Sen yön jälkeen minusta ja Kristosta tuli kai oikeasti ystäviä. Koitin avata Kriston sisäisiä solmuja, mutta se ei osoittautunut kovin helpoksi. Hän vältteli aiheista puhumista. Ainoastaan otettuaan jotain vettä vahvempaa hän saattoi avautua lapsuudestaan. Minä omalla tavallani ymmärsin Kristoa. En minäkään tiennyt paikkaani maailmassa. Daniel oli hetkeksi saanut minut asettumaan aloilleni. Hänen lähellään olin rauhoittunut. Vetänyt henkeä ja ymmärtänyt vihdoin ettei koko ajan tarvinnut juosta kuin hullu eteenpäin. Kristolla oli hiukan samanlainen ongelma. En vain oikein tiennyt, miten olisin rauhoittanut häntä. En voinut käyttää samoja metodeja kuin Daniel minuun. Ne eivät luultavasti toimisi Kristoon. Joten päädyin yhä uudestaan ja uudestaan juoksemaan hänen kanssaan ympäri kaupunkia ilman päämäärää. Ja tajusin pitäväni hänestä.
Tämä syksy oli tavallistakin sateisempi. Jos ei satanut, oli ainakin pilvistä. Tai tihutti vettä. Oli viikonloppu, tarkemmin ottaen oikeastaan vasta perjantai-iltapäivä. Taivas täyttyi pisaroista, mutta olin onneksi satelta suojassa kämäisessä kahvilassa. Joku nuorehko parikin oli eksynyt kahvilaan vanhojen miesten keskelle. Siivosin pöytiä ja seisoin tiskin takana jo viidettä tuntia. Työni oli uuvuttavaa oikeastaan vain siksi, ettei tällaisessa paikassa työskentely ollut kutsumukseni. Tästä nyt vain sattui saamaan rahaa, jota todella kipeästi tarvitsinkin. Vesisade ei tehnyt päivästä ainakaan parempaa. Se oikeastaan vain sai minut surulliseksi. Kun taivas itki, minunkin teki mieli itkeä. Siltä se aina välillä tuntui. Muutenkin minulla oli ollut paha aavistus tästä päivästä jo edellisestä illasta asti. Jotain huonoa oli tapahtumassa, en vain saanut kiinni siitä, mitä oli tapahtumassa. Kahvilan ovi kävi. Joku poistui kahviteltuaan tarpeeksi kauan. Samalla joku astui sisälle, mutta en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, kunnes tunnistin tulijan äänestä.
-Kaamea keli. Siis varmaan viideskymmenes perjantai, kun sataa vettä, Kristo sanoi minulle tultuaan tiskille. Katsoin hämmentyneenä Kristoa.
-Mitä sä täällä? Ja on joo hirveä keli. Mut miksi sä oot täällä? Onks jotain tapahtunut? kysyin vaistoni varassa. Olin jo ehtinyt tottua siihen, että Kristolle sattui ja tapahtui aika paljon.
-Tulin kattomaan sua. Miksi sä oot noin vainoharhainen? Ei mulla oo mitään hätää, Kristian vastasi hymyillen hiukan. Nopealla silmien liikkeellä ohjasin hänet väistämään vanhaa naista, joka tuli tiskille käsissään kuppi mustaa kahvia.
-Kaksi euroa, kerroin kahvin hinnan ja vilkaisin samalla kelloa. Vielä puoli tuntia, ja sitten voisin sulkea kahvilan. Omistaja oli kertonut minulle, että voisin sulkea tänään pari tuntia normaalia aiemmin, eikä se varsinaisesti haitannut minua. Väsytti. Viikko oli ollut aika rankka.
-Milloin sä pääset täältä? Kristo kysyi minulta. Säpsähdin sitä, sillä olin vajonnut ajatuksiini.
-Öö... Siis puoli tuntia, ja voin sulkea tän paikan, ja sitten pitää siivota ja laskea kassa. Ehkä joku 45 minuutia, vastasin toivoen, että aika juoksisi kerrankin.
-Hyvä. Sit sä lähdet mun mukaan tänään.
