Jessika
Väsymys painoi jalkojani, kun raahauduin hieman ennen kahdeksaa illalla kotikatuani pitkin kohti oikeaa rappua. Pitkä päivä koulussa ja sen perään työvuoro ei ollut tuntunut houkuttelevalta, mutta minulla ei ollut ollut vaihtoehtoja edes siksi, että olin nukkunut koko viikon huonosti. Huonosti nukutut yöt johtuivat vain siitä, että olin koko viikon jännittänyt päivä päivältä enemmän seuraavan päivän koitosta soittaa täydellisesti serkkuni kihlajaisissa Kristianin kanssa.
-Jessika! Harvinaista, ettei mun tarvitse alkaa odottamaan tässä alaovella.
Jos nyt totta puhutaan, yllätyin siitä, että näin Kriston kävelevän kadun toisesta päästä minua vastaan.
-Sä tulit jo nyt. Onhan kaikki nyt mukana? Puku, kitara, capo, hiusgeeli... mitä ikinä sä tarvitsetkaan. Mä en usko, että löydän sulle meiltä ainakaan mitään isän vanhaa hiusgeeliä, että parempi olla oma mukana. Mennään sisälle, selitin kädet ehkä hieman täristen. Tajusin, että h-hetkeen oli enää vain noin 25 tuntia aikaa. Olimme sopineet Markuksen ystävien kanssa, että minä ja Kristo soittaisimme yhdeksän aikaan.
-Onhan sulla kaikki valmiina? Kitara laukussa, nuotit mukana ja sitä rataa, Kristo kysyi minulta eteisessä.
-Kaikki muu on jo valmiina, paitsi ne nuotit. Pitää laittaa ne nyt heti sinne laukkuun mukaan, muuten mä unohdan. Onneks mä oon skannannut ne nuotit äidin koneelle, ja sulla on varmaan nuotit mukana. Kahdeksan tunnin päästä meidän pitää olla jo valmiina lähtemään juna-asemalle, sanoin samalla lähes törmäten keittiöstä tulevaan Elenaan.
-Sori! Mä en yhtään kuullut, että te tulitte jo. Mä keitän just teetä, haluutteko te sitä? Voin kyllä keittää teillekin, niin pysyy ääni kunnossa, hän virnisti.
-Joo, voitaisi me ottaa. Kiitos, Elena. Älä sitten huolehdi siitä, että me pidättäisiin kauheaa meteliä kovin myöhään. Meidän pitää kuitenkin mennä kohta nukkumaan, että päästään ylös sängystä ennen neljää, vai mitä Kristo? kysyin. Kristo hymyili minulle koittaen peittää irvistystään ennen kuin hävisin huoneeseeni.
-Sä oot samanlainen Jessin kanssa. Ei sekään tykkää nousta neljältä ylös, jos ei oo mitään sille tärkeää tiedossa. Mut nää Jessin serkun kihlajaiset on tosi iso juttu Jessille. Se lähtisi vaikka yhdeltä yöllä sinne, jos niin tarvitsisi, kuulin Elenan puhuvan minusta Kristolle.
-Mä tiedän, että tää on sille tärkeä juttu. Jessistä näkee, miten paljon se rakastaa soittaa sitä kitaraa ja laulaa. Mä en halua pilata tätä juttua, eikä tää oo mulle mikään velvollisuus, joka pitää hoitaa vain siksi, että oon Jessin frendi. Mulle on vaan suuri kunnia päästä sen mukaan, koska mä kerran jo menetin ton tyypin, Kristo sanoi Elenalle ja sai sydämeni laukkaamaan ja hyppimään ilosta. Hän siis todella arvosti sitä, että olin pyytänyt hänet mukaani soittamaan Jannin ja Markuksen kihlajaisiin.
-Mitä te oikein puhutte täällä? palasin takaisin keittiöön esittäen, etten ollut kuullut edellistä keskustelua lainkaan.
-Ei mitään ihmeellistä. Kunhan juonittiin sun pääsi menoksi, Kristo vastasi kysymykseeni ja veti minut hetkeksi kainaloonsa.
