Jos rakastuisin sinuun #3

Annika virnuili minulle tietävän näköisenä. Olisihan minun pitänyt arvata. Hänelle ei kannattanut kertoa mitään, mikä liittyi jotenkin minuun ja ex-vihamieheeni Sakuun. Annika oli varmasti kehittänyt päässään meille jo melkoisen salasuhteen. Hemmetti.

 -Anna Annika jo olla. Me ollaan Sakun kanssa vaan kavereita, piste. Turha kuvitellakaan mitään muuta, sanoin pyöritellen päätäni, vaikken ehkä ihan itsekään uskonut kaikkea sitä, mitä sanoin. Ei sillä, ettenkö itse olisi ollut asiasta yllättynyt. Minä ja Saku oikeastaan viihdyimme toistemme seurassa ihan hyvin nykyisin. Pystyimme keskustelemaan itseämme lähellä olevista asioista jollain tasolla.

 -Eli sä suutut mulle siitä, että mä jankkaan susta ja Sakusta. Kertoisit nyt Maaria! Mä lupaan olla sen jälkeen ihan hiljaa koko jutusta, Annika edelleen intti. Minua ärsytti. Miksi Annika ei vain voinut uskoa, ettei meidän välillämme ollut mitään? Tai no, ehkä oli. Siis ehkä. Tai mistä minä sitä tiesin. Tuntui vain siltä.

 -Miksi meidän välillämme olisi jotain? Kerro yksikin hyvä syy, sanoin koittaen hakea rauhallista äänensävyä.

 -Teidän lapsuus, Annika vastasi sekunnin sadasosissa. Huokaisin.

 -Se ei oo mikään peruste. Mä en kerro sulle enää mitään mistään! tiuskaisin. Aina joku käänsi aiheen minun lapsuuteeni.

 -Maaria! En mä oo tosissani. Älä nyt suutu, mä lupaan olla kunnolla tästä lähtien, Annika kiirehti lepyttelemään minua. Puistelin päätäni edelleen turhautuneena, mutta päätin antaa asian olla. Ehkä Annika todella ymmärtäisi olla hiljaa minusta ja Sakusta, vaikka toisaalta hänen puheensa eivät olleetkaan täysin perättömiä. Ehkä.

Vietin usein aikaa Nellan ja Noelin kanssa, mutta välillä minusta tuntui ulkopuoliselta istua puistossa heidän kanssa. Heillä oli toisensa, minä tunsin itseni ylimääräiseksi. Siksi kieltäydyin välillä heidän seurastaan jonkinlaisen tekosyyn varjolla. Se oli typerää, mutta en halunnut tuppautua heidän seuraansa. Heidän läsnäolonsa sai minut ajattelemaan Reppistä. Kuinka paljon minä häntä oikeastaan edes kaipasin. Liikaa, ajattelin. Reppis oli soittanut minulle muutamia viikkoja sitten, kertonut tulevansa kaupunkiin tapaamaan äitiään kesällä. Oli vapauttavaa puhua hänen kanssaan. Reppis ymmärsi ja tiesi, hänelle ei tarvinnut kertoa kaikkea alusta. Sakulle kaikki täytyi kertoa alusta asti. Ja vaikka kuinka yritin, en pystynyt välttämään kipua sisälläni. Äiti, äiti, äiti, päässäni kaikui pitkien keskustelujen jälkeen. Oli yllättävän vaikeaa kaivella menneitä, jo haudattuja kipeitä muistoja. Saatoin huomata senkin, että Saku hätkähti aina välillä sanomiani asioita kuin olisi itsekin kokenut samankaltaisia asioita. Ja totta kai hän oli kokenut. Hän ei vain osannut tai halunnut puhua niistä kovin selkeästi. Reppiksen kanssa ei ollut sitä ongelmaa. Hän uskalsi puhua minulle suoraan siitä, mitä hän oli nähnyt, kokenut ja tuntenut lapsuudessaan. Välillämme ei ollut lukkoja tai solmuja.

 -Milloin sä tuut tänne? olin kysynyt häneltä.

