Menin jouluksi kotiin. Siellä oli hiljaista ilman isää. Kävin hakemassa joulukuusen isän sijasta äidin kanssa melkein itkien. En kai ikinä olisi osannut kuvitella, miten pahalta tuntuikaan olla ilman isää jouluna. Koitin olla itkemättä, sillä en halunnut äidin luulevan, etten pärjäisi. Minun oli pakko pärjätä. En antaisi koskaan itselleni anteeksi sitä, jos romahtaisin äidin nähden, sillä äiti ei kestäisi sitä. Enkä ehkä kestäisi sitä itsekään.
Tammikuussa päätin alkaa hoitamaan Kriston asioita kuntoon. Hän oli onneksi alkanut käymään koulussa loman jälkeenkin. Se oli jo erittäin hyvä edistysaskel, jos ajateltiin sitä, että ennen hän oli käynyt siellä milloin itse halusi. Eli siis aika harvoin. Töiden saaminen olikin jo ihan eri asia. Tuntui, ettei mistään löytynyt Kristolle sopivaa työpaikkaa. Kaikkialle etsittiin vakituista tai kokenutta työntekijää. Ties kuinka monta iltaa istuimme koneella selaamassa vapaita työpaikkoja.
-Ei tästä tuu hittoakaan! Ei täällä oo mitään, mihin mä voisin mennä, Kristo tuskaili lähes jokaisena iltana. Ja aina minä vain sain hänet ylipuhuttua jatkamaan. Halusin saada Kriston näyttämään kyntensä vanhemmilleen. Välillä se tuntui turhalta, ja halusin vain lyödä hanskat tiskiin, kunnes pakotin itseni jatkamaan.
-Se vaan tuntuu siltä. Se, että mä sain töitä siitä kahvilasta niin äkkiä johtui vaan siitä, ettei sillä paikalla ollut muita vaihtoehtoja, koitin valaa uskoa Kristoon.
-Mutsi ja faija ei tulleet viime viikollakaan käymään. Ne ei oo käynyt kertaakaan täällä. Faija väitti, että mutsilla ois ollut jotain töitä. Tuskin sillä mitään töitä oli, jos vanhat jutut on edelleen voimassa, hän yhtäkkiä sanoi aivan ohi aiheen.
-Mitkä vanhat jutut? kysyin Kristolta. Tuntui, että aina välillä esiin putkahteli asioita, joista minulla ei ollut mitään tietoa. Se ärsytti. Minä yritin auttaa häntä, mutta samalla hän ei kertonut minulle asioita, jotka olennaisesti vaikuttivat joihinkin asioihin.
-Mä en halua puhua siitä, mitä mutsi on sekoillut. Ja sekoilee edelleen. Mä en vaan jaksa sitä, että se pomputtelee faijaa ihan miten haluaa. Silti sillä riittää rahaa lähettää mulle, ja pokkaa korvata sillä kaikki se, mitä se on tehnyt. Ei sitä pysty kukaan korjaamaan. Tuskin edes sä, Kristo selitti minulle, vaikkei sitten selittänytkään yhtään mitään. Väkisinkin utelias puoleni halusi tietää, mistä hän puhui, ja niinpä suljin koneen kannen.
-Mitä sä teet? Meillä oli tää juttu kesken...
-Sä kerrot nyt mulle, mistä sä äsken puhuit. Älä näytä tolta. Just tätä mä oon yrittänyt selittää sulle. Vaikeista asioista pitää puhua. Oo kiltti. Edes avaat vähän sitä juttua, katselin koiranpentumaisesti Kristoa, joka katsoi minua ärtyyneesti. Hyvä ettei hän kääntänyt selkäänsä minulle ja alkanut mököttämään. Se tästä olisikin puuttunut.
-Hei... en mä pahalla sulta näitä juttuja kysele. Mutta mä näen, että sä oot aika lukossa ihan vaan siksi, että kukaan ei koskaan oo kuunnellut sua. Kristian, kuiskasin ja otin hänen toisen kätensä käteeni. Se oli viileä. Piirtelin etusormellani ympyröitä hänen kämmeneensä. Huomasin, että se sai Kriston hymyilemään.
