torstai 30. toukokuuta 2019

En palaa takaisin


Kukkia. Voikukkia. Jäljet niissä. Tai pikemmin polku, joka on muodostunut lahmautuneista voikukista ja ruohosta. Pelto on loputon. Ja minä rimpuilen irti siitä kiristävästä ja puristavasta nahasta, joka on ollut päälläni jo liian pitkään. 

Ei sitä voinut sanoa ääneen. Ei. Olisin vain taipunut jäämään paikoilleni. Haluaisin juosta pakoon kaikkea sitä, mitä on tapahtunut. Heittää vesilintua kaikella sillä. Paitsi että ei. En haluaisi heittää niitä lintua päin. On vain pakko rimpuilla niin kauan, etten enää mieti liikaa kaikkea. 

Pelto lähenee loppuaan. Nahka repeytyy. On helpompi hengittää. Niin lähellä. En katso taakseni. En halua takaisin edelliseen. Haluan vain uuden polun. Samaa polkua on turha palata takaisin. Tehty on tehty, eikä sitä pysty muuttamaan. Kaksi askelta. Sora rapisee jalkojeni alla. Nahka jää jonnekin kauas taakseni.

Enkä palaa enää takaisin.

torstai 23. toukokuuta 2019

Tuulen oma

On kevät. Tuuli puhaltaa viileästi saaden minut värisemään vilusta. Ei ole lämmintä. On vain aurinko, ja viileä tuuli. Tunteet, joita minkäänlainen luonnonvoima ei voi viedä pois.

Istun rannassa, ja heiluttelen jalkojani vedenpinnan yläpuolella. Välillä varpaani osuu kylmään veteen. Läheisellä tiellä kulkee ihmisiä, joilla on hymy kasvoillaan. Tuuli heiluttaa vapaana olevia hiuksia, aurinko lämmittää varmasti jo vähän selkää. Minä mietin sinua. Sinua, joka ei koskaan pysty pysymään paikoillaan. Halusit elää täysillä, minä taas halusin rauhoittua. Tuuli oli vienyt sinua mukanaan kuin virtaava vesi kaarnalaivaa. Sinä lähdit, minä jäin ja odotin, kunnes et enää kerran palannutkaan.

Minä olin tiennyt jo kauan sen. Tiennyt sen, että olin rakastunut sinuun siitä huolimatta, että et osannut pysyä paikoillasi. Opetit minua rakastamaan tuulta, kuuntelemaan sen kertomia tarinoita. Tuuli kertoi tarinoita kaukaa menneisyydestä, ravisteli ajatuksiamme ja sai meidät tekemään päätöksiä. Tai ainakin sinut se sai. Kuuntelit tuulta tarkasti, seurasit sitä, rakastit istua korkeimman tunturin huipulla toivoen, että vielä jonain päivänä olisit osa tuulta.

Sitten eräänä päivänä toiveesi toteutui. Liian pian, jos minulta kysyttiin asiaa. Olit ollut matkallasi. Erään kauniin päivän iltana tuuli otti sinut osaksi itseään. Kaikki oli sekunneissa ohi. Et vain ehtinyt väistää. Enkä minä koskaan ehtinyt sanoa niitä kolmea suurta sanaa.

Joinain päivinä tuuli toi sinut lähelleni. Olit vieressäni. Sait hiukseni heilumaan. Tuuli kuivatti kyyneleeni. Ja lohduttauduin ajatuksella, että sinä olit tuulessa. Että sinä kuivasit kyyneleeni. Kerroit minulle tarinoita, jos vain jaksoin kuunnella tarpeeksi tarkasti. Kuinka paljon tarinoita tuuli olikaan napannut mukaansa. Onnellisia ja surullisia. Kauniita ja rumia. Suloisen katkeria ja suolaisia.

Eräänä kylmänä yönä korkealla kaupungin yläpuolella huusin sinulle tarkoitetut sanat tuuleen. Hetkeksi tuuli lakkasi. Ja sitten se puhalsi kovempaa kuin aikoihin. Oli kaataa minut selälleni. Otti minut syleilyynsä. Puhalsi sitten lempeästi. Ja siitä tiesin, että tuuli oli kertonut sinulle sanani.

Olit tuulen viemä, olet tuulen tuoma. Ja juuri siksi saan pitää sinut lähelläni aina.


lauantai 18. toukokuuta 2019

Melkein annoin sinun lähteä

Tuskan hiki valuu selkääni pitkin. Henki ei kulje kunnolla, en näe eteeni. Silti juoksen kovempaa kuin koskaan aiemmin. Minun on pakko ehtiä. Pakko ehtiä ennen kuin sinä lähdet.

Pitkän aikaa minä olin huomannut merkkejä. Olin tuntenut katseesi selässäni silloinkin, kun olin lähtenyt menemään jostain täysin naurettavasta syystä. Olit aina antanut anteeksi. Minä taas olin ollut vaikea. Sellainen ihminen, josta sinun kaltaisesi ei edes olisi pitänyt välittää. Saatoin vaikuttaa tunteettomalta, mutta en kai vain osannut puhua. Puhua ainakaan niistä asioista, joista sinulle olisi pitänyt puhua. Olit ollut minulle valo pimeässä, pimeys valossa. Piste kartalla. Piste, jonka löysin aina uudestaan suunnistamalla, vaikken koskaan ollut ollutkaan kovin hyvä lukemaan karttaa. Minä olin kai ollut sinulle joku, joka antoi sinulle sielunsa ja sydämensä. Hetkeksi. Saatoin ensin olla luonasi ikuisuuden, sen jälkeen taas kadota. Olit se ihminen, jolle laitoin viestin keskellä yötä, kun kukaan muu ei enää jaksanut minua. Tarrasit kiinni minuun kuin olisin ollut pelastuksesi. Todellisuudessa sinä olit minun pelastukseni. Raahasit minulle kaiken, mitä ikinä saatoin vain toivoa. Huusit minulle silloin, kun sitä eniten tarvitsin. Rauhoitit minua aina, kun juttuni menivät yli. Katsoit perääni. Huolehdit minusta silloinkin, kun en itse ollut puhunut sinulle pitkiin aikoihin. Ja salakavalasti sinä sait minut välittämään itsestäsi niin paljon, että suorastaan säikähdin sitä.

