Missä sateen reuna kulkee #8

Sinä yönä nukuin levottomasti. Seuraavana aamuna minun täytyi mennä töihin, eikä sen asian ajattelu ainakaan auttanut asiaa. Koitin vain miettiä, mitä olinkaan mennyt tekemään. Olin suudellut Kristiania. Minä olin halunnut, että hän suutelee minua. Vaikka oikeastaan en edes ollut halunnut sitä. Vaikka kuitenkin halusin. Ja hän teki niin. Suuteli minua. Itse sain pääni sekaisin koko asiasta. Daniel työntyi mieleeni. Se, kuinka paljon jonkun asian päättyminen saattoikaan sattua. Ja se, mitä Saara sekä Elena minulle jatkuvasti jankkasivat: että minun täytyisi varoa, sillä rikkinäisen ei ollut hyvä rakastaa. Mutta kuka hemmetti oli sanonut, ettei rikkinäistä voisi rakastaa ehjäksi? Vaikka kyllähän minä sen tiesin, että kaksi elämänsä kanssa sekaisin olevaa ihmistä ei kai ollut hyvä yhdistelmä. Mutta entä jos sydän olikin toista mieltä, ja huusi sen toisen luokse? Sen toisen, joka oli aivan yhtä sekaisin, ainut erotus oli se, miltä elämän osa-alueelta sekavuus oli lähtöisin. Tai no, yläotsikko olisi luultavasti sama. Ja se olisi Ihmissuhteet. Koska molempien pään sisällä oleva sekavuus oli lähtöisin ihmissuhteista. Enkä oikeastaan nukkunut sinä yönä silmäystäkään. Heittelehdin vain sängyssä kyljeltä toiselle miettien, miten selittäisin tilanteen itselleni.

Seuraavana aamuna kello yhdeksän kämäisessä kahvilassa minua väsytti aivan liikaa. En millään olisi jaksanut laittaa paikkoja kuntoon asikkaita varten. Silmäni meinasivat lupsahdella kiinni. Jostain syystä keitin itselleni suuren mukillisen vahvaa kahvia. Sen juominen sai minut irvistelemään. En koskaan ollut pitänyt kahvista kauheasti. Varsinkaan silloin, jos se täytyi juoda mustana ja vahvana ilman sokeria. Oikeastaan se maistui samalle kuin mieleni tuntui. Kitkerälle. Kello kymmeneen mennessä paikat olivat sellaisessa kunnossa, että saatoin avata kahvilan ovet. Ensimmäiset asiakkaat tulivat sisälle ja tilasivat kaikki täysin saman asian. Se oli iso musta kahvi. Jostain syystä tämä kahvila vetosi niihin päälle 50 vuotiaisiin miehiin, joita elämä oli koetellut. Tai sitten he olivat koetelleet elämää. Välillä tuntui, että kahvilan nimen olisi pitänyt olla Särkyneiden sydänten kahvila. Sellaiselta se tuntui. Danielin jälkeen olin pystynyt samaistumaan joihinkin asiakkaisiin, joiden olemus kieli särkyneestä sydämestä. Ulkona paistoi aurinko, mutta se ei keskellä pimeää joulukuuta kauaa valaissut. Kaupungin kiire unohtui lähes aina, kun astuin tähän kahvilaan, jossa asiat tapahtuivat omalla painollaan. Taustalla soiva musiikki tuntui välillä pitkästyttävältä. Jokaisena päivänä kahvilassa soi piano. Ja jos en olisi kuullut levyä niin montaa kertaa, olisin jopa saattanut pitää musiikkia hyvinkin kauniina. Mutta siinä vaiheessa, kun levyä on kuunnellut yli vuoden ajan, alkaa sama musiikki tulla korvista ulos. Havahduin ajatuksistani uuden asiakkaan astuessa kahvilaan. Taas sain myydä kahvia ja pullaa, kerätä likaisia astioita pois pöydistä, laittaa lisää tuotteita myytäväksi ja vain odottaa sitä, että kello löisi kolme. Halusin nukkumaan. Halusin unohtaa sen, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut. Vaikka samalla en halunnut nukkua tai unohtaa mitään. Päinvastoin halusin juosta kaupungin ympäri löytääkseni Kriston. Minun oli pakko puhua hänen kanssaan. Selittää kaikki. Ymmärtää kaikki. Vaikka tiesin, etten ymmärtänyt vielä mistään mitään. Tai ainakaan tarpeeksi.