-No... jos sä et tuomitse heti. Se on kuitenkin mun äiti. Jonkinlainen ainakin. Mutta siis niin... se on... se on aina juonut. Liikaa. Ei missään sopivissa määrin. Munkin nähden se on juonut. Sen lisäksi ettei se koskaan ole ollut läsnä. Kai ne kaikki lastenhoitajatkin lähti just siksi, että ne ei kestänyt katsella mutsia. Joskus se nainen antoi potkut jollekin siksi, että se joku oli aikonut tehdä lastensuojeluilmoituksen. Muistan joskus skidinä käyneeni kaatamassa mutsin viinat viemäriin. Se oli ihan raivona. Parin päivän päästä mutsi antoi mulle pari satasta, ja käski mennä jonnekin. Ei mitään muuta. Faija oli kai jossain työmatkalla tai vaan katseli sivusta sitä touhua. Pari vuotta sitten mutsi oli jossain hoidossa, mut en mä tiedä, tehosiko se, kun en oo ollut enää pariin vuoteen kotona kovinkaan paljoa. Siellä on vaan aina se sama paska fiilis. Silti mä käyn itsekin juomassa, vaikka säkin aina sanot, ettei kannata. Mä en vaan haluaisi olla samanlainen kuin mutsi, Kristo selitti minulle asian laidan tuijottaen koko ajan tiukasti lattiaa. Näin, että asiasta puhuminen sattui. Enkä minä ihmetellyt sitä yhtään. Pidin yhä hänen kättään kädessäni. Se, että Kristo oli hymyillyt ennen jutun selittämistä oli enää muisto vain. Nyt hänen kasvoillaan oli tuskastunut ilme. Pystyin kuvittelemaan kamppailun hänen päänsä sisällä. Se näytti olevan melko voimakas. En osannut sanoa juuri kuulemaani oikein mitään, joten päädyin halaamaan Kristoa lujasti. Vein hänen silmilleensä pudonneet hiukset takaisin korvan taakse ja silittelin hänen päätään.
-Sori Kristian... mä en tiennyt. Mut nyt mä osaan auttaa sua ehkä paremmin. Mä toivon niin. Voi mun rakas pieni ihminen... se, mitä sun äitisi on tehnyt, ei oo missään tapauksessa sun syytä, kuiskasin hiljaa ja suukotin Kriston kasvoja. Yllättävä informaatio Kriston äidistä sai minutkin vähän sekaisin. Kriston aiheesta puhuminen vei selvästi rankkasateeseen. Sillä nimellä minä kutsuin tunnetilaa, jossa hän tällä hetkellä saattoi olla. Se sai kaiken tuntumaan sokerilta, joka suli sateessa pois. Varsinkin suojakuoren, jolla oli suojautunut kaikelta pahalta. Painoin otsani Kriston otsaa vasten, ja toivoin sen tuovan edes hetkellistä lohtua hänelle. Kristo oli ulkokuoreltaan pirteä, mutta sen kuoren alla olikin haavoittettu sielu, jonka ajattelu sattui.
-Miten sä jaksat mua? Jessi, sun ei oo mikään pakko olla mun kanssa, jos sä et halua. Kukaan ei koskaan oo jaksanut katsella mun sähläämistä näin pitkään. Ja mä... mä en kai oo ikinä tuntenut mitään tällaista kenenkään seurassa, kuulin Kriston kuiskaavan hiljaa. Se viimeinen asia sai ajatukseni sumenemaan. Elena oli sanonut siitä jotakin. Että Kristo... että hän vielä rakastuisi minuun. Ei ollut mitenkään järkevää siinä tilanteessa päätyä tekemään niin kuin minä siinä tilanteessa tein. Jostain kumman syystä kaikki tukahdetut tunteet tulivat pintaan juuri nyt. Ja minä suutelin varovaisesti Kristoa.
Niin. Minä olin suudellut Kristoa, eikä hän ollut vastustellut, lähinnä hän oli vain yllättynyt. En oikein itsekään tiennyt, missä me oikein menimme Kriston kanssa. Selkeästi pidemmällä kuin pelkät ystävät, mutta jotenkin johinkin suhteeseen hyppääminen ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Me vain roikuimme jossain ystävyyden ja suhteen välimaastossa. Kumpikaan meistä ei kai halunnut sitoutua. Minä siksi, että Daniel oli jättänyt vahvat jäljet minuun, Kristo monista eri syistä. Ehkä siksi, että hän ajatteli kaiken olevan helpompaa ilman mitään lupauksia mistään. Saatoimme käyttäytyä monta päivää kuin pelkät kaverit, mutta sitten yhtäkkiä nukuimme sylikkäin. Kuitenkin huomasin muutoksen itsessäni. Jokin Kristossa veti minua syviin vesiin. Se, että puhuimme hänelle kipeistä asioista alkoi pian sattumaan minuunkin. Mutta eikö sitä sanotakin niin, että tosirakkautta on se, että toisen kipu on myös omaa kipua. Tämä ei ehkä ollut meille kovin hyvä asia, sillä minulla oli jo ennestäänkin vaikeita asioita sisälläni. Koitin työntää niitä ikäviä asioita sivuun, vaikka se tietenkään ollut järkevää. Ei sillä, ettemmekö olisi puhuneet Kriston kanssa myös isästä ja Danielista. Minusta vain tuntui paremmalta olla aiheuttamatta lisää kipua Kristolle, koska minusta vaikutti siltä, että häntä oikeasti painoivat myös minun murheeni. Aina en ollut varma siitä, mistä materiaalista Kristo oli valmistettu. Toivoin, ettei hän ollut sokeria, joka sulaisi rankkasateessa. Sillä kuitenkin tiesin, että jossain vaiheessa sisälläni sataisi ja rankasti. Ehkä jopa liian rankasti Kristolle.
