Jos rakastuisin sinuun #4

Elokuun alun aurinko lämmitti selkääni kun kävelin isovanhempieni koiran Flooran kanssa mummolaani vievällä tiellä. Kesä oli mennyt nopeasti. Enää oli vain muutamia päiviä siihen, että minä aloittaisin lukion kaupungissa. Kesä oli jäämässä kauas taakse kaikkine kokemuksineen ja tunteineen. Mutta yksi tunne ei ollut ohitettavissa tai unohdettavissa syksyllä. Ei kai rakkautta voinut vain unohtaa. Minun oli pakko puhua Sakulle. Aivan pakko. Floora katsoi minua tummilla, ystävällisillä silmillään. Se ainakin oli aina minun puolellani, jos saisin rukkaset. Rakas Floora. 

  -Mennään, sanoin koiralle ja lähdin kävelemään hetken pysähdyksen jälkeen. Oli hyvä olla. Hiekka rapisi kenkien alla ja taivas oli sininen ilman ainuttakaan pilvenhattaraa. Kuitenkin tuulessa saattoi jo aistia syksyn viileyttä. Minä olin valmis tulevaan. Menneisyyten ei voinut takertua, sen olin oppinut jo pienenä. Piti vain hyväksyä se, että kesä oli mennyt ja oli aika palata kouluun. 

Eräänä iltana päätin kertoa vihdoin isälle siitä, että Saku oli ystäväni. En tietenkään aikonut sanoa hänelle sitä, että olin ihastunut Sakuun. Se olisi ollut liian pelottavaa, vaikka toisaalta epäilin myös sitä, että isä saattoi aistia äänestäni sen. Hän tunsi minut niin hyvin, olihan hän kasvattanut minut yksin. 

  -Isä, mulla ois yksi juttu sulle kerrottavana, sanoin ja istuin olohuoneen sohvalle. Isä nosti katseensa sanomalehdestä taittaen sen samalla takaisin pöydälle. 

  -No, kerro mikä on mielen päällä. 

  -Kun siis… se Saku… tiiät varmaan tyypin? sanoin takellellen. Oli vaikeaa sanoa asia ääneen. Jännitti, miten isä reagoisi siihen, että Saku oli ystäväni. Aiemmin hän oli kuullut Sakusta pelkkää pahaa minun suustani. 

  -Jos puhut siitä ärsyttävästä jätkästä, niin kyllä tiedän. Onko se taas tehnyt jotain? isä kysyi. Puistelin kiireesti päätäni. 

  -Ei! Ei, ei se mitään oo tehnyt. Mä vaan… tai siis että me ollaan kavereita nykyään sen kanssa. Sen mä halusin sanoa, siis että Saku on mun ystävä, sanoin huomaten samalla, että ääneni saattoi värähtää hiukan sanoessani Sakun nimen isälle. Hittolainen! ajattelin. Isä katsoi minua yllättyneenä kuitenkin pilke silmäkulmassaan. Kädet hikoilivat, kun odotin isän vastausta. 

  -Aika yllättävä veto teiltä. Minulla oli sellainen käsitys, että olette melkein toistenne kurkuissa kiinni jatkuvasti. Mutta toisaalta, rakkaudestahan se hevonenkin potkii, isä virnisti. Hän halusi vain tahallaan kiusata minua. 

  -Iskä! Ei saa kiusata. Mut hyvä, jos sä hyväksyt Sakun mun kaverina, sanoin hymynkare huulillani. Tuntui helpommalta hengittää nyt, kun isäkin tiesi Sakusta. Onneksi oli isä. Maailman paras isä minulle, ajattelin. Minun rakas, rakas isäni. Minulla oli ollut vain hänet. Äiti oli lähtenyt. Enkä osannut sanoa, miksi silti kaipasin häntä välillä. 