Aivan yhtäkkiä huomasin ajattelevani sinua yhä useammin. Kaipasin lähellesi. Etsiydyin kiinni sinuun luonasi. Siltikin minusta tuntui vaikealta tunnustaa asiaa. Tuntui kuin olisin tukehtunut puhumattomuuteeni. Miltei tukehduin jo siihen ajatukseen, että sinäkin välitit minusta liikaa. Enhän minä osannut kohdella sinua oikein. Kuinka sinä saatoit välittää ihmisestä, joka vain loukkasi sinua? Varmasti minä loukkasin. Sinä olit niin tavattoman herkkä. Ja ehkä juuri siksi saatoit aistia kaikki sisälläni olevat myrskyt, joita kukaan muu ei koskaan ollut huomannutkaan. 

Milloin siitä edes tuli sellaista? Me vain katsoimme tunteja toisiamme silmiin, keksimme jonkun tekosyyn koskea toisiamme kasvoihin ja veimme toisiltamme tavaroita, jotta saimme koittaa saada niitä takaisin. Halusin hirvittävän paljon kertoa sinulle siitä, kuinka paljon sinusta välitinkään. Mutta aina kun olin kertomassa, sanat takertuivat kurkuuni.

Sitten eräänä kauniina päivänä kerroit lähteväsi kesäksi pois. Se pysäytti minut. Koitin olla iloinen puolestasi, mutta olin oikeastaan vain kauhuissani. Jos löytäisit sieltä jostain jonkun, et ehkä enää koskaan palaisi. Ja silti minä viivyttelin.

Juoksen kapungin läpi varoen ihmisiä, jotka kulkevat kadulla. Sinä pitäisit menoani vaarallisena, ja siinä sinä olisit täysin oikeassa. Ilta on viilenemään päin. Koskaan mikään ei ole tuntunut niin tärkeältä kuin tämä. Huohotan. Rautatieasemalla on väkeä aivan liikaa, enkä näe sinua missään. Jalkani tärisevät. On vaikeaa pysyä pystyssä. Luen lähtevien junien listaa toivoen, ettei sinun junasi ole jo lähtenyt. Katseeni osuu viimein oikeaan kohtaan.

Myöhäistä. Junasi on jo lähtenyt.

Lähestulkoon lysähdän polvilteni lattialle huutamaan huutoitkua. Sinä olet jo mennyt. Silti minun on aivan pakko juosta katsomaan vielä laiturille. Ihmisjoukossa on vaikeaa erottaa ketään. Sitten minä näen sinut kävelemässä laiturilla kohti minua. Minun on pakko juosta. Mikään matka ei koskaan ole tuntunut näin pitkältä. Pysähdyt huomatessasi minut. Levität kätesi, ja minä hyppään kaulaasi. Rutistan sinua kovaa. Hellitän vasta sitten, kun sanot minulle asiasta. Pyyhit kasvoilleni valuneet kyyneleet hellästi pois. Suutelen sinua ilta-auringon viimeisten säteiden kullatessa asemalaiturin. Kaikki vaietut sanat ovat yhtäkkiä selviä. Ja tiedän, etten halua koskaan päästää irti sinusta. Toivon, että sinä tulet jaksamaan minun epäröintini, koska kuitenkin minä rakastan sinua valtavasti. En ole helppo, tiedän sen. Haluan kuitenkin edes yrittää. Ja tiedän, että olen jo antanut sieluni sinulle. Miksi ikinä haluaisin ottaa sen sinulta pois?


keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Täydellisiä paperilla

Pesen aamulla väsyneesti kasvoni. Niin on ollut jo pitkään. Pitkään olen pessyt väsyneesti kasvoni. Kuulen askeleesi, ja pian avaat oven hiljaa sanomatta sanakaan. Avaat peilikaapin oven varoen päätäni. Seisot aivan vieressäni. Tunnen lämpösi käsivarrellani, mutta se ei lämmitä sydäntäni.
  -Miten sä nukuit? kysyn, vaikka tiedän vastauksen. 
  -Ihan hyvin, sinä vastaat, mutta tiedän, ettet puhu totta. Olit vain pyörinyt levottomasti sängyssä koko yön. Enkä minäkään ollut nukkunut silmäystäkään. Kuulen sinun kysyvän samaa minulta, ja vastaan samalla tavalla kuin sinäkin. Valehdellen. Hiljaa hivuttaudun ohitsesi. En enää osaa puhua sinulle, vaikka niin haluaisinkin. Tuntuu, että etäännyt minusta päivä päivältä, hetki hetkeltä. Ja siltikään en halua päästää irti sinusta. En vain halua.

Tuijotan sinua surullisena silmiin. Taas joku on sanonut sen. Että me olemme täydellisiä. Vain sinä ja minä tiedämme totuuden. Me emme ole olleet enää pitkään aikaan täydellisiä. Kuitenkin valehtelemme taas kaikille. Hymyilemme ja katsomme toisiamme silmiin kuin vastarakastuneet. Kaikki on suunniteltua, me tiedämme askeleet. Tansimme niiden mukaan. Hiljaa käännät katseesi pois. Me olemme vain pelkkä täydellinen pari suoraan jostain yltiöromanttisesta elokuvasta. Ja kumpikin meistä tietää sen.

Väistän kosketustasi. Melkein laskit kätesi olkapäilleni, mutta minä väistin. Näen, että se sattuu sinuun. Se sattuu myös minuun. Tekisi mieli maalata valkoisen asuntomme seinät mustiksi. Kerron sinulle ajatukseni, sinä nyökkäät kuin ajattelisit samaa. Jostain syystä kävelen luoksesi, nojaan vasten selkääsi ja vain olen siinä, vaikka juuri olinkin väistänyt kosketustasi. Olet lämmin, sinua vasten on ollut hyvä painautua. Mutta nykyään jotain hyvin olennaista puuttuu. Jotain, joka liimaisi meidät yhteen.

Yöllä sytytän pöytälamppuni. Pimeys tuntuu liian pahalta. Kyyneleet valuvat pitkin poskiani, etkä sinä voi olla huomaamatta sitä, sillä et tänäkään yönä nuku. Kysyt syytä siihen, miksi itken, vaikka oikeastaan sinä tiedät varsin hyvin syyn siihen. En vastaa, etkä sinä osaa lohduttaa. En minäkään osaisi lohduttaa sinua, tiedän sen. Käännän selkäni sinulle. Aika pysähtyy. On vain sinä ja minä. Meidän rikkinäinen, mutta paperilla täydellinen suhteemme. Asia, josta vain me kaksi tiedämme.

Aamulla keittiönpöydällä on lappu. Lappu, joka saa kyyneleet valumaan uudestaan pitkin poskiani. Tiedän, että kaikki päättyy. Sinäkin tiedät sen. Lapun lause kertoo kaiken.