 -Kesällä. Mä en vielä osaa sanoa sen tarkemmin. Mut kai sä tiedät, että mä kerron aina kaiken sulle? Mä haluaisin tulla sinne mahdollisimman pian, Reppis oli sanonut minulle, ja se oli tuntunut hyvältä. Oli kiva tietää, että olin yhä hänelle läheinen ihminen, sillä hän oli minulle hyvin tärkeä. Se henkilö, johon saatoin turvautua milloin vain. Olihan minulla myös Nella, mutta Reppikseen saatoin turvautua aivan toisella tavalla. Hänen kanssaan ei tarvinnut kaunistella asioita. Ja Saku… Halusin saada jollain tasolla samankaltaisen yhteyden myös meidän välillemme.

Oli todella outoa huomata olevansa yhtäkkiä kaveri vanhan vihollisensa kanssa. Vielä oudompaa oli tajuta viettävänsä aikaa jatkuvasti tämän kanssa, sillä edellisenä kesänä en olisi uskonut olevani Sakun seurassa vapaaehtoisesti kesälomalla. Mutta siinä sitä oltiin, minä ja Saku yhdessä kaupungilla.

 -Isä järkyttyisi, jos se saisi tietää, että mä oon nykyisin sun kaveri. Sillä on edelleen se mielikuva, että me ollaan verivihollisia, sanoin Sakulle ja hymyilin.

 -Et sitten oo halunnut kertoa? Reilua peliä hei! Pitäiskö sun kertoa sun faijalle? Mietin vaan, että jos sä lähdet mun kanssa käymään kansallispuistossa, niin sen ois hyvä tietää, kenen kanssa sä siellä oot, Saku sanoi ja sai minut loksauttamaan suuni auki.

 -Mitä? Kansallispuistoon? Mulla ei oo mitään metsää vastaan, mutta sun kanssa… Iskä ei ikinä tuu antamaan mulle lupaa lähteä sun kanssa. Se ei varmaan luota suhun ihan hirveästi.

 -Mä oon tosissani. Tee suunnitelma. Sanot meneväsi Nellan kanssa. Kuvittele nyt, yksi yö keskellä metsää itikoiden ja hurmaavan Sakun, eli siis minun kanssani. Voiko olla mitään parempaa? Saku sanoi samalla virnistäen. Minä irvistin vastaukseksi, mutta jatkoin kuitenkin myös verbaalisesti.

 -Sinä ja hyttyset yhdessä… ei, mä en todellakaan tiedä mitään parempaa. Mun pitää oikeasti kehittää joku suunnitelma Nellan kanssa. Lähdetkö sä oikeasti mun kanssa sinne kansallispuistoon, jos mä suostun? kysyin ja katsoin Sakua silmiin. Melkeinpä saatoin nähdä hymyn hänen silmistään, jotka muuten olivat tarkemmin ajateltuna kauhean koukuttavat. Kun niihin kerran upposi, teki mieli upota uudestaan tuijottamaan siniharmaita silmiä, joista saattoi aistia useita eri tunteita ja tuntemuksia yhtä aikaa.

 -Lähden, totta kai mä lähden. En mä muuten olisi sitä ehdottanut. Mä vaan kelasin, että mun… että sun ois aika saada tietää enemmän musta. Ja kansallispuisto paikkana on mulle aika tärkeä. Mun lapsuus… Sen jälkeen kun faija lähti, mutsi vei mut aina sinne rauhoittumaan. Villi lapsi mikä villi lapsi, hän puhui hitaasti ja vastasi katseeseeni. Sä et ollut mikään villi lapsi, ajattelin katsellessani Sakua silmiin. Taas saatoin aistia hänen silmistään ja koko olemuksestaan, että hän kätki jotain sisälleen. Jotain, joka oli vaikuttanut merkittävästi siihen, millainen lapsi ja nuori Sakusta oli tullut.

 -Okei, mä puhun Nellan kanssa. Milloin mennään? suostuin Sakun ehdotukseen. Täytyisi vain kehittää vedenkestävä suunnitelma Nellan kanssa isän varalle. Sitten kaikki olisi hyvin. Ja minä pääsisin Sakun kanssa kansallispuistoon. Halusin saada tietää hänen asioistaan enemmän. Halusin oppia ymmärtämään häntä vielä paremmin. Ja ehkä hiukan halusin vain olla hänen lähellään.