Oli viimeinen päivä ennen lukion alkamista. Sekin oli kääntynyt jo iltapäiväksi, ennen kuin Saku oli ehtinyt tulla kanssani mökille. Olin raahannut hänet puolestani korpeen. Tai ei mökkimme edes ollut korvessa, vaan muutaman kilometrin päässä mummolasta. Käteni tärisivät, sillä olin päättänyt kertoa Sakulle siitä, että olin ihastunut tähän. Pakkohan minun oli. Nella käski minua tekemään niin, Annika oli jo kehittänyt meille suhteen ja jopa minun Reppikseni oli sanonut minulle, että minun täytyisi kertoa Sakulle. Luotin Reppiksen sanaan, ei sillä, etteikö Nellan sana olisi ollut luotettava. Mutta Reppis tunsi minut paremmin kuin kukaan muu. Ehkä ainoastaan isä tunsi minut vielä paremmin, olihan hän ollut kanssani syntymästäni saakka. Saku katseli ympärilleen kiinnostuneena. Minusta oli kiva katsella häntä hymyilevänä itsenään. Olin nähnyt kesän aikana myös sen pienen, haavoitetun Sakun. Oli ollut raastavaa katsoa sitä tuskaa hänen kasvoillaan. Tiesin, mistä hän puhui. En ehkä ollut kokenut samoja asioita, mutta vanhemman jättämisen kipu oli meillä yhteistä. Varsinkin se katkeruus, joka siitä oli syntynyt. Se oli myrkyttää välillä mielen. Oli vain yritettävä hengittää rauhallisesti minuutti kerrallaan. 

  -Kiva mökki teillä, Saku sanoi havahduttaen minut, yllätys yllätys, ajatuksistani. 

  -Joo. Onhan tää tällanen, mut on täällä ihan kiva olla. Ja jos alkaa liikaa ärsyttämään, on helppoa paeta mummolaan, hymyilin. Saku hymyili myös. Hänen seurassaan oli helppoa olla. Välillemme ei oikeastaan koskaan laskeutunut vaivautunutta hiljaisuutta. Jos olimme hiljaa, hiljaisuus oli vain hyvä asia. Se oli oikeastaan aika outoa. Hiljaisuuden vallitessa katselimme toisiamme, kävelimme kaupungilla ja vain olimme. Harvoin kenenkään kanssa saattoi olla niin kuin minä nyt olin Sakun kanssa. Tai no, ehkä Reppiksen kanssa saattoi olla, mutta sekin oli erilaista. 

  -Huomenna pitää sitten alkaa jo opiskella lukiossa. Ihan hullua ajatella sitä, ettei me enää mennäkään samaan tuttuun kouluun, sanoin Sakulle. Hän nyökkäsi. 

  -Niin, onhan se kieltämättä outoa. Mut en mä ainakaan olisi halunnut jäädä sinne enää pidemmäksi aikaa. Kolme vuotta riitti mulle, hän sanoi ja minä puolestani taas nyökkäsin. Olihan se niinkin. Tavallaan sitä halusi palata menneeseen, mutta toisaalta halusin karistaa menneisyyden pölyt jaloistani. Ihan kaikkea ei tietenkään voinut unohtaa, eikä pitänytkään. Mutta joidenkin asioiden kohdalla oli vain pakko karistaa kaikki pois, jotta ne eivät olisi tukehduttaneet hengiltä. En ollut valmis tukehtumaan ainakaan menneisyyteen. Elämää oli pakko jatkaa. Ei voinut pysähtyä. 

Elokuun iltapäivä oli harvinaisen lämmin verrattuna kuluneeseen kesään. Koko kesän ajan oli ollut viileää ja sateista. Nyt koulun alkaessa taivas päätti vihdoin tarjota meille jotain muutakin kuin vettä. Aurinko paistoi lämpimästi ja taivas oli pilvetön. 

  -Kiva alkaa istumaan koulussa kasista neljään näillä ilmoilla, sanoin Sakulle. Melkein ärsytti lähteä kouluun nyt kun vihdoin oli lämmintä. 

  -Melkein aina sama homma. Silloin kun ehtisi olla ulkona, sataa kaatamalla vettä. Ja sitten kun pitää olla sisätiloissa, aurinko paistaa, hän huokaisi. Istuimme mökin terassilla hetken aikaa ihan hiljaa. Puristin käteni nyrkkiin, jotta ne eivät olisi tärisseet. Miten hemmetissä mä teen sen? ajattelin. Pelotti tai oikeastaan jännitti ihan pirusti. Yhtäkkiä päätin vain nousta ylös. Katsoin Sakua. 

  -Tuu. Mennään vähän kävelemään, sanoin hänelle. Astelin raput alas, ja pian Saku seurasi minua. Adrenaliini virtasi suonissani. Jännitti niin paljon, etten melkein enää tuntenut jalkojani. Aivan kuin olisin leijunut ilmassa. Ja ei, en ollut ottanut mitään. 

  -S-Saku… Mitä jos mä… jos mä rakastuisin suhun? M-mitä sä sanoisit? kysyin ääni täristen. Saku pysähtyi aivan viereeni ja katsoi minua yllättyneenä, mutta hymyili kuitenkin. Hän näytti miettivän vastaustaan. Voi helvetti! Mitä mä menin sanomaan?! päässäni kaikui. 

  -Ai jos sä rakastuisit muhun? Noo… ehkä mä antaisin sen asian olla niin. Tai siis että en mä sitä pahakseni pistäisi. Mut entä jos mä rakastuisin suhun, Maaria? Mitä sä tekisit? Saku sanoi minulle ja minä olin lysähtää maahan helpotuksesta. Tilanne oli hallinnassa! Hymyilin hänelle. 

  -Äh! No siis, ei se mua haittaisi. Siis saisit olla rakastunut muhun. Kai, naurahdin sanoessani viimeisen sanan. Saku oli hetken hiljaa ja vain katsoi minua silmiin. 

  -Pitäisikö sun harkita sitä? hän kysyi. Minä esitin tietämätöntä. 

  -Ai mitä mun pitäisi harkita? kysyin ja katsoin Sakua muka yllättyneenä. Hän pyöritti päätään. 

  -No sitä rakastumista, hän lähes kuiskasi minulle. 

  -Ehkä, ehkä, vastasin. Hän katsoi minua tyytyväisenä.

  -Hyvä, Saku sanoi ja tiivisti pois viimeisenkin välimatkan väliltämme. Hetken aikaa sain katsoa hänen lumoavia, siniharmaita silmiään. Niihin jäi koukkuun. Oikeasti. Pian Saku nosti varovaisesti leukaani. Sitten hitaasti, mutta kuitenkin niin yllättäen hän painoi huulensa minun huulilleni. Siinä se oli. Ensisuudelma. Väkisinkin alkoi hymyilyttämään entistäkin leveämmin. 

  -Lupaatko harkita sitä? Saku kysyi. Minä lupasin. 

  -Totta kai, Saku. Mä en halua leikkiä sun kanssa, sanoin ja hymyilin samalla sille, kuinka hän yritti saada kasvoilleni pudonneita hiuksia pysymään korvani takana. 

  -Varmasti? hän vielä varmisti ja luovutti hiusteni suhteen. 

  -Tietysti, kuiskasin jostain syystä. Olisi sen voinut sanoa ääneenkin. 

  -Todista, Saku pyysi. Minä katsoin häntä hellästi. Että hän osasikin olla niin suloinen. Hiljaa painoin suukon hänen huulilleen. 

  -Sä tiedät, sanoin. Saku hymyili. 

  -Mä tiedän. Maaria, mä tiedän, hän vastasi. Siinä me seisoimme elokuun iltapäivän auringossa viimeisen peruskoulun jälkeisen kesäloman viimeisenä päivänä. Oli turvallista olla siinä Sakun vieressä tietäen, että kaikki oli hyvin juuri siinä hetkessä. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, ajattelin. Mitä ikinä tulevaisuus toisikaan tullessaan, minulla oli vieressäni kaksi sellaista henkilöä, jotka tiesivät ja tunsivat taustani. Rantakoivusta tippui ensimmäinen keltainen lehti. Syksy oli toden totta jo todella lähellä. Oli aika jatkaa matkaa jälleen yhden tapahtumarikkaan ja viileän kesän jälkeen. Oli aika suunnata kohti tulevaa, ja muistaa mottoni tästä edespäin aina. 

Älä tuomitse, jos et tiedä. 

Blogin kesäsarja neljäs ja viimeinen osa. Kirjoitettu alunperin Google Docsiin.