Me ollaan täydellisiä paperilla. 




Inspiraatiota saatu Topi Latukan singlestä Täydellisii paperil. Suosittelen kuuntelemaan, täyttä rakkautta koko biisi <3

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Tilanne olikin pahempi kuin itse halusin ajatella

Joku ehkä voi muistaa, että oon kertonut täällä blogissa joskus muutamasta kusipäästä, jotka on ärsyttäneet mua ihan tahallaan. No, tilanne on edennyt. Aika paljon itse asiassa, sillä tällä hetkellä tätä tilannetta käsitellään...

Koulukiusaamisena.

Tuntuupa omituiselta sanoa se noin. Että mua koulukiusataan. Ei niiden toiminta koskaan oo tuntunut kivalta, mutta mä en myöskään koskaan ole myöntänyt itselleni sitä, että hitto, se toiminta on kiusaamista. Enkä kyllä olisi vieläkään myöntänyt, ellei joku olisi kertonut näkemästään KiVa-tiimin opettajalle.

Mä en pidä sitä huonona asiana. Se, että ne vitun kusipäät saa vihdoin huomata, että niiden toiminalla on seurauksia, on niille ihan oikein. Varsinkin, kun mä en ole ainut niiden uhri. Meitä on monta. Jonkunhan niille pitää näyttää, että toisia ei saa kohdella paskasti vain siksi, että itsellään on joku ongelma vähän erilaisten ihmisten suhteen. Nämä kaksi tyyppiä eivät nimittäin siedä sitä, jos joku (kuten minä) ei ole heidän porukassaan. Ja siksi he ottavat minunlaisiani hampaisiinsa.

Ja se on väärin. Aina.

Mutta se, mikä tässä minusta on outoa, on se, että tästä puhutaan nyt kiusaamisena. Mä en ehkä oo itse tajunnut sitä, tai ainakaan halunnut tajuta, että tää tilanne on tosi syvältä. Siksi kun mulle sanottiin, että "mä oon kuullut, että sua kiusattaisiin" tuntui tosi pelottavalta. Se sana kuullosti jotenkin tosi rajulta. Siltä, ettei tää mun tilanne oo vielä mitään kiusaamista. Mutta nyt tässä hetken aikaa asiaa sulateltuani olen tajunnut, että kyllä, se oli kiusaamista. Jatkuvaa ärsyttämistä, yrittämistä loukata mua, arvostelua, liian lähelle änkeminen ilman syytä, vilkuilu ja sen jälkeen kuiskiminen ja tirskuminen. Päälimmäisin tunne juuri nyt on viha. Niin. Viha. Voin helposti sanoa, että mä olisin helpottunut, jos jompi kumpi tai molemmat saisivat edes kerran kokea saman paskan sisällään. Toisille ei saisi toivoa pahaa, mä tiedän. Mä oon vaan niin kyllästynyt elämään näin. Mä en aio pelätä niitä. En oo koskaan ennenkään pelännyt. Oon vaan vältellyt niitä.

Tästä vielä noustaan, mä tiedän sen. Nyt mä vaan oon super kiitollinen sille jollekin, joka kertoi tästä sille KiVa-tiimin opelle. Hän oli rohkea ja vastuuntuntoinen henkilö. Kiittäisin häntä, jos tietäisin, kuka tämä rohkea ja hieno tyyppi oli. Kaikkea rakkautta hänelle! <3

Muistakaa kaikki, että juuri sulla on väliä. Kukaan ei koskaan ikinä saa sanoa, etteikö sulla olisi väliä. Sulla on väliä. Kukaan ei myöskään saa kohdella teitä huonosti. Juuri sä olet hyvä juuri sellaisena kuin sä olet. Älä anna muiden muuttaa sua sellaiseen suuntaan, johon et itse halua. Sä saat olla juuri sellainen kuin olet. Eikä kukaan voi sanoa, että se olisi väärin. Se ei ole. Muista se. Aina.


keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Jos rakastuisin sinuun #1

Kolme viikkoa. Kolme viikkoa, ja 10 vuotta kestänyt urakka peruskoulussa olisi ohi. Ajatus oli samaan aikaan kutkuttavan jännittävä ja pelottava. Tavallaan halusin pois peruskoulusta, tavallaan halusin taas jäädä sinne. Se sentään olisi turvallinen ja tuttu paikka. Tuntui, etten ollut vielä valmis lentämään ulos koulusta, jossa olin kuitenkin ollut jo sen 10 vuotta. Annoin ajatusteni harhailla jossain kaukana tästä hetkestä, jossa oikeastaan olin. Istuin matalan ja käyttämättömän kenkätelineen päällä äidinkielen luokan edessä odottamassa kavereitani. Havahduin ajatuksistani, kun kaverini Nella napsautti sormiaan korvani juuressa.
 -Moi, henkäisin lievästi säikähtäneenä. Nella katsoi minua huvittuneena.
 -No moi vaan sullekin, haaveilija. Kenestä tällä kertaa haaveilit? hän kysyi muka vakavissaan, ja olin tönäistä häntä kädelläni.
 -Älä viitsi! Kunhan mietin. Missä muuten Annika on? Mä luulin, että se tulee sun kanssa, sanoin ja pälyilin ympärilleni.
 -Ai Annika? Ei se tullut mun kanssa. Se halusi välttämättä mennä Jennan kanssa samaa matkaa, ja no, Jenna asuu aika eri suunnassa kuin mä, Nella vastasi ja katsoi sitten minuun merkitsevästi. Hänellä oli minulle jotain asiaa.  
 -No? kuiskasin, ja vedin Nellan istumaan viereeni kenkätelineelle. Hän katsoi kerran ympärilleen, ja alkoi sitten selittää.
 -Sähän tiedät sen A-luokan Sakun?
 -Joo… Mitä siitä? kysyin. Totta kai tiesin Sakun. Olinhan jopa hankkinut itseni joskus huutamaan hänelle, tosin ihan aiheesta.
 -No kun Annika… Annika puhu mulle eilen siitä. Kun se on… kun Annika tiiätkö… Nella ei saanut sanottua asiaa ääneen, mutta arvasin kyllä, mitä hän halusi sanoa.
 -Ai Annika on ihastunut Sakuun? Eikö se nyt tiedä, millainen se on? pyörittelin päätäni. Saku oli, no… Hänen kanssaan piti pitää varansa.
 -Ne oli kai eilen jutelleet, ja Annika oli ilmeisesti ehdottanut jotain juttua Sakulle, mut se oli vastannut kauheen epämääräisesti. Mä vähän luulen, että Annika on ymmärtänyt Sakun väärin. Koska se yksi vastaa niin epämääräisesti kaikkeen. Annika luultavasti ajattelee, että Saku… tuntee samoin tai jotain, Nella selitti minulle. Ei voi olla totta, ajattelin.
 -Eikö se hemmetin jätkä ole vieläkään oppinut olemaan suoraselkäinen? Ja Annika! Eikö sekään muista, mitä silloin kävi Reppiksen kanssa? Hemmetti sen kanssa! Miksei se ymmärrä sanoa suoraan, että ei kiitos, tuhahdin ajatellessani sitä, että Saku ei edelleenkään puhunut suoraan. Minä olin huutanut jo kerran aiheesta hänelle. Viidennellä luokalla tulisesti suuttuneena siitä, että hän ei ollut voinut myöntää omaa virhettään heti, vaan oli vierittänyt syyn syyttömän Reppiksen päälle. Asian selvittyä hän oli edelleenkin koittanut saada syytä pois itseltään. Minä olin paljastanut Sakun, kun Reppis ei itse siihen pystynyt. Ja siksi meillä oli huonot välit. Reppana-parka oli saanut kärsiä ihan turhaan.
 -Sun pitäisi puhua Sakulle siitä, että Annikalle asiat pitää sanoa suoraan. Ei mitenkään kierrellen ja kaarrellen. Sä oot ennenkin inttänyt vastaan sille, Nella yhtäkkiä sanoi. Suuni loksahti auki yllätyksestä.
 -Siis mitä hittoa?! Minä puhumaan Sakulle aiheesta Annika?! Ymmärrätkö sä Nella yhtään, miltä se sitten näyttää? Se vaikuttaa sitten siltä, että joo Saku, mä en halua, että sä alat olemaan Annikan kanssa, koska mä haluan sut, sanoin.
 -Hei Annika on sun frendi! Ja kyllähän Saku tietää, ettet sä ole siitä kiinnostunut. Sanot sille, että älä puutu mun frendeihin, Nella yritti kääntää päätäni.
 -Mä en puhu sille jätkälle! Jos se ei vastaa selvästi, Annikan pitäisi unohtaa koko jätkä. Ei sen pidä katsella mitään arvuuttelua. Pitää tietää! Varsinkin, kun kyseessä on sellainen tyyppi kuin Saku, madalsin ääntäni viime hetkellä. Joku Sakun luokkalainen kulki ohitsemme vilkaisten minua. Mulkaisin tätä nopeasti.
 -No mä en ainakaan puhu sille. Meistä kahdesta Saku uskoo sua sata kertaa paremmin kuin mua! Mä en halua, että Annika saa turpaansa tässäkin hemmetin jutussa. Sä muuten puhut Sakulle, Nella melkein huusi minulle. Jouduin lähestulkoon tunkemaan käteni hänen suunsa eteen, kun huomasin itse keskustelumme aiheen käytävällä.
 -Nyt hiljaa! kivahdin, ja aloin puhumaan säästä. Taas tässä oli käynyt näin. Kai minun sitten oli pakko sanoa Sakulle, että puhuu Annikalle suoraan. Vaikka saattaisinkin näyttää hänen mielestään siltä, että olin kiinnostunut hänestä. Olin mulkaista vielä Sakuakin, kun hän kulki ohitsemme. Päädyin kuitenkin katseidemme kohdatessa pitämään tiukan ilmeen kasvoillani pehmentäen sitä nyökkäämällä tervehdykseksi. Nella vilkaisi minua, ja nyökkäsin myöntymisen merkiksi. Kyllä. Minä puhuisin Sakulle. Vain Annikan takia. En kenenkään muun takia.

Iltapäivällä koulun loppuessa etsin Sakun näköpiiriini, jonka jälkeen odotin porukan häviävän hänen ympäriltään.
 -Saku! Mulla on sulle asiaa, sanoin kävellessäni kohti häntä. Salamana hän käänsi päänsä minua kohti katsoen minua kummeksuen.
 -Siis mulle? No mitä nyt? Aiotko sä taas vaihteeksi huutaa mulle? Mihin tää liittyy? Oppilaskunnanhallitukseen? Siihen viidennen luokan keissiin? Saku esitti erilaisia vaihtoehtoja, joiden takia olisin voinut haluta puhua hänelle.
 -Ole nyt hetki hiljaa. Ei mikään edellä mainituista, mut se on tärkeää. Ootat mua tossa pihalla hetken, niin puhutaan sitten kun mä tulen siihen, vastasin katsoen häntä suoraan silmiin. Se saattoi olla jo aika ilkeää toimintaa. Ajoin hänet nurkkaan katsomalla silmiin. Saku ei kehdannut kääntää katsettaan pois silmistäni.
 -Miksi mun pitäisi odottaa sua? Maaria hei, ei mulla oo aikaa odotella sua! Saku kivahti minulle. Että minua sitten ärsyttikin se, ettei Nella voinut tulla puhumaan itse hänelle.
 -Sä odotat. Muuten mä joudun vaivaamaan sua tällä asialla vielä vaikka kuinka monta päivää, sanoin, ja turhautuneena Saku viimein myöntyi. Tiesin, että häntä ärsytti seurani, mutta toisaalta tunne oli molemminpuolinen. Minä en edelleenkään ollut antanut anteeksi sitä, että Reppis oli joutunut hetkellisesti ongelmiin Sakun ja hänen porukkansa takia. Eikä Saku antanut minulle anteeksi sitä, että olin paljastanut hänen väittämänsä valheeksi. Siksi minä vihasin ajatusta siitä, että Annikasta ja Sakusta tulisi jotain. Ja nyt kuitenkin jälleen vaikutti siltä, että toisesta osapuolesta ei ollut sanomaan suoraan eitä. Sakun olisi pakko oppia puhumaan suoraan, jotta Annikaa ei sattuisi.