-No niin, mestarit. Tulkaa juomaan teetä, että ootte huomenna vireessä, Elena sanoi ja vilkaisi minua merkitsevästi.
Pelkkiä frendejä muka?
Minä en osannut vastata katseeseen oikein mitenkään, joten käänsin pääni pois. En voinut enää väittää, etteikö tuleva päivä olisi jännittänyt minua lainkaan seuralaiseni takia. Kyllä se jännitti. Ehkä jopa liikaa.
Herätyskellon korvia raastava piipitys herätti minut kello 3.40. Olisin halunnut painaa kellon torkulle, mutta olin tarkoituksella siirtänyt kellon pois yöpöydältäni, jotta minun olisi pakko nousta ylös sammuttaakseni sen. Kristian oli jossain kohtaa yöllä siirtänyt toisen kätensä ylitseni, enkä olisi raaskinut siirtää kättä pois, mutta pakkohan minun oli.
-Herää, Kristo. Puolen tunnin päästä pitää lähteä asemalle, tökkäsin häntä kylkeen. Hän vain käänsi kylkeä ja veti peiton silmiensä suojaksi, kun sytytin huoneeseen valon.
-Joojoo, ihan kohta... liian kirkasta, kuulin Kriston mutisevan peiton alta. Olihan hän aika suloinen pitkät jalat koukkuun vedettynä peiton alla, mutten voinut jäädä katselemaan häntä pidemmäksi aikaa. Täytyi pestä hampaat ja naama, jotta pystyisin heräämään. Keittiössä etsin edellisenä iltana tehdyt leivät jääkaapista, ja tungin ne pieneen kylmälaukkuun, jonka vein eteiseen tavararöykkiön keskelle. Kitarat, mikit ja vaatelaukut veivät paljon tilaa muutenkin ahtaasta eteisestä.
-Kristian! Nyt nouset sieltä, sä voit nukkua junassa. Vaatteet päälle, enää kaksyt minuuttia aikaa, sanoin Kristolle, joka edelleen vaikutti nukkuvan sängyssäni. Ainakin hän oli silmät tiukasti kiinni.
-Mm... tuu vetää mut täältä, hän pyysi, ja minä tietenkin menin. Tartuin hänen käteensä kiinni, enkä osannut lainkaan odottaa, että hän vetäisi minut makaamaan päällensä.
-Hei! Me ei sovittu tästä. Vaikka mä kuinka tykkään maata tässä sun päällä näin aamutuimaan, sun on ihan pakko nousta ylös. Mä keitän meille teetä, silitin Kriston kasvoja samalla, kun kannustin häntä vääntäytymään ylös sängystä. Kampesin itseni istumaan sängyn reunalle pois Kriston päältä. Hitaasti hänkin nousi istumaan.
-Onks sulla kahvia? Vois tehdä ihan hyvää.
-Musta tuntuu, että Elena suuttuu mulle, jos vien sen viimeiset kahvin rippeet. Se nimittäin haluaa kahvinsa aamulla ennen mihinkään lähtemistä.
Kristo katsoi minua ehkä hieman pettyneenä, mutta sanoi sitten kuitenkin tyytyvänsä teehen. Lähdin huoneesta jännitys mahassa kuplien. Päivästä oli tulossa ikimuistoinen.
Junassa nukuimme Kristianin kanssa vuorotellen, sillä emme uskaltaneet jättää tavaroitamme täysin ilman valvontaa. Kristian oli painanut päänsä vasten viileää ikkunaa ja oli selvästi nukahtanut siihen paikkaan. Katselin ulos ikkunasta hämärään aamuun. Oli kieltämättä hieman vaikeaa pysytellä heräillä siihen aikaan aamusta, kun oli joutunut heräämään aivan liian aikaisin, mutta toisaalta jännitys piti minua heräillä väsymyksestä huolimatta. En ollut juurikaan esiintynyt julkisesti lukuunottamatta jotain koulun joulujuhlaa, joten jo itse esiintyminenkin sai adrenaliinin virtaamaan suonissani. Entistä suuremmaksi jännitykseni sai seurassani oleva nuori mies, josta välitin hieman liikaa homman ollakseen kaveritasolla.