Isä oli vannottanut minua pitämään huolta itsestäni sekä Nellasta keskellä metsää. Olin luvannut tehdä sen, ja samalla pyytänyt isää olemaan huolehtimatta liikaa.

 -Maaria, enhän minä voi olla huolehtimatta sinusta. Sinä olet kuitenkin ainoa tyttäreni. Soitat heti minulle tai isovanhemmillesi jos tulee mitään ongelmia, isä vielä sanoi. Nyökyttelin.

 -Totta kai. Pidä kiva työmatka. Mä lupaan olla huomenna kotona, kun sä tuut illalla. Mun pitää mennä nyt, etten mä myöhästy. Sa… Nella odottaa mua jo, kompastelin sanoissani. Painoin oven kiinni ennen kuin isä ehti kyselemään mistään enää mitään. Rappukäytävässä askeleet kaikuivat. Ulkona aurinko paistoi, mutta oli viileää. Naapurin kolmekymppinen mies oli tupakalla vähän matkan päästä sisäpihalta. Saku oli luvannut tulla muutaman pysäkin päähän vastaan. Siitä jatkaisimme yhdessä kaupungin laitamalle jatkaen siitä edelleen bussilla lähelle kansallispuistoa. Lähin pysäkki sijaitsi vain muutaman sadan metrin päässä kansallispuistosta. Bussit olivat vielä melko tyhjiä. Keskipäivällä ihmiset eivät näemmä liikkuneet busseilla. Sullahan ei ole mitään taka-ajatuksia tästä meidän pikku telttailusta keskellä kansallispuistoa? olin kysynyt leikilläni muutamaa päivää aiemmin Sakulta. Pitäisikö olla? Älä huoli. Mä lupaan olla kunnolla. Tai niin kunnolla kuin mä nyt vaan osaan, hän oli nauranut. Outoa, miten jonkun hymy voi saada onnelliseksi, mietin samalla tuijotten ulos aurinkoiseen, mutta viileään iltapäivään. Tuntui hyvältä karistaa kaupungin pölyt jaloista, vaikka en aivan Lappiin asti päässytkään. Isän kanssa olin käynyt useampaan otteseen kesäisin Lapissa. Luonto oli kuitenkin aina luonto. Se rauhoitti, vaikka en olisi ihan korvessa ollutkaan.

Kansallispuistossa suihkutimme aivan ensimmäisenä reilun kerroksen hyttyskarkoitetta niskaamme. Hyttysiä oli paljon, joten niiltä oli lähestulkoon pakko suojautua. Kuljin Sakun perässä merkittyä reittiä pitkin kohti päämäärämme rinkka selässäni. Ei tuntunut lainkaan omituiselta kulkea metsässä Sakun kanssa. Oudommalta se olisi tuntunut Nellan tai varsinkin Annikan kanssa. He eivät kumpikaan olleet kovin kiinnostuneita metsässä tarpojia. Ei ainakaan Annika. Hän oli tottunut elämään kaupungissa, sillä edes hänen isovanhempansa eivät omistaneet taloa tai mökkiä maalla.

 -Ootko sä yhtään seurannut sääennusteita? Saku kysyi minulta. Puistelin päätäni.

 -En oo seurannut. Mistä vetoa, että taas kohta sataa? Sitähän tää kesä melkein on ollut, sadetta sateen perään. Noelkin on saanut heti tottua olemaan sateessa siellä mökillään. Oisko mun pitänyt käydä hakemassa mummolta ja papalta pressu mukaan?

 -Ei se välttämättä ois ollut huono idea. Vaikka kesä muka kuivaakin sen minkä kastelee. Täällä me muuten ollaan mutsin kanssa kävelty aika usein varsinkin silloin, kun mä olin pienempi. Hitto näitä hyttysiä! hän sanoi ja huitaisi kädellään. Minä pysähdyin katsomaan taivaalle. Männyn latvojen läpi näkyi sininen taivas ja muutama valkoinen pilvi. En ihmetellyt sitä, miksi Sakun äiti oli tuonut tämän luonnon keskelle rauhoittumaan. Järvi, männyt ja järveä ympäröivät kalliot kieltämättä saivat unohtamaan kaikki huolet ja murheet.