Ihme kyllä Saku oli vielä koulun pihalla, kun itse sain Nellan häädettyä seurastani. Hän oli välttämättä halunnut kerrata minulle, miksi minun täytyi puhua Sakulle, ja mitä minun piti sanoa.
 -Sä sanoit tulevasi kohta. Siitä on ainakin 10 minuuttia. Nyt kerrot sen asiasi, niin mä pääsen lähtemään, Saku sanoi minulle entistäkin turhautuneenpana, jos se edes oli mahdollista. Mulkaisin häntä kylmästi. Ei minuakaan kiinnostanut hänen kanssaan puhuminen. Minun oli vain aivan pakko puhua hänelle, jotta Annikaa ei sattuisi ja jottei Nella saisi hermoromahdusta.
 -Annika. Mä luulen, että sä tiedät mistä ja kenestä mä puhun. Mä tarkoitan siis sitä, että Annika on… sanotaan nyt vaikka, että lätkässä. Suhun. Ja sä et ilmeisesti osaa edelleenkään osaa sanoa puhua suoraan. Nyt kannattaisi muistaa, mitä käy silloin, jos loukkaa mun frendejä. Sano sille suoraan, että kiitos mutta ei kiitos. Älä oo kusipää ja anna Annikan ymmärtää sua väärin, sanoin sanottavani ja odotin Sakun vastausta. Hetken hiljaisuus.
 -Vieläkö sä muistutat siitä Reppiksen jutusta? Maaria, sulla ei näemmä ole muuta elämää kuin mun muistuttaminen siitä, mitä mä tein viidennellä luokalla. Ja se Annika. Okei! Mä en ole puhunut suoraan, mut tajuatko sä yhtään, että mä vaan koitan olla hienotunteinen teitä naisia kohtaan? Kaikkien paitsi sun kohdalla, hän vastasi minulle selvästi ärsyyntyneenä. Minua ärsytti se, että jouduin aina uudestaan tähän tilanteeseen Sakun kanssa. Aina me riitelimme.
 -No en puhuisi sulle, jos sä hemmetti sentään puhuisit suoraan! En olisi edes silloin viidennellä puhunut, anteeksi huutanut sulle, jos sä olisit suoraan myöntänyt, että joo, se olin minä. Sä syytit Reppistä. Sitä reppanaa, joka ei todellakaan olisi koskaan tehnyt mitään sellaista. Se, mikä mua eniten tässä ketuttaa, on se, että aina mä huudan sulle siitä samasta jutusta. Suoraan puhumisesta. Jotkut asiat pitää sanoa suoraan, koska niin sä loukkaat paljon vähemmän ihan kaikkia, korotin ääntäni tuntien vihan aallon sisälläni.
 -No hyvä on! Mä puhun sille suoraan. Älä sitten valita, jos se tulee valittamaan musta sulle, Saku sanoi minulle katseessaan kyllästyneisyyttä. Olin juuri tiuskaisemassa hänelle jotakin, kun kuulin jotain takaani äänen.
 -Mitä hittoa? Siis ootteko te puheväleissä? Siis te kaksi! Mä luulin, että te olitte riidoissa, Niklas sanoi ja käveli lähemmäs meitä.
 -No ei nyt varsinaisesti olla väleissä… Ei tarvitse huolestua meistä. Piti vaan puhua parista jutusta, koitin muuttaa tilannetta normaalimmaksi. Saku katsoi minua hetkellisesti murhaavasti. Katsoin samalla tavalla takaisin.
 -Mistä te oikein puhuitte? Niklas kysyi. Mitä mä oikein voin sanoa tuohon? ajattelin, ja sen enempää miettimättä vastasin hitaasti.
 -Kevätjuhlasta. Koristeista. Sinne pitäisi järkätä vielä pari juttua, eikä lisäkädet koristeluporukkaan tee ollenkaan pahaa. Mä nyt satuin tietämään, että toi yksi osaa piirtää.
 -No johan oot ittes virkaan järkännyt. Kestääkö sulla vielä kauan? Niklas kysyi osoittaen kysymyksensä Sakulle. Selitys meni Niklakselle läpi, mutta Saku katsoi minua niin, että hetken jo luulin katseen voivan tappaa.
 -Mee jo edeltä. Pitää vielä jutella parista jutusta tän… Maarian kanssa, Saku sanoi viittoen kohti tietä. Onneksi Niklas tajusi häipyä, ja pääsimme jatkamaan “kaunista” keskusteluamme.
 -Niin siis mistäköhän me oikein puhuttiin? Kevätjuhlan koristeistako? Mitä sun päässä liikkuu?
 -Olisit itse keksinyt paremman! Mistä Niklas tietää, mitä sä teet kevätjuhlaan oikeasti ja mitä et? Sitä paitsi, sä oot joka tapauksessa ilmaisutaidossa, jossa me tehdään ne helkkarin koristeet. Olisitko sä itse sitten sanonut sen, että me puhuttiin Annikasta?
 -No en olisi sanonut! Mä olisin sanonut… en mä tiedä! Mut jotain muuta. Ihan sama. Mä puhun sille Annikalle sitten suoraan. Tää asia on nyt käsitelty. Pitää mennä, hän vain sanoi ja lähti sitten kävelemään sinne suuntaan, jonne Niklas oli hetkeä aiemmin mennyt. Jostain syystä jäin hetkeksi seisomaan koulun pihaan, ja mietin sitä, miksi ylipäätään enää jaksoin riidellä Sakun kanssa. Mä en haluaisi jatkaa tätä riitelyä lukiossa, ajattelin. Huokasin ja lähdin sitten itsekin pois koululta. En halunnut jumiutua ajattelemaan Sakua. Jos Annika nyt vielä satuttaisi itsensä hänen kanssaan, en kai voisi tehdä mitään.