Toimin välillä Kriston seurassa kuin äärimmäisen ihastunut 15-vuotias tyttö. En uskaltanut paljastaa tunteitani, mutta rakastin olla hänen lähellään. Katselin häntä silloinkin, kun hän ei tiennyt siitä itse. Minä puhuin hänestä jatkuvasti milloin Elenalle, milloin Saaralle, mutta koskaan en ottanut itseäni niskasta kiinni ja sanonut sitä, mitä tunsin. Päädyin yhä uudelleen toivomaan, ettei edellinen kevät koskaan toistuisi. Siitäkin oli kulunut jo melkein vuosi. Vuosi, joka oli ollut täynnä tuskaa, kyyneliä ja lopulta myös helpotusta. Ja nyt vielä tämä. Jannin ja Markuksen kihlajaispäivä oli tuntunut alusta asti jotenkin merkitykselliseltä myös meille, minulle ja Kristolle siis. Jotain tulisi tapahtumaan. Olisinpa vain arvannut, mitä.
Oli ihanaa huomata, että kuin ihmeen kaupalla niin juna kuin äitikin olivat ajoissa Lappeenrannassa. Huomasin äidin seisomassa laiturilla heti, kun olin astunut ulos junasta.
-Hei! Kiva nähdä teitä. Taitaa olla hiukan hankalaa halata, antakaa miullekin nyt jotain kannettavaa, äiti hössötti ympärillämme. Vilkaisin Kristoa, joka tuntui kuitenkin ottavan äidin hössötyksen hyvin vastaan. Minä puolestani tyrkkäsin äidin syliin mikkilaukun, jota minun oli vaikeaa kantaa. Hän otti laukun vastaan tyytyväisenä.
-Mie luulen, että teillä kahdella on tänään aika kiire juosta paikasta toiseen, niin ei jäädä tänne aikailemaan, äiti sanoi ja lähti kävelemään edellämme näyttääkseen suuntaa autollemme.
-Sun äiti vaikuttaa aika iloiselta just nyt, Kristo totesi oikeastaan heti, kun äiti oli tarpeeksi kaukana meistä.
-Janni on sen kummityttö, tärkeä sellainen. Janni on äidille melkein kuin oma lapsi, ja nää kihlajaiset on siksi äidillekin tosi iso ja hieno juttu, etenkin kun me soitetaan siellä, selitin Kristolle äidin innostusta tähän päivään liittyen. Janni todella oli äidille kuin oma lapsi, jollaisia äidillä ja isällä ei toiveista huolimatta ollut enempää kuin yksi. Se yksi olin minä. Ja toisinaan oli kaikesta huolimatta rankkaa olla vanhempiensa ainut toivo.
-Sä siis luulet, että Teija on iloinen siitä, että mäkin soitan siellä. Jessi, mä en ois siitä ihan niin varma, hän hetken päästä sanoi ja vilkaisi minua epäileväisesti. Minä pyöritin päätäni Kriston epäilylle siitä, etteikö äiti olisi iloinen siitä, että hän oli mukanani.
-Sä oot välillä ärsyttävä siksi, ettet luota siihen, että ihmiset tykkää susta. Kuule Kristo, mun äiti tykkäisi susta vaikka väkisin, jos se ei keksi yhtään hyvää syytä sille, miksei tykkäisi susta. Jos mä hyväksyn sut mun seuraan, hyväksyy äitikin. Se näkee susta, että oon sun kanssa turvassa, pysähdyin hetkeksi katsomaan silmiin selkä hieman kumaraan painettuna kulkevaa miestä. Hänen silmänsä olivat kauniin siniset, ja huomasin niiden hymyilevän. Samassa huomasin äidin pysähtyneen jonkin matkan päähän meistä.
-Selkä suoraksi. Mennään, ettei äiti ala ihmettelemään, sanoin, ja olin melko varma siitä, että olisin tarttunut Kriston käteen, jos molemmat käteni eivät olisi olleet täynnä tavaraa.
Yhden aikaan iltapäivällä olimme onnistuneet heittämään ensimmäisen reissun kotiin ja sieltä takaisin Lappeenrantaan. Kotona olimme törmänneet naapureihimme Esaan ja Seijaan, jotka olivat lupautuneet tekemään navetan iltatyöt meidän puolestamme. Äidin silmistä huokui kiitollisuus heitä kohtaan, ja ymmärsin täysin, kuinka suurelta ja tärkeä asialta heidän apunsa äidistä tuntui varsinkin isän kuoleman jälkeen. Esa ja Seija olivat mahdollistaneet niin paljon.
Pysäytin auton kadun laitaan Markuksen ja Jannin kodin eteen. He asuivat pienessä omakotitalossa mukavan rauhallisella asuinalueella. Olin hetkeä aiemmin saanut Markukselta varmistusviestin siitä, että hän oli saanut Jannin pois kotoa mukaansa.
Lupa myönnetty!
Kriston kanssa olimme heittäneet ylävitoset asialle ja siltä istumalta olin startannut tätini pihasta ja ajanut meidät pääpaikalle.
-Otatko sä noi kitaratelineet, jos mä raahaan nää ständit? Saara taitaa jo odottaa tuolla ovella, viitoin kädelläni käytävän toiseen päähän ja lähdin jo itse kävelemään.
-Moi Jessi! Selvisitte hengissä aikaisesta lähdöstä huolimatta, Saara sanoi ja halasi minua ovella hieman hankalasti ja nopeasti.
-Niinhän me tehtiin, vaikka se onkin pienin tämän päivän huolista. Miun pitää ajaa vielä kolme kertaa tänään tää Lappeenranta - koti väli. Onneks miulla on Kristian, niin ei tarvitse ihan yksin ajaa, sanoin kadoten sisälle asuntoon. En ollut pitkään aikaan käynyt Jannilla. Asunnosta löytyi muutamia tehostevärillä maalattuja seiniä. Ja totta kai seinät olivat vaaleansinisiä. Se oli Jannin yksi lempiväreistä ja samalla tavallaan sukumme tunnusväri.
-Työ esiinnytte siinä korokkeella, jonka takana on se takka. Mutta siehän löysitkin jo siihen, kuulin Saaran äänen takaani. Olin huokaista silkasta ihastuksesta. Meillä olisi oikea lava!
-Siis vau. Me ei joudutakaan esiintymään missään nurkassa. Tää on upea, Kristo puki sanoiksi sen, mitä itse pyörittelin päässäni. Olin hämmentynyt ja samalla älyttömän onnellinen.
-Niinpä. Nyt meidän on pakko onnistua. Toivottavasti kaikki menee hyvin, katsoin Kristoa silmiin ja hain niistä hetkellistä turvaa. Ne huokuivat lämpöä ja luottoa.
-Hyvä tästä tulee, hän sanoi ja laski kätensä rauhoittavasti olkapäälleni.
-Toivotaan niin. Haetaan nyt ne kitarat ja mikit. Ja hei, muista ottaa kitaralaukusta nimilappu pois. Mulla ainakin lukee lapussa mun nimi. Tungetaan ne laukut sitten tuonne portaiden alla olevaan kaappiin, niin Janni ei saa mitään vihiä siitä, ketkä täällä tänään esintyy, kävelin jo takaisin autolle päin. Taivas oli harmaa, mutta päätin, että illalla taivas ei olisi harmaa. Halusin tarjota Jannille ja Markukselle heidän arvoisensa hetken lahjana minulta ja Kristolta. Nimenomaan meiltä kahdelta, sillä olimme tehneet kaiken sen yhdessä. Kristian oli minulle tukipilari, ja tiesin, että hänen kanssaan onnistuisin. Illasta oli tulossa pitkä ja kaunis, varsinkin nyt, kun Kristian oli mukanani.
Enkä voinut kuvitella parempaa seuraa kauneuden rakentamiseen.
14. osa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi ❤