Viisi ja puoli vuotta yhdessä

Paavo tuli meille 7.12.2013. Olin odottanut kyseistä päivää kuin joulupukkia. Hypin riemusta tuona aamuna. Vihdoinkin meille tulisi hevonen, oma iso-pikku Paavo, jota hoitaa ja rakastaa sydämensä kyllyydestä.

Ensimmäinen päivä alkoi vauhdikkaasti, sillä Paavo päätti karata. Se juoksi pitkin kylää villinä, kunnes lopulta väsyi sen verran, että sen sai kiinni erään mökin pihalta. Sieltä hänet sitten talutettiin kotiin n. 3 kilometrin matka äitini ja erään ystävämme avulla. Ja tuo karkausreissu ei jäänyt ainoaksi: jatkossa Paavo onneksi pysyi kuitenkin ihan oman kodin pihapiirissä.

Tutustuimme Paavoon kaikessa rauhassa, harjailimme ja taluttelimme ympäri uutta kotipihaa. Paavo oli kiinnostunut kaikesta, kaikkea oli kiva nuuhkia, ja ehkä jopa nuolaista. Hän ei koskaan lakannut olemasta kiinnostunut ympäristöstään. Aina jonkun kulkiessa ohi, Paavo nosti päänsä heinäkasasta ja katsoi kulkijaa iloisesti korvat hörössä.

Ratsastimme Paavolla, eikä kaikki aina sujunut kuten leffoissa. Monesti Paavo omisti vahvan oman tahdon, jota pikku-Outskin oli vaikeaa voittaa. Mutta aina toisinaan kaikki onnistui. Kuinka ihanaa olikaan laukata ensimmäistä kertaa omalla hevosella omalla pellolla ilman liinaa. No, se oli täydellistä <3

Oli ihanaa katsoa sitä riemua Paavon silmissä, kun keväällä hän pääsi ensimmäistä kertaa laitumeen. Vielä viime keväänäkin Paavo jaksoi heittää muutaman ilopukin silkasta riemusta! Todellinen teräspapparainen 25 vuotiaaksi. Siihen saakka Paavo olikin erittäin hyvässä kunnossa.

Paavolle saattoi puhua kaikesta, sillä hän ei kertonut koskaan kenellekään mitään. Paavolle sattoi myös lässyyttää silloin kun hellyyden puuska iski. Ja usein se iskikin, niin monesti olen lässyttänyt Paavolle kaikkea järjetöntä, sillä niin; aina puheissani ei ollut päätä eikä häntää. Eikä se Paavoa haitannut, kunhan vain olin seurana.

Aina välillä sitä ajatteli, että entä sitten kun aika loppuu. Tiesin koko ajan, että niinkin vanhan hevosen kanssa aika voi loppua koska tahansa. Siksi olenkin erittäin kiitollinen siitä, että sain viettää Paavon kanssa nämä viisi ja kahta päivää vajaat puoli vuotta. Jos Paavo olisi elänyt kaksi päivää pidempään, me olisimme kulkeneet yhteistä matkaa tasan viisi ja puoli vuotta. Kuitenkin tilanne vaati päätöksen tekoa Paavon parhaaksi. Se oli jopa minulle selvää. Vaikka äitini teki lopullisen päätöksen muutamassa minuutissa, sanoin itsekin kantani asiaan. Rakas ystävä on päästettävä kärsimästä mahdollisimman pian. Päätös oli Paavon kannalta helppo. En olisi antanut hänen kärsiä enää yhtään enempää. Kuitenkin samalla se oli elämäni kipein päätös. Päätös elämästä ja kuolemasta. Päätös rakkaasta ystävästä luopumisesta.

Niinpä eläinlääkärin suosituksesta ja meidän vahvasta suostumuksestamme päästimme selkeästi sydänsairaan Paavomme pois 5.6.2019 kello kolmen jälkeen iltapäivällä. Minä näin sen, kuinka Paavo nukkui pois. Seurasin tilannetta ja itkin. Mitään eläintä en koskaan ole rakastanut yhtä paljoa. En mitään. Enkä tiedä, tulenko välttämättä koskaan enää rakastamaankaan.

Elämä Paavon yllättävän lopetuksen jälkeen on tuntunut tyhjältä. Vain kahdessa päivässä Paavon kunto romahti huonoksi. Ehkä se oli hyvä, sillä niin Paavon ei tarvinnut kärsiä kauaa. Tuntuu edelleen siltä, että aika loppui liian äkkiä. Mutta elämä jatkuu. Aina välillä huomaan iltaisin etsiväni Paavoa laitumelta. Ja sitten muistan, etten enää koskaan näe häntä siellä, sillä Paavo on ikuisilla laitumilla. Jossain, jossa vesi virtaa kirkkaina puroissa ja kipua tai surua ei tunneta. On vain onnellisuus.

Kiitos kaikesta vielä kerran, rakas Paavo ❤ Ehkä vielä jonain päivänä tapaamme