Koko illan yritin kirjoittaa Kristolle viestiä. Se oli yllättävän vaikeaa. Melkein yhtä vaikeaa kuin tunteiden tunnustaminen.
  -Laitatko sä sille sun miehelle viestiä? Mä en halua tuomita, mutta sun täytyy varoa. Ja tietää, mitä sä oikein teet. Jessi. Usko mua. Sun pitää olla varma, kuulin Elenan äänen yllättäen korvani vierestä. Säpsähdin.
  -Huh. Mä säikähdin. Mistä sä päättelit, että mä laitan Kristolle viestiä? Mun täytyy puhua sen kanssa, vastasin hakien Elenan katsetta. Hän katsoi minua huolissaan. Tuntui, että hän arvasi millainen sekamelska sisälläni oli.
  -Mä oon vähän huolissani susta. Nukuitko sä yhtään? -Et. Mä näen sen susta. Sulle on tapahtunut paljon lyhyessä ajassa. Sun ei pitäisi nyt sekoittaa itseäsi liikaa, Elena sanoi minulle. Nyökkäsin.
  -Joojoo. Ei sun tarvitse huolehtia. Kyllä mä selviän, vakuuttelin. Elena mittasi minua katsellaan ja vilkaisi sitten kelloa.
  -Voi pahus! Mä en voi pitää sulle saarnaa aiheesta, koska mä olen sopinut tapaavani Jennin Rantiksessa juuri tällä hetkellä. Mun on pakko mennä! Mä tuun sit yöksi kotiin, hän huusi minulle ovenraosta ennen kuin katosi rappuun. Jäin yksin asuntoon, ja mietin Kristoa. Kirjoitin hänelle viestin, jossa kömpelösti kerroin haluavani tavata hänet. Olin juuri lähettämässä viestiä, kun puhelimeni soi. Kristo. Se oli hän. Sydämeni hypähti, kun vastasin puheluun.
  -Moi, sanoin. Hetken hiljaisuus.
  -Moi... mä... meidän pitäisi puhua, Kristo sanoi minulle kompuroiden sanoissaan. Olin hetken hiljaa.
  -Niin. Se eilinen... mä... mun ei olisi pitänyt... Kristo, voitko sä tulla käymään? Tai no, nähtäiskö jossain? Musta olisi parempi puhua kasvotusten, sanoin. Minua jännitti. Ääneni tärisi ja puhuin kauhean nopeasti. Henkäisin syvään odottaen Kriston vastausta. Ja toivoin, että hän halusi nähdä.
  -Joo. Missä? kuulin hänen vastaavan hitaasti, ehkä vähän pelokkaasti. Helpotuin. Asiat voisivat vielä järjestyä.
  -Ööm. Kai sä tiedät Satamatorin? Joo, nyt on joulukuu ja pakkasta, mut silti... se ainakin on lähellä. Vai haluatko sä jonnekin muualle? kysyin. Ainut paikka, jonka keksin keskellä pimeää joulukuuta, oli näemmä Satamatori. Se oli yksi niistä ainoista paikoista, joissa en ollut viettänyt aikaa Danielin kanssa. Vasta hänen jälkeensä olin viettänyt aikaa siellä katsellen laivoja. Daniel ei ollut sillä tavalla rakastanut vettä. Minä rakastin sitä. Katsella pauhaavia aaltoja, jotka löivät rantaan. Rakastin istua iltaisin hiljaa laiturilla katselemassa auringonlaskuja.
  -Se Satamatori käy ihan hyvin. Puoli tuntia? Kristo kysyi ja vastasin myöntävästi. Jännitti, mutta oikeastaan olin vain helpottunut. Helpottunut siitä, ettei edellisen päivän suudelma ollut pilannut kaikkea.