 -Saku, saanko mä kysyä yhtä asiaa? Siellä juhlissa ennen juhannusta sä vaikutit aika vihaiselta. Miksi sä olit vihainen? Tai kenelle? Mille? Mä haluaisin tietää, kysyin Sakulta. Hän katsoi minua, ja mietti. Näytti siltä, että hän haluaisi kertoa, mutta ei pystynyt.

 -Maaria. Mä olin vihainen mun faijalle. Mä… mä voin yrittää kertoa siitä jossain vaiheessa, mutta en nyt. Sori. Se on aika monimutkaista, Saku huokaisi ja käänsi katseensa järvelle. Minä ymmärsin, enkä halunnut painostaa.

 -Sun ei oo pakko puhua siitä, jos sä et itse halua, sanoin. Saku nyökkäsi. Hän tiesi, että minä antaisin asian olla, jos hän niin haluaisi.

 -Kiitos, hän sanoi. Minä hymyilin rohkaisevasti. Kyllä se kertoo, jos haluaa. Painostamalla siitä ei saa mitään irti, ajattelin. Saku oli jo näemmä jatkanut matkaa. Otin muutaman juoksuaskeleen, jotta sain hänet kiinni.

 -Pitäisikö mun kysyä koomisesti, milloin ollaan perillä? Kannathan sä mut, jos mä en itse jaksa? kysyin Sakulta hymyillen.

 -Enää muutama kilometri. Ja kai mä sut kannan, kun kerran tänne raahasinkin, hän vastasi.

Taivaalle oli kerääntynyt illan mittaan tummia pilviä. Emme kai olisi voineet parempaa ajankohtaa retkellemme valita.

 -Onneksi toi telttakangas on vedenkestävä. Tai no, "vedenkestävä". Ei toikaan mitään monen tunnin kaatosadetta pidä poissa, Saku viittoi telttaamme kohti. Nyökyttelin.

 -Pari kesää sitten mä olin isän kanssa Lapissa, ja yöllä satoi kaatamalla pari tuntia. Aamulla sisätelttakin oli jo vähän kostea, totesin ja nojasin kaiteeseen, joka oli laitettu kallion reunalle estämään tippumista kivikkoon ja veteen. Ensimmäiset pisarat tippuivat kasvoilleni. Saku astui muutaman askeleen lähemmäs minua.

 -Sä kysyit silloin, miksi tai mille mä olin vihainen. Sen sä tiedätkin jo. Faija. Mut se syy… on aika vaikea asia mulle ja äidille, hän sai sanottua nieleskellen. Käännyin katsomaan häntä silmiin. Tuntui kuin Sakulla olisi jotain kauheaa kerrottavaa. En osannut sanoa mitään, mutta ehkä se oli vain hyvä. Olisin vain saattanut sanoa jotain typerää.

 -Mulla oli pikkuveli, kaksi vuotta mua nuorempi. Aluksi kaikki oli ihan normaalisti, mutta sitten ilmeni kaikenlaista huonoa. Siitä lähtien mikään ei mennyt niin kuin saduissa, Saku sanoi ja katsoi pois minusta. Etsin hänen kätensä käteeni ja puristin sitä. Ei hemmetti… ei kai tää tarkoita, että Sakun pikkuveli… ajatus tunki mieleeni.

 -Saku, mä haluan, että sä tiedät yhden asian. Vaikka mä en koskaan voi ymmärtää kaikkea sitä, mitä sä oot kokenut, mä lupaan olla tässä ja kuunnella. Ihan aina, sanoin toivoen, että Saku ymmärsi mitä tarkoitin.

 -Aatulle tehtiin tutkimuksia. Äiti ja faija tietysti toivoivat, että se ei olisi mitään vakavaa. Kyllä mäkin näin, ettei asiat olleet hyvin. Yhtenä päivänä me sitten saatiin tuomio. Aatulta löydettiin… leukemia, hän sanoi ääni murtuen. Minusta tuntui siltä, että kaikki väri pakeni kasvoiltani sekunneissa. Saku näytti kauhean pieneltä sanottuaan sen. Puristin hänen kättään kovempaa.