Annika oli ottanut ihmeen rauhallisesti vastaan torjutuksi tulemisen. Hän oli vain ylistänyt sitä, kuinka nätisti Saku oli asian ilmoittanut.
 -Hetken mä jo luulin, että sä olit puhunut sille, mutta sitten mä tajusin, ettet sä tiennyt koko jutusta mitään. Nella ei koskaan kerro mitään juttuja eteenpäin, Annika selitti minulle, ja minä olin autuaan tietämätön koko asiasta. Ehkä se mun puhe kerrankin tehosi siihen junttiin, mietin eräänä päivänä tapahtuneen jälkeen. Annika ei ollut tullut kouluun, mutta hän oli kuulemma kuumeessa. Olin aluksi kuvitellut poissaolon johtuvan Sakusta, mutta Nella oli oikaissut luuloni.
 -Ei tää johdu siitä jätkästä. Annika on oikeasti kipeänä. Näin sen tänään aamulla niiden portilla, ja se näytti aika huonovointiselta. Kevät on petollista aikaa, hän kertoi. Nyökyttelin rauhallisesti. Olin ottamassa avaimiani käteeni, kun en löytänytkään niitä penkiltä, jolla istuin.
 -Ei hitto… Ootko sä nähnyt mun avaimia missään? kysyin hätääntyneenä Nellalta. Nella puisteli päätään ja otti reppuni samalla syyniin. Kävin läpi kaikki taskuni, ja kylmä hiki alkoi valua pitkin otsaani, kun en löytänyt etsimääni.
 -Maaria. Mulla voi olla jotain sulle kuuluvaa, kuulin Sakun sanovan yllättäen vierestäni. Hän piti käsissään avaimiani.
 -Annatko ne sitten tänne? Mistä sä edes tiesit, että ne on mun? esitin kysymyksiä ja ojensin käteni odottavasti kohti Sakua.
 -Tää avaimenperä paljastaa kaiken. Sen teksti oli sun motto alakoulussa, jos et muista, hän vastasi ja nosti avaimet korkeammalle, kun yritin napata niitä itselleni. Voi pahus, se teksti, muistin yhtäkkiä. Avaimenperässä luki teksti Älä tuomitse, jos et tiedä. Olin oppinut kyseisen virkkeen isältäni joskus pienenä, kun olin tuominnut asian, josta en tiennyt mitään.
 -Voitko nyt vaan antaa ne mulle? kysyin uudelleen.
 -Yhdellä ehdolla, Saku sanoi. Jäin katsomaan häntä rypistäen kulmiani.
 -No?
 -Et muistuta mua enää koskaan siitä Reppiksen jutusta.  
 -En mä uskalla luvata niin pitkää aikaa. Hei oikeesti nyt! Saku!
 -Okei sitten. Jos lupaat olla seuraavat kaksi viikkoa hiljaa siitä, saat avaimet takaisin, hän sanoi ja minä nyökkäsin. Lopultakin hän pudotti avaimet kämmenelleni ja minä otin ne onnellisena vastaan. Huokaisin helpotuksesta. Avaimet olivat vain jääneet jonnekin, josta Saku oli löytänyt ne. Onneksi.
 -Mitä toi oikein oli? Nella kysyi minulta virnuillen. Kesti hetken aikaa tajuta, mitä hän tarkoitti. Minä ja Saku olimme puhuneet keskenämme kauemmin kuin viisi sekuntia ilman riitaa. Tai ainakin melkein.
 -Miten niin? Sehän vaan antoi ne avaimet takaisin sitä vastaan, että mä en muistuta jatkuvasti Reppiksestä, vastasin ja pyöritin päätäni. Ilmeisesti Nella halusi ajatella, että meidän välillämme olisi ollut jotain muutakin kuin pelkkää ärtymystä.
 -Aika outoa, että teidän välit on yhtäkkiä noin hyvät, että Saku raahaa sulle sun kadonneet avaimet. Ja vieläpä vaivautuu ärsyttämään sua hetkeksi. Vaikka toisaalta, eikö se aina ole ollutkin niin, että rakkaudesta se hevonenkin potkii? hän sanoi ja minä tökkäsin häntä kyynärpäällä kylkeen.
 -Sä oot ihan pimee. Ei ikinä! sanoin Nellalle, joka vain nauroi huomatessaan ärtymykseni. Ehkä minun ei kuitenkaan olisi pitänyt olla niin varma siitä, mitä sanoin.



Oli jokseenkin ollut vaikeaa pitää naama peruslukemilla viimeisen kevätjuhlan jälkeen. Olin päättänyt, etten itkisi ainakaan mitään huutoitkua. Olin jo melkein rikkonut lupaukseni, sillä kyyneleet olivat väkisinkin valuneet poskiani pitkin siinä vaiheessa, kun halasimme kaikki opettajat läpi. Nyt vain koitin hengittää syvään illan viiletessä. Huomenna tämä matka päättyisi todistusten saamiseen. Käteni olivat täynnä tavaraa, sillä minä olin hankkinut mummolani ullakolta monille näytelmän hahmoille vaatteet. Isä oli ehtinyt tulla juhlaan, mutta hänellä ei ollut aikaa viedä minua tavaroideni kanssa kotiin. Niinpä raahasin niitä itse kohti kotia. Onneksi ei sentään tarvinnut kävellä korkokengät jalassa. Se olisi ollut tuskaa.
 -Maaria! Oota hetki! joku huusi takaani. Pysähdyin keskelle katua kaikkien kassieni kanssa, ja käännyin katsomaan taakseni.
 -Moi, sanoin, ja laskin maahan muutaman kassin pyyhkäistäkseni silmäkulmani. En halunnut näyttää tulijalle, että minä, puolustaja-Maaria, itkin.
 -Tarviitko sä apua noiden kaa? Sä varmaan sanot, että et tarvitse, mutta mä autan sua kuitenkin, Saku sanoi ja otti muutaman kassin minulta.
 -No en mä nyt… Tai no, ei kai siitä haittaakaan ole. Mistä sä edes päättelit, että mä en ottaisi apua vastaan? kysyin ja hymyilin ehkä ensimmäistä kertaa vuosiin jollekin Sakun sanomalle asialle.
 -On tullut huomattua, että sä oot aika itsepäinen. Ajattelet aina, että minähän selviän ihan itse. Ei siinä oikein jää päättelyn varaan yhtään mitään, hän hymyili. Oli perin omituista kävellä sulassa sovussa Sakun kanssa kevätjuhlan jälkeen kohti kotia.
 -Oliks sulla jotain asiaa mulle, vai muuten vaanko tulit puhumaan? kysyin.  
 -Molempia. Siitä Reppiksestä vielä. Se oli helvetin tyhmästi tehty. Ei mun ois pitänyt syyttää sitä, mut mä oon ainakin mielestäni oppinut läksyni. Musta ois kiva, jos me voitaisiin tehdä jonkinlainen rauha, hän ehdotti. Olin hetken hiljaa. Mietin sitä, miten monta vuotta olinkaan ollut Reppiksen puolesta katkera Sakulle. Ja nyt Saku oli myöntänyt minulle oman virheensä, ja oli valmis unohtamaan sen, että minä olin hankkinut hänet ongelmiin. En minä sitä katunut tai halunnut pyytää anteeksi. Se oli täysin oikein tehty.
 -Niin. Mäkin kelasin sitä juttua joskus pari viikkoa sitten, enkä mäkään haluaisi viedä tätä asiaa enää lukioon. Muutenkin joudutaan sietämään toistemme naamoja vielä sielläkin. Ja mä tiiän, että Reppis on nykyään ihan okei tän asian kanssa. Kunhan sä et enää tee kenellekään noin. Et varsinkaan mun frendeille, sanoin ja katsoin Sakua silmiin. Niistä saattoi huomata helpottuneisuuden.
 -Okei. Se käy, hän sanoi. Minä tunsin tuhannen kilon painon tippuvan pois harteiltani. Ehkei Saku ollutkaan ihan niin ärsyttävä, mitä olin kuvitellut.

Seuraavana aamuna minua ei enää sillä tavalla itkettänyt. Oli vain hirveän haikea olo, sillä tiesin, että monien kanssa monivuotinen yhteinen tie loppui tähän hetkeen. Edes Annikan kanssa emme enää jatkaneet samaan suuntaan, sillä hänen tiensä vei ammattikouluun. Minä ja Nella jatkoimme lukioon. Siksi olikin turvallista seistä viimeistä kertaa peruskoululaisena koulun ovilla yhdessä hänen kanssaan.
 -Vaikka välillä mä halusinkin luovuttaa, niin on tää ollut hiton hieno matka. Niin paljon huonoja muistoja, mut vielä enemmän niitä hyviä muistoja ja frendejä, Nella sanoi ja puki myös minun ajatukseni sanoiksi. Tämä luku meidän elämästämme oli ohi. Täytyi avata uusi luku, ja toivoa, että se toisi mukanaan kaikkea hyvää.
 -Niinpä, mutisin itsekseni. Silloin katseeni osui Sakuun, joka oli selvästi tekemässä lähtöä koululta. Minulle tuli äkkinäinen tarve käydä sanomassa jotain hänelle.
 -Oota tässä, sanoin Nellalle lähtien hölkkäämään varovaisesti korot kopisten Sakun luokse.
 -Saku! huusin hänelle. Minusta tuntui siltä, että hän arvasi aikomukseni ja kääntyi minuun päin ottaen minut halaukseen tullessani hänen luokseen.
 -Sun kaa oli hauska riidellä täällä, puolustaja, Saku sanoi minulle.
 -Niin sunkin kaa. Nähdään viimeistään elokuussa, sanoin ja irrottauduin halauksesta. Nella katsoi meitä hymyillen. Koitin pitää hymyni kurissa, mutta en voinut sille mitään. Niinpä hymyilin leveästi kävellessäni takaisin Nellan luokse.
 -Teistä tulee pari tuota menoa, Nella sanoi ja minä vain nauroin puistellen päätäni. Ei ehkä sentään, mehän ei olla edelleenkään edes frendejä, ajattelin. Tiedostin kuitenkin itsessäni sen muutoksen, että Saku oli mielestäni jopa ihan hyvä tyyppi. En silti osannut odottaa sitä, mitä välillämme tapahtui sinä viileänä kesänä.

Blogin kesäsarjan ensimmäinen osa. Teksti kirjoittu alunperin Google Docsiin.

tiistai 7. toukokuuta 2019

Jos rakastuisin sinuun (kesäsarja)

Jos rakastuisin sinuun on Ruusunpiikkejä käsivarsilla-blogin vuoden 2019 n. 3-4 osainen kesäsarja, joka kertoo kahdesta 15-vuotiaasta nuoresta yhdeksännen luokan keväällä sekä viimeisellä peruskoulun jälkeisellä kesälomalla. Sarja käsittelee nimensä mukaisesti tilannetta, jossa nuoret joutuvat miettimään ajatusta siitä, jos rakastuisin sinuun. 

Sarjan päähenkilö numero yksi on 15-vuotias Maaria, joka puolustaa kiivaasti ystäviään sekä omalla tavallaan vihaa 9A-luokan Sakua. Ja syystäkin, hän ajattelee. Maaria ei ole koskaan antanut muiden kohdella ystäviään miten sattuu, eikä viidennellä luokalla sattunut tapaus Reppiksen ja Sakun välillä ollut poikkeus. Siksi myös Saku on katkera. 

Eräänä päivänä kaikki kuitenkin muuttuu, ja Maaria saa huomata ajatelleensa joitakin asioita hyvinkin pinnallisesti. Yhtäkkiä ajatus jos rakastuisin sinuun on vahvasti läsnä. Voiko yhtäkkiä tajuta rakastuneensa ihmiseen, jota ei aiemmin voinut lainkaan sietää? 

Tämä kuva on kesäsarjan tunnuskuva


Jos rakastuisin sinuun ilmestyy tähän blogiin noin kerran kuukaudessa touko-elokuun välisenä aikana. Yhteensä sarjasta tulee siis n. 3-4 osaa.

keskiviikko 1. toukokuuta 2019

Missä sateen reuna kulkee #11

Sillä viikolla satoi vettä. En kyllä juurikaan ihmetellyt sitä yhtään. Tuntui, että sade vastasi hyvin mielentilaani. Olin Kriston kanssa lähes joka päivä edelleen, ja huomasin yhä useammin hänestä sen, miten paljon häntä painoivat kaikki minun murheeni. Se tuntui pahalta. En minä halunnut satuttaa häntä, vaikka olin juuri tainnut tehdä niin. Olin sotkenut omat tunteeni Kriston tunteisiin, omat kipeät juttuni olivat pelkkää mössöä päässäni, kun yritin ajatella niitä. Kriston ongelmat tunkivat mieleeni joka välissä. Ne eivät jättäneet minua rauhaan. Ja jos ne olisivat mielessäni, en saisi omia ongelmiani selvitettyä. Sama päti myös Kristoon. Vastuu oli kuitenkin minulla. Minun täytyi päättää kaikki se, minkä olin aloittanutkin. Minä olin syyllinen kaikkeen siihen kipuun, jota Kristo tunsi. Se olin ollut minä. Minä olin repinyt haavat auki ja kaatanut suolaa niiihin omilla ongelmillani. Minun täytyi kantaa vastuuni ihan itse. Kukaan muu ei voinut tehdä sitä puolestani. Kunpa en koskaan olisi rakastunut Kristoon, ajattelin. Ehkä niin olisi ollut parempi. Tai mistä sitä koskaan tietää. Ehkä kaikki tämä silti olisi tapahtunut.

Eräänä aamuna ei satanut vettä. Olin varma siitä, että näin unta. En ollut nukkunut koko yönä, ja olin nähnyt Kriston olevan paikalla Whatsappissa joskus kolmen jälkeen aamuyöllä. Minulla ei ollut töitä, eikä se minua niin huonosti nukutun yön jälkeen haitannut yhtään. Olin huolissani Kristosta. Yritin yhä uudelleen ja uudelleen keksiä ratkaisua ongelmaamme, mutta aina uneni tuli mieleeni. Minä ja Kristo. Rankkasade. Kyyneleet poskillamme. Ja sinä aamuna unen tuoma tunne oli vahvempi kuin koskaan aiemmin. Oli kai aika päättää ainakin hetkellisesti jotain niin pirun kaunista ja vaikeaa. Taivaalle kerääntyi pilviä tummaksi verhoksi taivaankannen päälle. Jalat ja kädet täristen laitoin viestin Kristolle. Viestin, joka oli alku kohti loppua.

