Viimein voin hengittää

Reppuni painaa aivan liikaa. Metri metriltä sitä on vaikeampi kantaa, mutta minun on pakko jaksaa kävellä pitkä matka yksin painavan repun kanssa. On noustava pitkiä, jyrkkiä ylämäkiä ja laskeuduttava huipulta takaisin pohjalle. Yksin. Rämmittävä pimeässä ilman taskulamppua tai valon tuojaa. On vain minä ja reppuni, jota en meinaa jaksaa kantaa. 

Tuolta minusta on tuntunut tänä vuonna joka ikinen viikko tähän viikkoon saakka. Reppuni on ollut täynnä painavia kiviä, joita olen yrittänyt raahata mukanani ilman kenenkään apua. Mielen päällä on ollut kaikkea paskaa ja vähemmän paskaa. Sellaisia asioita, jotka ovat saaneet minut epäilemään itseäni ja tekemisiäni. Tiedän olleeni pohjalla. Todella pohjalla. Huhtikuu, kesäkuun loppu ja heinäkuun alku olivat pahimmat. Huhtikuussa kaikki asiat kaatuivat niskaan ja koulussa oli monta vaativaa ja henkisesti kuormittavaa juttua yhtä aikaa käynnissä. Ja minähän luulin, että kaikki helpottuu kesäkuussa. Ja hitot. Asiat menivät vain pahemmiksi. Surutyötä en totta puhuen olisi tähän väliin tarvinnut. Se, että elämäni tärkein hevonen, rakas ystäväni, lopetettiin juuri siinä kohtaa, sattui muuten aika helvetisti. Juuri kun luulin, että asiat alkavat mennä paremmiksi. Ne eivät todellakaan menneet.

Tämä hemmetin kesä on ollut mun elämäni kipein ja vaikein kesä henkisesti. Oli pelottavaa tajuta itsekin se, etten todellakaan voinut hyvin. Valvoin pitkälle yöhön, heräsin väsyneenä enkä piristynyt juurikaan päivän aikana. Ja sama juttu jatkui päivästä toiseen. Kun edes lenkillä käyminen ei enää auttanut, tajusin olevani oikeasti sekaisin ajatusteni kanssa. Ahdisti ihan pirusti. Tuntui siltä, ettei henki kulje. Purin kaiken pääni sisällä olevan paskan parhaalle ystävälleni. Hän kuunteli ja koitti olla avuksi parhaansa mukaan. Olen siitä niin kiitollinen, että edes sanat eivät riitä. Hän myös ehdotti minulle Sekasin-chattia. Oli hyvä päätös puhua siellä. Heti sen jälkeen hengittäminen oli helpompaa.

Kuitenkin vasta nyt alan taas tunnistamaan itseni siksi samaksi henkilöksi, joka olin joskus ennen kaikkea paskaa. Osaan taas hengittää ja eikä minua ahdista jatkuvasti. Surutyö on vielä kesken ja aina välillä tunteet nousevat hetkessä pintaan. Nyt kun viimeinenkin koko vuoden minua stressannut asia on saatu päätökseen, minulla on parempi olo kuin ikuisuuteen. On ihanaa olla helpottunut. Niin, helpottunut. Mikään ei ole parempaa kuin se, etten koko aikaa ole kauhean ahdistunut tai stressaantunut ainakaan juuri nyt. Varmasti elämässä tulee vielä uusia, kenties vielä rankempia jaksoja, mutta nyt yksi sellainen on selätetty.

On aika suunnata kohti uusia pettymyksiä ja kuvioita. Ehkä vielä joskus aurinko paistaa risukasaankin.