Ulkona satoi hiljalleen lunta. Satamatori oli hiljainen. Vain muutamia ihmisiä kulki sen läpi matkalla jonnekin. Odotin Kristiania keskellä toria. Kävelin hermostuneesti ympäriinsä.
  -Jessika? Huh. Se oot sä, Kristo sanoi minulle. Käännyin nopeasti ympäri. En edes muistanut, milloin hän oli viimeeksi sanonut minua Jessikaksi. Olin jo pitkään ollut Jessi. En Jessika. Nimi kuulosti oudolta hänen sanomanaan.
 -Hmm. Löysitsä... löysitsä tänne helposti? kysyin hermostuneesti. Kristo seisoi ainakin viiden metrin päässä itsestäni. Varoen astelin hieman lähemmäs. Tuntui heti paremmalta. Kristo vain nyökkäsi vastaukseksi.
  -Se eilinen. Mä en tiedä, miten siinä kävi niin. Kyllä mä tiedän, että sulla on ollut kaikkea nyt. Sun isä, se Daniel... mäkin. Kai? Se vaan tapahtui. Sori siitä. Mä en vaan halua, että sä nyt vihaat mua. Kun Jessi, mä tarvitsen sua, hän sanoi minulle jotenkin hellyttävällä tavalla. Yhtäkkiä halusin vain halata tuota nuorta, joka oli aivan yhtä eksyksissä kuin minäkin.
  -Kristo. Mä en vihaa sua. Mut meidän pitäisi kai pysytellä ihan vaan kavereina. Se on helpompaa niin. Koska mulla on Daniel. Sen jutun käsittely ihan kesken. Ja isä, mä oon vieläkin ihan sekaisin koko jutusta. Sulla on tää itsenäistyminen kesken. Ei meistä kai tulisi mitään. Mut mä ihan todella välitän susta, enkä halua menettää sua. Ollaanko kavereita? kuiskasin kävellessäni lähes kiinni Kristoon.
  -Totta kai. Se käy mulle, hän vastasi. Helpottuneena halasin Kristoa. Mutta edelleen sydämeni hakkasi hieman liian lujaa ollessani lähellä tuota nuorta, itseäni parikymmentä senttiä pidempää miestä. Oli jotenkin hullua ajatella, että olin mennyt ihastumaan ihmiseen, joka oli niin kovin erilainen kuin Daniel. Daniel oli ollut minulle kuin peruskallio, joka ei romahtanut, vaikka mitä olisi tapahtunut. Kristo taas oli levoton sielu, joka ei osannut pysyä paikallaan, tosin nyt tiesin jo joitakin syitä tuolle käyttäytymiselle. Mutta silti. En varmasti olisi aiemmin ihastunut sellaiseen ihmiseen kuin Kristo. Tai ehkä se olikin juuri niin. Halusin jotain erilaista Danielin jälkeen. Isä oli aina sanonut minulle, että kaikkia päätöksiä ei pidä tehdä sydämellä. Mutta sitä ohjetta olin ehkä liian harvoin noudattanut. En nytkään ollut noudattanut kyseistä ohjetta, sillä oli aika järjetöntä alkaa paikkailemaan Kriston haavoja juuri silloin, kun omatkin haavani olivat vielä tuoreita. Ja siinä tilassa sitä näemmä kiintyi ihmisiin, joihin ei aiemmin olisi kiintynyt. Lumisade yltyi. Enkä voinut lakata kuvittelemasta minua ja Kristoa aivan toisesta tilanteesta onnellisina. Näin kuvan niin selkeänä päässäni, että olin vähällä tehdä siitä totta. Mutta sitten muistin äskeisen lupauksen. Olimme vain ja ainoastaan ystäviä. Kuvitelmani herkkä suudelma lumisateessa ei siis tullut missään tapauksessa kuuloonkaan nyt. Ellen aikoisi heti rikkoa lupaustani. Hitaasti vetäydyin irti Kristosta, ja lähdin kävelemään pitkin katua, joka kulki aivan sataman vieressä. Eikä aikaakaan, kun tuttu mies kulki vieressäni hymyillen. Minä hymyilin. Hän hymyili. Lumihiutaleet peittivät hetkeksi kaiken mustan alleen saaden minut unohtamaan sen, miksi kahden rikkinäisen asian korjaaminen ehjäksi samaan aikaan oli lähes mahdottomuus. Jos nyt edes koskaan olinkaan muistanut sitä.

9. osa