Kotitaloni ei missään tapauksessa tuntunut tyhjältä seuraavana päivänä. Talo täyttyi sekä isän että äidin sisaruksista ja heidän perheistään. Mukaan tuli tietenkin vielä isovanhempani, jotka olivat surun murtamia. Se oli sukuni tapa. Aina kun joku kuoli, kaikki jotka vain pääsivät kokoontuivat jonkun, yleensä meidän luoksemme, sillä meillä oli tilaa. Kolmelle talo oli oikeastaan hyvin suuri, mutta olimme viihtyneet isän ja äidin kanssa siellä aina. Maaseudun rauhassa oli hyvä surra, varsinkin nyt kun kaikki serkkuni olivat jo niin isoja, etteivät enää kiukutelleet aivan kaikesta. Kristian oli kaikkien vähänkin pienempien serkkujeni suosikki. Vaikutti hieman siltä, että toisinaan Kristoa ahdisti saamansa huomio. Kukaan ei ollut kysynyt mitään Danielista, ja toivoin syvästi, ettei kukaan luullut minua ja Kristoa pariksi. Olimme vain ystäviä. Vaikka olinkin joutunut ottamaan hänet huoneeseeni nukkumaan parisänkyni toiselle puolelle.
Viimeisenä paikalle saapui Saara. Serkkuni, jonka kanssa olin lähes samanikäinen. Hänen kanssaan olin aina tullut hyvin toimeen. Olimme ymmärtäneet toisiamme puhumatta. Nytkin sanaton yhteys tuntui jatkuvan. Ei minun tarvinnut sanoa, etten vielä hahmottanut isän kuolemaa, vaikka olin nähnyt hänen kuolemansa. Hän vain halasi minua pikaisesti, ja se riitti. Tiesin, että hän välitti siitä, miltä minusta tuntui tässä tilanteessa.
-Onko muut jo täällä? Saara kysyi minulta. Nyökkäsin. Väkeä todellakin oli, jos mietittiin sitä, että äidillä oli kolme sisarusta, isällä kaksi. Serkkuja minulla oli yhteensä 11 kappaletta, ja kaikki heistä olivat paikalla. Sen lisäksi paikalle olivat tulleet lähimmät naapurimme.
-Joo. Ainakaan ei oo ollut hiljaista, vastasin kysymykseen ja hymyilin heikosti. Viileä tuuli lennätti ulkona keltaisia ja oransseja lehtiä ympäriinsä.
-Miten Teija voi? Mie voin kuvitella, miten vaikeeta tää on sille.
-Ei kovin hyvin. Mie voin varmasti paljon paremmin, koska en mie vielä edes käsitä sitä, että isä on kuollut. Se tuntuu vaan liian oudolta. Sitten miulla on ollut serkut ja yksi ylimääräinen pidettävänä kartalla, sanoin Saaralle. Hän katsoi minua oudoksuen sanaa ylimääräinen puheessani.
-Miten niin ylimääräinen? Ei kai Daniel oo siulle ylimääräinen henkilö, hän ihmetteli. Suuni loksahti auki tajutessani, ettei kukaan ollut informoinut Saaraa minusta ja Danielista. Tai lähinnä siitä, että meitä ei enää ollut.
-Mie ja Daniel? Myö ei olla enää pitkään aikaan oltu pari. Eikö kukaan oo kertonut siulle, että se on ohi. Ollut jo pari kuukautta. Ylimääräisellä mie tarkoitin yhtä Kristiania. Se on miun kaveri, joka väkisin änki perjantaina mukaan, selvitin tilanetta Saaralle, ja yhä ihmettelin sitä, miten kaikista ihmisistä juuri Saara ei ollut tietoinen minusta ja Danielista. Tai siis siitä, ettei meitä enää ollut.
Iltapäivän viiletessä piti lähteä ulos ruokkimaan eläimet, joita meillä oli. Kristo vaikutti pärjäävän sukulaisteni kanssa, joten uskalsin lähteä ulos yhdessä Saaran kanssa. Meillä oli neljä hevosta. Isän ja äidin hevosia, joista myös minä välitin. Hevoset eivät olleet ainoa huolehdittava asia, sillä pihaamme koristi vielä täynnä oleva navetta. Se oli oikeastaan aika pieni, sillä meillä oli vain ja ainoastaan 20 lehmää. Nyt meidän ei kuitenkaan tarvinnut huolehtia lehmistä, sillä äiti oli saanut sairaslomaa. Vain hevoset jäivät meidän vastuullemme.
-Kaikki vielä tallella? Saara kysyi tarkoittaen hevosia.
-Siellähän ne karvakorvat on. Aamu, Sade, