Jos vielä olen sinun #12

Kristian

14. maaliskuuta lähestyi viikko viikolta ja päivä päivältä, ja minua hirvitti hieman, vaikka Jessikan mukaan olisin mennytkin vaikka ammattitaitoisesta kitaristista. Se tosin saattoi olla vain hänen kannustimensa minulle, jotten hylkäisi projektia. En olisi kyllä muutenkaan tehnyt sitä hänelle. Kuka olisi voinut jättää Jessikan kaltaisen naisen pulaan sillä hetkellä, kun hän eniten tarvitsi apua? En halunnut olla se hylkääjä ja luottamuksen pettäjä.

Oli torstai-ilta kaksi viikkoa h-hetkeä ennen. Jessika oli luonani. Hän oli jälleen kerran raahautunut pimeässä kitaralaukkunsa kanssa opettamaan minua.
  -En mä sua enää opeta, hölmö. Me treenataan nyt yhtenäistä soittoa ja laulua. Onneksi sä olit nopea oppimaan sointujen vaihdot ja muut, hän tökkäsi minua hellästi kyynärpäällään vain siksi, jotta saisi minut ymmärtämään sen, että todella osasin soittaa tarpeeksi hyvin kuukauden harjoittelun jälkeen.
  -Okei, nuppu. Mikä biisi soitetaan ekaksi? kysyin, ja odotin Jessin reaktiota käyttämääni hellittelynimeen. Hän oli nuppu, sillä ei koskaan suostunut puhkeamaan kukkaan, ja silloin jos teki sen, hän oli... voi Luoja. Hän oli upea, sai hetken vangittua taianomaisesti, eikä sitä hetkeä voinut unohtaa. En siksi lainkaan ihmetellyt, miksi Markus oli pyytänyt häntä soittamaan kihlajaisiinsa.
  -Vedetään samassa järkässä kuin eilen. Sehän on se suunniteltu esitysjärjestys itse tilaisuudessakin. Se mun piti vaan sanoa, että meen äidille viikonlopuksi. Pitää auttaa äitiä muutaman jutun ja eläinten kanssa, ja samalla mä tsekkaan ständien kunnon ja skannaan nuotit koneelle sinne, Jessika vastasi reagoimatta sen enempää mihinkään. Yleensä hän olisi kieltänyt minua kutsumasta itseään nupuksi, mutta nyt jokin oli muuttunut. Tai sitten se oli vain hetkellinen mielentilan muutos, ei mitään sen kummempaa huolimatta hymynkareesta hänen huulillaan.
  -Joo... siis mitä? Sä meet sun äidille nyt viikonloppuna, vaikka Jannin ja Markuksen kihlajaisiin on vaan pari viikkoa aikaa! Meidän pitäisi treenata näitä vielä vaikka kuinka paljon. Tai mun pitäisi. Sä oot ammattilainen muhun nähden, katsoin Jessikaa silmiin. Hän vain pudisteli päätään kylmän  rauhallisesti ja nosti kitaransa laukusta syliinsä.
  -Kristo, sä oot ihan tarpeeksi hyvä. Mua tarvitaan kotona, en mä oo edes äidille varma asia. Aika monta kertaa oon perunut sinne menemisen. Liian monta kertaa. Mä tuun aina takaisin sieltä, sä voit harjoitella yksinkin, ei maailma mun puuttumiseen kaadu, hän vastasi katsoen syvälle silmiini aina sieluun asti. Siltä minusta tuntui.
  -Ehkä se sitten on niin... mut mä en halua pilata sun mahiksia soittaa hyvin niissä kihlajaisissa. Kyllä sä tiedät itsekin, miten paljon toisen sössiminen häiritsee soittamista, vetosin edelleen, mutta huomattuani Jessin katseessa olevan ärtymyksen, nostin kädet pystyyn.
  -Hyvä on, hyvä on. Mä uskon, että mä pystyn. Älä suutu mulle. Tiedän olevani tyhmä, kun en usko itseeni. Se on vaan välillä niin pirun vaikeaa, sanoin, ja olin aika varma siitä, että jos Jessika vain olisi yltänyt, hän olisi pörröttänyt hiuksiani, mutta nyt nainen oli keskittynyt etsimään oikean soinnun ja asetteli sormiaan oikealle kohdalle. Niinpä nappasin oman kitarani telineestä syliini ja etsin itsekin oikean soinnun.
  -Sä oot valmis? Hyvä! Ja yks, kaks, kolme, neljä!
Biisi alkoi, enkä voinut olla hymyilemättä palolle, jonka huomasin Jessikan silmissä.

Jessika

Olin juuri saanut nuotit skannattua koneelle ikäänkuin varmuuskopioiksi, kun äiti ilmestyi toimistoksi kutsutun huoneen ovelle.
  -Sie soitat siellä sen Kristianin kanssa, niinhän se oli? Siellä kihlajaisissa siis. Se oli se siun kaveri. Mie just äsken mietin, että oliko se täällä, kun isä kuoli? äitini kysyi ja sai minut vain nyökkäämään. En oikein tiennyt, mitä olisin sanonut meistä.
  -Mm. Oli joo. Ehkä ihan hyvä vaan, että oli. Kristo oli kuitenkin miulle junamatkan aikana olkapää, tuki ja turva, sanoin. Äiti kohotti hämmentyneenä toista kulmakarvaansa. Voi hitto! Taas mie sotkin sanani, tajusin hieman myöhässä. Vahinko oli jo tapahtunut.
  -Niin siis Kristian on miulle... siis sen lempinimi on Kristo! Mie puhun siitä yleensä Kristona, vaikka tiedän kyllä, kenestä on kyse, jos sanotaan Kristian, selitin kädet hikoillen. Huomasin äidin kasvoilla edelleen epäileväisen ilmeen.
  -Ja sie oot pelkkä ystävä Kristianin kanssa vai? hänen silmänsä nauroivat.
  -Sie kiusaat! Onhan se ihana, mutta miulle pelkkä frendi. Mie tiedän, että onnistuisin vaan sotkemaan sen ajatukset täydellisesti, jos meillä olisi jotain. Vaikka Kristian ehkä vaikuttaa huolettomalta ja ongelmattomalta, sillä ei oo ollut helppoa. Mie oon ehkä antanut sille jotain sellaista sen elämään, mitä kaikilla pitäisi olla. Aina ei ole helppoa olla Kriston lähellä, mutta se on miulle tärkeä, ja se tarvii miuta. Niin että me ollaan kavereita ja toistemme tukipilareita, huomasin paljastaneeni aika suuren palan meistä äidilleni, joka vain hymyili hyväksyvästi.
  -Sitten sie itse tiedät, mikä on siulle ja teille parasta, hän hymyili ja jatkoi sitten.
  -Tulehan kohta syömään. Sitten se onkin taas navetta-aika.
Nyökkäsin ja odotin, että äiti katosi näköpiiristäni. Sitten etsin puhelimeltani jonkin kuvan minusta ja Kristosta.
Kunpa sä tietäisit, ajattelin sydän hellyyttä ja toivoa täynnä. Ehkä vielä jonain päivänä hän tietäisikin, kuinka kovaa sydämeni hänen lähellään laukkasi.

Elena seisoi eteisessä tekemässä lähtöä, ja oli juuri avaamassa ovea, kun ovikello soi. Arvasin tulijan olevan Kristo.
  -Se sun miehes on tuolla. Mä lähen nyt, niin saatte olla rauhassa, Elena raportoi minulle vahdattuaan hetken ovisilmää.
  -Joojoo, päästä se nyt sisälle. Pidä kiva ilta! hoputin häntä. Onneksi hän ei halunnut ärsyttää minua tahallaan viivyttelemällä, vaan avasi reippaasti oven. Elena ja Kristian tervehtivät nopeasti toisiaan. Minä odotin Kristoa eteisen pöytään nojaten.
  -Moi, Kristo sai sanottua ennen kuin minä halasin häntä. Se oli ehkä hieman outo veto minulta, sillä emme pitkään aikaan olleet halanneet sillä tavalla jo eteisessä, mutta onneksi hän ei tuntunut järkyttyneen asiasta.
  -Kiva kun tulit. Mulla on asiaa liittyen ensi viikkoon, oikeastaan perjantain ja lauantain käytännöistä, sanoin ja irroittauduin Kristianista. Kävelin olohuoneeseen, ja pyrin unohtamaan sen, kuinka lämmin hän olikaan ollut. Tunne oli saada minut hulluksi, enkä voinut kuin hengittää syvään ja ulos.
  -No, mitä sä oot juonitellut mun pääni menoksi? Kriston kysymys herätti minut tunteestani edes hetkeksi todellisuuteen.
  -Mä todellakin oon juoninut sun pääsi menoksi, koska jouduin valitsemaan meille aamuksi junan. Palataan siihen kohta, mutta otetaan ensin se perjantai. Mulla on koulua ja sen jälkeen puoli kahdeksaan asti töitä kahvilassa. Sen aiemmin Mikko ei suostunut päästämään mua, kun oon sitten muuten koko viikonlopun poissa. Ajattelin, että tulisit meille kaikkien kamojesi kanssa silloin illalla, koska muuten sä joudut heräämään vieläkin aikaisemmin lauantaina. Se olisi nimittäin niin, että juna lähtee puoli viideltä aamulla, täräytin tietopaketin seuraavan viikon tapahtumista. Kristo kuunteli selitystäni tarkkaavaisena aina kohtaan puoli viideltä aamulla asti.
  -Sä et oo tosissasi. Niin aikaisin! Sietää olla hyvä syy herätä joskus neljältä. Ja tänne teille? Mitähän Elena siitä kelaa? hän kysyi ja oli lievästi sanottuna järkyttynyt ideastani herättää hänet ennen neljää, jotta ehtisimme junaan. Elenaan liittyvään kysymykseen vastasin lähinnä olkaa kohauttamalla.
  -Nukut mun huonessa, ei se silloin mitään valita. Sä voit sitä paitsi aina nukkua junassa. Mut meidän on pakko mennä sillä junalla, jotta ehditään Lappeenrantaan noin kymmeneksi. Äiti ei välttämättä ehdi heti hakea, näin meille jää pelivaraa muutama tunti. Sitten kun äiti on vienyt meidät meille, pitää pakata mukaan mikit, ständit, nuotit ja kitaratelineet. Siinä kohtaa kello on jotain kaksitoista, ja jotain pitäisi syödäkin, mutta siinä kohtaa ei kyllä ehdi. Me lähdetään äidin kanssa takaisin Lappeenrantaan, viedään äiti sen siskolle ja me mennään Jannille ja Markukselle laittamaan kitarat ja mikit valmiiksi. Siellä oon Saara tai joku Markuksen frendi pitämässä ovea auki. Sieltä me ajetaan vielä takaisin meille mahdollisesti suihkuun, vaihtamaan vaatteet, mä meikkaamaan ja laittamaan hiukset, sä luultavasti vaan jälkimmäiseen. Kuudelta pitää olla Jannin ja Markuksen luona juhlimassa rakkautta, henkäisin saatuani sanottua koko päivän ohjelman aina juhliin asti. Kristian vaikutti melko epäilevältä, enkä ihmetellyt lainkaan sitä, olinhan itsekin melko hukassa kaiken kanssa.
  -Melkoinen suunnitelma. Pitää toivoa, että juna on ajoissa. Ja toivotaan, että kaikki tää on vaivan arvoista, hän sanoi. Siinä olin täysin samaa mieltä. En voinut kuin toivoa, että illasta tulisi unohtumaton ja ettemme sairastuisi ennen h-hetkeä. Tiesin, etten selviäisi päivästä ilman Kristiania. Ja minä tiesin myös, että pitkä päivä yhdistettynä väsymykseen ja rakkauden juhlaan ei välttämättä ollut kauhean hyvä yhdistelmä piilotettujen tunteiden kanssa. Olisi vain pakko pysyä lujana ja kieltää kaikki, vaikka edelleen tunsin sisimmässäni sen, että 14. maaliskuuta muuttaisi jotain pysyvästi.

13. osa