Se tuntui repivältä. Minun melkein teki mieli käydä ostamassa itselleni jotain vahvaa juotavaa, joka turruttaisi kaiken huonon pois. Halusin huutaa tuskasta ja unohtaa sen, että rakastin Kristoa. Vesipisarat tippuivat hiuksiini painavampina kuin pitkään aikaan. Hyvä, että pysyin pystyssä. Kristo oli luvannut tulla erääseen puistoon kaupungin keskustaan. Enää hän ei ihmetellyt outoja tapaamispaikkojani. Ei edes vesisateella.  Kaikessa hiljaisuudessa me kuitenkin vain olimme voineet huonosti toistemme lähellä. Mietin kaikkea sitä, mitä meillä oli ollut. Sadetta ainakin, ajattelin. Se oli totta. Sade oli ollut läsnä jokaisessa hetkessä, oli se sitten ollut taivaalta tulevaa sadetta tai henkistä sadetta. Harvoin oli ollut täysin sateettomia päiviä. Nyt minun täytyi kuitenkin hoitaa itseni kuntoon, ja Kriston täytyi jatkaa siitä, mihin minä olin hänen kanssaan jäänyt. Taivas oli harmaa, kun näin Kriston kävelevän minua vastaan puiston toisesta päästä. Pysähdyin kutakuinki keskelle puistoa, ja jäin odottamaan. Tuntui siltä, etten saisi sanaakaan sanotuksi. Pakko saada, yritin tsempata itseäni sanomaan Kristolle ne asiat, joita olin jo pitkään pyöritellyt mielessäni. Kristo jäi seisomaan muutaman metrin päähän itsestäni. Hitaasti avasin suuni ja pudotin ensimmäiset sanat suustani.
  -Kristo, mun on pakko lopettaa tää, sanoin ja näin heti säikähtäneen ilmeen hänen kasvoillaan.
  -Mitä sä selität? Sun täytyy lopettaa mikä? Kristo kysyi minulta ja minuun sattui. Eihän tässä näin pitänyt käydä. Ei minun pitänyt väkisin repiä itseäni irti hänestä. Eikä myöskään repiä Kristoa irti minusta. Mutta sitä minä olin juuri tekemässä.
  -Mun pitää lopettaa tää meidän juttu. Pitää lopettaa tää sun vetäminen mun omiin ongelmiin. Mun on lopetattava se, minkä mä myös aloitin. Mä en pystynyt selvittämään omia ongelmiani yhdessä sun ongelmien kanssa. Ja mä näen kyllä, miten paljon suhun sattuu se, että mä olen vetänyt pintaan ne asiat, jotka sä olet halunnut unohtaa. Samalla sä oot sotkenut sun omat ongelmasi mun ongelmiin, ja se on mun syytä, tilitin ja annoin kyynelten valua pitkin poskiani, vaikka niitä tuskin erotti sateessa.
  -Mut... ethän sä voi... Sä et voi jättää mua yksin! Kyllähän sä tiedät, etten mä osaa elää oikein ilman sua, Jessika, Kristo sanoi, ja saatoin nähdä kyyneliä myös hänen silmissään.
  -Ei Kristian. Sä pärjäät paremmin ilman mua. Me molemmat ollaan tehty tässä suhteessa sokerista. Mun pään sisällä sataa vettä, sun pään sisällä sataa vettä ihan vaan siksi, että mä vedin sut sateeseen. Kun sä kysyit, missä sateen reuna kulkee, niin se kulkee tässä. Älä tuu sen rajan toiselle puolelle. Mä vaan tuhoan sut, sanoin, ja tunsin kuinka sade pääsi läpi takistani.
  -Miten niin mä selviän?! Kai sä tiedät Jessika sen, että mä rakastan sua ihan helvetin paljon? Älä tee tätä mulle, Kristo sanoi minulle.
  -Mä tiedän, että sä rakastat mua. Mä rakastan sua ihan pirusti, ja se on se syy, miksi mä teen näin. Mä en halua satuttaa sua enää yhtään enempää. Meidän on pakko selvitä ongelmistamme yksin. Jatka Kristo siitä, mihin me jäätiin sun kanssa. Mä en koskaan anna sulle anteeksi, jos mä jostain luen, että sä oot kuollut tai että sä oot saanut tuomion jostain jutusta. Tee se mun takia, sanoin kaatosateessa Kristianille, jota rakastin enemmän kuin koskaan olisin osannut arvata.
  -Nähdäänkö me enää koskaan? Kristian kysyi.
  -Mä en tiedä. Mä en todellakaan tiedä. Aika näyttää, sanoin ja kävelin nopeasti Kriston luokse, painoin suudelman hänen huulilleen ja käännyin pois. En kuullut Kriston huutavan perääni. En kuullut yhtään mitään. Kristian oli jättänyt sydämeeni syvän jäljen, joka ei kuitenkaan ollut haava. Kristian oli minulle muisto menetetystä rakkaudesta. Rakkaudesta, joka täytyi lopettaa. Rakkaudesta, joka ei ehkä koskaan päättyisi. Kaikesta huolimatta olin rakastanut, ja rakastin edelleenkin Kristoa enemmän kuin ketään koskaan. En ehkä koskaan rakastaisi ketään niin paljoa, kuin olin rakastanut häntä. Ehkä vielä vanhanakin muistelisin sitä, miksi tämä kaikki meni niin kuin meni. Tai sitten näkisin vielä jonain päivänä Kristianin. Hymyilisin hänen vierellään, eikä taivaalla näkyisi yhtään pilveä. Juuri tässä hetkessä taivas kuitenkin kaatoi niskaani vettä ja kyyneliä. Mutta kuitenkin tiesin, että vielä jonain päivänä pilvet repeäisivät ja aurinko tulisi näkyviin. Se, kenen kanssa olisin auringossa, oli vielä mysteeri. Sitä en pystynyt ennustamaan. Ensin oli kuitenkin selvitettävä kaikki. Aivan kaikki. Ehkä vielä joskus saisin vastauksen kysymykseeni.

Tarinan toisen puoliskon 1. osa