 -Mä oon niin pahoillani, Saku, sanoin ja koitin olla itkemättä. Minusta tuntui pahalta hänen puolestaan.

 -Aina välillä oli parempia jaksoja, mutta sitten kun Aatu oli sairastanut melkein puolitoista vuotta, tilanne romahti lopullisesti. Mä huomasin, miten faija alkoi suhtautua äitiin. Aatu kuoli leukemiaan vähän sen jälkeen kun oli täyttänyt kaksi vuotta. Neljävuotias tajusi aika helvetin hyvin, mitä siinä tapahtui. Mutta se, miksi tapahtui, ei mahtunut mun päähäni. Faija syytti äitiä Aatun leukemiasta ja kuolemasta. Äidin suvussa oli ollut aiemminkin joitain leukemia tapauksia. Loput sä varmaan arvaatkin. Faija jätti äidin ja mut kahdestaan, Saku kertoi. Hetken näytti siltä, että hän kaatuisi, jos ei nojaisi kaiteeseen. Minä halasin Sakua. Yhtäkkiä muistin taas sen, miten helposti sitä ajatteli liian pinnallisesti. Miten hitossa mä ajattelin, että Saku on ilkeyttään syyttänyt Reppistä? Se olikin jotain ihan muuta, ajattelin halatessani häntä. Raskaat vesipisarat alkoivat tippua taivaalta päällemme.

 -Ei jäädä tähän, kuiskasin Sakulle. Hän nyökytteli. Hiljaa kävelimme kohti telttaamme. Minä toivoin, että me voisimme vihdoin ymmärtää toisiamme ilman mutkia ja solmuja. Halusin saada kaiken toimimaan. Mutta ennen kaikkea halusin, että Saku saattoi luottaa minuun sataprosenttisesti. Halusin olla hänen tukenaan, sillä minä… minä välitin kauhean paljon Sakusta.

Seuraavana iltapäivänä sateesta ei enää ollut jälkeäkään. Aurinko paistoi ja tuuli kovaa, jopa hiukan kylmästi. Ainakaan hyttyset eivät olleet kimpussamme. Olin edellisenä iltana jutellut Sakun kanssa pitkään hänen lapsuudestaan. Saku oli puhunut minulle yllättävän avoimesti. Jos mun äidillä ei ollut mitään syytä jättää mua, ei kyllä ollut Sakun faijallakaan mitään kunnon syytä hylätä poikaansa noin, ajattelin. Äitinsä pakottamana Saku oli nähnyt isäänsä kerran kuukaudessa siihen asti, että oli täyttänyt kaksitoista. Sitten hänen äitinsä oli luovuttanut. Saku ei halunnut nähdä isäänsä eikä isä poikaansa. Siinä se. Ainakin melkein. Toisinaan he edelleen näkivät toisiaan, ja se jos mikä sai Sakun ärtymään.

 -Sori kun mä kyselin siitä jutusta sulta. Mun ois pitänyt antaa sun itse kertoa, pyysin anteeksi Sakulta ja nojasin kaiteeseen. Olimme jo lähellä edellisen päivän lähtöpaikkaa kansallispuiston laitamilla.

 -Anna sen asian olla, Maaria. On ne sitä paljon pahemminkin kaivellut, eikä toi mua haitannut. Sä et painostanut mua, Saku sanoi.  