-Kuka on väittänyt, että mä lähden sun kanssa pihalle tänään. En lähde ainakaan millekään hemmetin baarikierrokselle. Sä olit viimeeksikin jo niin sekaisin, että sitä hupia mun ei tarvitse enää nähdä, katsoin Kristoa, ja koitin samalla miettiä, mitä tämä suunnitteli.
-Ei Jessi! En minäkään joka perjantai ryyppää. Mä haluan näyttää sulle yhden paikan. Mä tiiän, että sä tulisit tykkäämään siitä, hän houkutteli minua mukaansa. Olin hetken hiljaa, mutta sitten nyökkäsin. Ehkä Kristo saisi minut unohtamaan hetkeksi pahat aavistukseni.
Vesipisarat valuivat alas pitkin sadetakkiani. Kristo johdatti minua pois itselleni tutulta alueelta kohti läntistä kaupunkia. Hän puhui paikasta, jonne aikoi viedä minut. Se kyllä kuulosti kiehtovalta. Ja hämärältä. Ja pelottavalta. En oikeastaan ollut edes varma siitä, oliko välttämättä hyvä ajatus mennä hiippailemaan jonkun talon pihalle pimeänä, sateisena iltana. Mutta Kristo sai minut tekemään hulluja asioita ilman sen suurempaa miettimistä. Tästä aiheesta Elena oli varoitellut minua.
-Varo nyt sen miehen kanssa. Jos se saa sut tekemään asioita, joita et normaalisti tee, on tää juttu aika paha. Älä anna viedä. Varsinkaan tunteiden, Elena oli sanonut minulle kerrottuani jostain jutusta, jonka olin tehnyt Kriston kanssa. Kadut muuttuivat koko ajan hiljaisemmiksi ja hiljaisemmiksi. Ja se tuntui jotenkin kotoisalta. Tuntui, että olisin tullut kotikyläni pienelle kylätielle iltapimeällä. Oli oikeastaan aika hauskaa kuunnella Kriston ääntä ilman, että näin hänen kasvojaan tai muuta kehoa kunnolla. Jouduin selvittämään asioita hänen äänensävystään ja sen painosta. Yksi keino lisää lukea Kristoa, huomasin ajattelevani. Pian käännyimme pienelle kujalle, joka johti vanhan, ränsistyneen talon pihalle.
-Asuuko täällä edes ketään? kuiskasin, vaikkei varsinaista syytä kuiskailla edes ollut.
-Ei ilmeisesti. Mut oo hetki hiljaa ja kato taloa, Kristo vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen. Hänen äänensä oli täynnä intoa ja odotusta. Jotain, joka kuului hyvin harvoin hänen puheessaan. Olin hiljaa ja odotin. Talo oli ja pysyi pimeänä ja hiljaisena. Märkä nurmikko oli kastella kenkäni, jotka eivät pitäneet vettä turhan hyvin. Juuri kun olin mainitsemassa asiasta jotain, talon yläkertaan syttyi valo. Kavahdin taaksepäin säikähdyksestä, ja olin kiskoa Kriston mukanani kadulle. Oksa rasahti jalkani alla. Säikähdin sitäkin.
-Ota ihan rauhassa, Jessi. Siellä ei oo ketään. Se on vaan varkaita varten laitettu ajastettu valo, Kristo kertoi minulle astellen lähemmäs minua. Automaattisesti hakeuduin tiedosta huolimatta lähes kiinni hänen kylkeensä suojatukseni itseni.
-Hitto mä säikähdin, kuiskasin hiljaa.
-Mä tiedän tarkalleen, milloin missäkin palaa valo. Nyt ylhäällä on valo. Kohta se sammuu ja portaisiin syttyy valo. Sitten alakerrassa syttyy valo, ja rappujen valo sammuu, hän kertoi minulle huitoen taloa kohden käsillään. En saanut kuitenkaan mitään selkoa käden liikeradasta niin pimeässä. Ja toden totta, talon yläkerrasta sammui valo, ja portaikon pienestä ikkunasta kajasti valoa. Aavemainen tunnelma leijui yllämme. Ehkä se johtui pahoista hengistä tai jostain, mutta paha aavistukseni voimistui seistessäni aavetalon pihalla vesisateessa. Tunsin rinnassani painetta, mutta en tiennyt, keneltä kysyä ja mitä. Ensimmäisenä ajattelin Elenaa. Hän oli muutama päivä sitten valittanut huonoa oloa. Toivoin, että hänellä olisi kaikki hyvin. Talossa syttyi jälleen uusi valo.