Talvi eteni ihmeen nopeasti. Ei minun ja Kristianin tilanne siitä mihinkään edennyt tai mennyt taaksepäin. Me vain olimme siinä. Ja silti minä onnistuin kehittämään itselleni vahvat tunteet Kristoa kohtaan. Siksi toisinaan viikolla kiiren keskellä kaipasin hirveän paljon häntä.
-Moi. Oli ikävä sua, kuiskasin Kriston korvaan erään pitkän viikon jälkeen, kun vihdoin näimme.
-Mulla myös. Miksi sulla piti olla niin paljon töitä tällä viikolla? hän kuiskasi takaisin samalla kun otti minut tiukkaan halaukseen. Miten olinkaan kaivannut Kriston läheisyyttä.
-Mikko oli kipeänä. Kyllähän sen piti päästä lepäämään illaksi. Mut miten sun viikko? Löytyikö töitä? kysyin. Vielä edellisellä viikolla Kristo ei ollut löytänyt töitä.
-Joo. Tai siis ensi viikolla on haastattelu. Jos pääsisikin kauppaan hyllyttämään jotain roinaa, Kristo naurahti. Minusta oli vain hyvä, että hän oli ottanut tämän työn hakemisen tosissaan.
-Ensi viikolla? Mä menen perjantaina äidille. Jotain hevosten aitoja pitää kuulemma katsoa. Saara tulee sinne kanssa, sanoin ja painoin pääni vasten Kriston rintaa.
-Mitä? Sä meet perjantaina äidillesi? Mut... mun haastis on perjantaina! Kristo parahti minulle. Huokaisin. Tämä oli yksi hänen ärsyttävimmistä piirteistään. Toisinaan hän piti minua itsestäänselvyytenä.
-Entä sitten? Sä pärjäät kyllä, enkä mä muutenkaan voisi tulla sinne haastatteluun sun kanssasi, vaikka haluasinkin. Et sählää siellä mitään, olet rehellinen ja annat itsestäsi hyvän kuvan. Ei se oo niin paha juttu, sanoin vetäytyen irti hänestä. Katselin hetken epäuskoista ilmettä hänen kasvoillaan, ennen kuin hän avasi suunsa.
-En mä oo koskaan osannut hoitaa mitään virallisia juttuja kovin hyvin. Jessi kiltti! Mä pyydän.
-Mä voin soittaa sulle sitten. Mä en voi jättää menemättä äidille nyt. Kai sä muistat, että äidin mies on kuollut. Että mun isäni on kuollut. Enkä mä voi antaa Saaran hoitaa kaikkia mun hommia. Sä pärjäät yksinkin ihan varmasti. Luota nyt vähän itseesi, höntti. Saisit näytettyä vanhemmillesi, että ihan kaikki ongelmat ei oo rahalla korvattavissa. Sunhan piti itsenäistyä, ei takertua muhun, sanoin ja haastoin Kriston.
-Niin kai sitten, hän lopulta huokaisi. Hymyilin hänelle ja sain vastauksena heikon hymyn. Palasin takaisin hänen lähelleen painaakseni kevyen suukon Kriston huulille. Kuitenkin pystyin aistimaan hänen olemuksestaan levottomuutta, jota en ollut hetkeen havainnut. Enkä todellakaan pitänyt siitä, että uskoin tietäväni levottomuuden lähteen. Että kaiken pitikin tehdä niin kipeää ajatella, ajattelin kuvitellessani edellisen syksyn unta, jossa sateen raja oli piirtynyt liian vahvasti välillemme. Yhtäkkiä sen muuttuminen todelliseksi liikkui päässäni. Minun ongelmani, sisäinen rankkasateeni, Kriston ongelmat ja sade hänen päänsä sisällä. Se, että kumpikaan meistä ei voinut keskittyä vain omiin ongelmiinsa. Ja jotenkin tiesin, vaikken sitä tietenkään halunnut, että uneni tulisi toteutumaan ainakin jossain määrin. Se, miten ja milloin oli arvoitus. Mutta ehkä se oli parempi niin. Eihän kukaan halunnut koskaan tietää rankkasateen ajankohtaa. Ei varsinkaan silloin, jos se tulisi sattumaan. Sillä minä tiesin, että sade sattuisi. Aina se sattui. Hermostuneena vilkaisin Kristoa, joka oli vielä onnellisen tietämätön unestani ja taipumuksestani ennustaa pahoja asioita. Olisinpa vain voinut olla itsekin samanlainen.
10. osa
😍😍
VastaaPoista❤❤
Poista