Siihen kaikki päättyi

Ikkunalasia pitkin valui vettä, poskiani pitkin juoksivat suuret, suolaiset kyyneleet. Tunne sisälläni halusi pitää kiinni sinusta, jäädä roikkumaan kaulaasi syyskuisen iltapäivän pimeydessä ja kylmyydessä. Painoit viimeistä kertaa otsasi otsaani vasten. Se oli jotain niin lopullista, että melkein paruin. Tyydyin kuitenkin vain nyyhkyttämään lohduttomasti. Rakkaus oli murhaa ainakin eron hetkellä. Siksi toinen ääni sisälläni käski irroittamaan, päästämään sinut vapaaksi jonnekin kauas minusta. Se sattui niin paljon, että olin hajota jalkoihisi yhteisen asuntomme lattialle. Silti tiesin, että meidän oli määrä erota. Emme voineet jäädä toistemme luo ilman, että tukehduttaisimme toisemme hengiltä. Halusin yhtä aikaa työntää sinut pois että pitää lähelläni. Suutelit minua viimeistä kertaa siinä samassa eteisessä, jossa olimme muutamia vuosia aiemmin kuvitelleet elävämme lopun elämäämme yhdessä.

Elämä päätti toisin.

Sinä syyskuun iltana sinä lähdit aivan yhtä rikkinäisenä kuin minäkin olin. Sinä lähdit, minä jäin. Minä jäin asuntoon, jossa kaikki muistutti sinusta. Siitä, kuinka olit nukkunut olohuoneen sohvalla niinä öinä kun olit ollut typerä ja minä väärässä. Siitä, kuinka olin odottanut sinua eteisessä kotiin väsyneenä ja itkuisena. Sinä olit ottanut minut lähellesi, pitänyt siinä. Kaikista selvin muisto oli kuitenkin se, kun eräänä aamuna olimme puhuneet. Se kerta oli jäänyt viimeiseksi.

Siihen kaikki päättyi.