 -Mut silti… mä en halua astua sun varpaille. Varmaan tajuat, mitä tarkoitan, sanoin hänelle taiteillen samalla pienen kiven päällä. Pahaksi onnekseni horjahdin kiven päältä suoraan kohti Sakua. Oli onni onnettomuudessa, että Saku oli niin lähellä minua. Horjahdin suoraan hänen syliinsä. Jos Saku ei olisi ollut tässä, mä olisin lentänyt rähmälleni maahan, ajattelin. Sydän säikähdyksestä miljoonaa hakaten katsoin Sakua silmiin pitäen edelleen hänestä kiinni. Tuuli puhalsi viileästi selkäni takaa. Miten jollain voi olla noin kauniit silmät? ajattelin jälleen Sakun silmien lumoavaa siniharmaata sävyä. Emme sanoneet sanaakaan toisillemme siinä hetkessä, tuijotimme vain toistemme silmiä. Ja yhtäkkiä Saku nojautui hieman lähemmäs minua, minä taas kurkotin häntä kohti ja me melkein… suutelimme. Mitä hittoa mä olen tekemässä? havahduin tilanteeseen. Ilmeisesti Sakulla oli sama ajatus, sillä hänkin vetäytyi. Hetkeksi käänsin katseeni pois, mutta hymyilin. Hymyilin koko tilanteelle.

 -Onhan sulla kaikki hyvin? kuulin Sakun äänen. Nyökyttelin hymyillen.

 -Joo, on mulla. Sori toi äskeinen, mulla on selvästi vähän huono tasapaino.

 -Mä otin ton mun syliin horjahtamisen kunnianosoituksena sulta mulle. Ei mulla ollut mitään sitä vastaan, Saku vastasi ja nauroi.

 -Joo, todellakin se oli kunnianosoitus sulle. Mut vakavissaan nyt, Saku. Sä sanoit silloin joskus mulle, että mä oon vahva. Jos mä oon vahva, sä oot ihan supervahva. Ihan oikeasti. Sä oot selvinnyt kaikesta siitä paskasta. Sä ja mä, me selvitään mistä vaan, jos me vaan ollaan toistemme tukena, sanoin Sakulle ja katsoin tätä. Hän katsoi minua ja myöntyi sitten.

 -Niin kai. Maaria, kiitos että sä oot ollut… tai siis että oot kestänyt mua. Kuunnellut ja halunnut selvittää asiat. Mä arvostan sitä, Saku sanoi minulle. Hymyilin ja halasin tätä. Tuntui hullulta olla siinä tilanteessa ihmisen kanssa, jota olin ennen vihannut. Mutta siinä oli hyvä olla. Juuri siinä oli hyvä olla. Sakun lähellä.

Muutamaa päivää myöhemmin olin kaupungilla odottamassa Reppistä. Miten hirveästi minä olinkaan kaivannut tämän seuraa. Nyt hän oli vihdoin tulossa kaupunkiin.

 -Moi! kuulin selkäni takaa. Salamana käännyin ympäri ja hyppäsin Reppiksen kaulaan.

 -Ihana nähdä sut! Mulla oli kauhea ikävä, sanoin rutistaen häntä kovaa.

 -Samat sanat, mut voitko vähän höllätä? Sä kuristat mut kohta hengiltä, Reppis naurahti minulle, kun roikuin hänessä kiinni. Hitaasti päästin irti hänestä.

 -Mitä sulle on tapahtunut? Sä oot varmaan puoli metriä pidempi kuin viime kerralla, kun mä näin sut, ihmettelin ääneen. Aikaa oli toden totta kulunut monta kuukautta. Aivan liian monta. Tai ainakin niin monta, että yhtäkkiä Reppis näyttikin aivan hirvittävän pitkältä verrattuna aiempaan.

 -Mitä mulle on tapahtunut? Oisko kuule sellainen kuin kasvupyrähdys? Siinä tapauksessa mitä mun omalle pätkälle kuuluu? Maaria, älä näytä tolta, mä en ollut tosissani, Reppis nauroi ilmeelleni ja pörrötti hiuksiani. Oli niin ihanaa nähdä häntä pitkästä aikaa, etten osannut olla hänelle vihainen. Enkä kyllä olisi ollut muutenkaan.

 -Mutta sulla taitaa olla jotain tunnustettavaa mulle. Kuulin vähän juttuja susta Nellalta. Mitä hittoa sä teet sen Sakun kanssa? Etkö sä yhtään muista, millainen se kundi on? Reppis kysyi minulta epäuskoisena. Hemmetin Nella, kirosin mielessäni. Nyt Reppiksellä on ihan väärä käsitys koko jutusta!