-Tää on tosi pelottava, mut super siisti paikka. Miten sä keksit tuoda mut tänne? kysyin Kristolta katsellen edelleen vanhaa taloa, joka oli melko varmasti sisältä homeessa. Jos ei ollut, se oli ihme.
-Mä aavistin susta, että sä tykkäät vähän jännityksestä. Varsinkin silloin, kun kämäisen kahvilan tylsät äijät alkaa ottaa päähän, hän vastasi. Nyökkäsin, vaikka tiedostin, ettei Kristo näkisi sitä. Vaistoni ohjasi minua lähtemään pois talolta, vaikka se olikin aika hieno. Lähdin kävelemään pois pitkin polkua, jota olimme tulleetkiin. En kuitenkaan huomannut edessäni kiveä, jonka olin ilmeisesti tullesamme väistänyt juuri sopivasti. Kriston varoitus tuli liian myöhään.
-Jessi! Siinä on yks kivi, niin varo sitä! kuulin Kriston huutavan minulle samalla, kun tunsin kompastuvani kiveen. Ensimmäinen osa, joka kropastani kohtasi maan, olivat kädet. Heti perään leuka. Tunsin heti pistelevää kipua leuassani.
-Hemmetti! Sori Jessi! Mun ois pitänyt varoittaa aiemmin. Sattuiko pahasti? Kristo kysyi minulta pahoitellen sitä, ettei ollut varoittanut minua. Mumisin jotain, ja tartuin käteen, jota Kristo minulle tarjosi. Hän veti minut ylös. Tuntui, että mitään vakavaa ei ollut tapahtunut. Leuassa tuntui kuitenkin kipua. Ja kohta jotain märkää valui leukaani pitkin alas kaulalle. Painoin sormeni vasten leukaa, ja tunsin heti sormien suolaisuuden haavassani.
-Voi hitto! Tää leuka on auki, sanoin. Olin sokaistua valosta, jonka Kristo suuntasi leukaani.
-Yritätkö sä soikaista mut? Varo vähän sen valon kanssa, kivahdin ehkä turhankin kovaa. Eihän rönäämiseni ollut Kriston syytä.
-Pikku nirhama. Oota hetki, hän teki nopean diagnoosin ja etsi paperia takkinsa taskusta. Pian tunsin Kriston painavan paperia kohtaan, jossa haava oli. Ehkä paha aavistukseni oli tarkoittanut vain tätä, ajattelin helpottuneesti liian aikaisin. Hetken päästä kuulin puhelimeni merkkiäänen, ja etsin puhelimen taskustani. Viesti oli äidiltä, ja se sai sydämeni jättämään useamman lyönnin välistä.
'Isällä ei ole asiat kohdillaan. Vietiin juuri ambulanssilla sairaalaan. Miekin menen sinne, ja siunkin olisi hyvä tulla niin pian kuin mahdollista'
Luin viestin yhä uudelleen ja uudelleen.
-Voi helvetin helvetti, toistelin. Sade kasteli kenkäni. Hetkeksi ajatusteni kulku huuhtoutui pois sateen mukana. Ja syvällä sisimmässäni tiesin, että kaikilla tarinoilla ei ollut onnellista loppua. Minusta tuntui, että tämä oli juuri yksi niistä harvoista, joiden loppu oli liian julma ajateltavaksi. Isäni sielu liikkui elämän ja kuoleman rajamailla. Valitettavasti kuolema saattoi olla vahvempi, sillä tässä elämänpelissä oli aina vain yksi voittaja. Ja liian usein se oli kuolema.
5. osa
💛
VastaaPoista💛
Poista