  -Reppis, asia ei ole ihan noin yksinkertainen ja mustavalkoinen kuin sä luulet. Mäkin luulin sen olevan niin vielä pari kuukautta sitten. En luule enää. Se, mitä Saku sulle teki, ei hitossa ollut oikein, mutta sillä oli ihan oikeasti syy siihen. Eikä se syy ollut mikään "vanhemmat maksaa joka tapauksessa". Saku nimittäin tietää tän meidän tilanteen, sillä se on itsekin samassa tilanteessa. Okei, sen isä hylkäsi sen, ei äiti, mutta kuitenkin. Saku syytti sua, koska se ei halunnut tuottaa lisää huolia äidilleen, joka ei koskaan ole toipunut kunnolla siitä, että sen nuorempi poika kuoli leukemiaan vähän yli kaksi vuotiaana. Ja se pojan kuolema on syynä sille, miksi Sakun isä otti hatkat. Se syytti Sakun äitiä Aatun kuolemasta. Ja mä tajuan varsin hyvin, ettei lapsen kuolemasta koskaan selviä täysin. Reppis, mä toivon sun ymmärtävän nyt, miksi mä hengaan nykyään Sakun kanssa, selitin mahdollisimman nopeasti ja perusteellisesti sen, miksi Saku oli sellainen kuin oli. Siksi minä olin hänen kanssaan. Koska hän tiesi, mistä minä puhuin. Ja minä tiesin, mistä hän puhui.

 -Siis mitä? Oliko Sakulla muka pikkuveli? Mä oon aina luullut, että se on ainoa lapsi perheessä, jossa kaikki on täydellistä. Puhuthan sä nyt totta? Ei helvetti. Siis kaikki nää vuodet mä oon luullut sitä kusipääksi. Maaria, selitä vielä kerran! Mä oon ihan pihalla koko hommasta edelleen, Reppis pyysi hämmentyneenä. Niinpä selitin kaiken minusta ja Sakusta aina toukokuun puolivälin tienoilta tähän hetkeen saakka.

Reppis istui vieressäni laiturilla huitoen silloin tällöin yksittäisen hyttysen pois pörräämästä ympäriltämme. Viileä ilta sai meidät istumaan kiinni toisissamme, mutta niin me olimme aina istuneet.

 -Pakko kysyä sulta yhtä asiaa. Enkä mä kysy sulta lupaa. Ja sun on pakko puhua totta, Reppis sanoi minulle. Kohautin olkapäitäni myöntymisen merkiksi, vaikka se olikin turhaa. Reppis olisi kysynyt kuitenkin.

 -Ootko sä vähän, ihan pikkiriikkisen rakastunut siihen sun Sakuusi? Mitä? Oletko? Kyllä sä sen voit mulle kertoa. Mä annan tilanteen selvittyä kaiken hyväksyntäni sun valinnalle, hän tökkäsi minua kylkeen. Minä nauroin.

 -Kuulostanko mä rakastuneelta? Älä sit vihaa mua Reppis! Saatan mä ihan vähän olla siihen ihastunut… Reppis! Älä viitsi virnuilla noin. Sä oot niin tärkeä mulle, tunnustin Reppikselle olevani ehkä hiukan lääpälläni Sakuun. Reppis otti minut halaukseen.

 -Säkin oot mulle ihan hemmetin tärkeä. Sun takia mä lupaan tulla toimeen sen luupään kanssa. Mut mä pidän sitä myös silmällä! Jos se ikinä kehtaa tehdä jotain paskamaista sulle, mä lupaan näyttää sille, ettei mun ystävälle tehdä mitään ilman seurauksia, hän sanoi ja minä painoin pääni hänen olkapäätään vasten. Minun rakas Reppikseni oli aina minun puolellani. Jopa siinä tapauksessa, että olin ihastunut entiseen yhteiseen viholliseemme. Oikeastaan jäljellä oli enää se haastavin osuus. Kuinka ymmärtää ja kertoa sanat, jos rakastusin sinuun?  Se minun oli selvitettävä yhdessä Sakun kanssa.

Blogin kesäsarjan kolmas osa. Kirjoitettu alun perin Google Docsiin.

4. osa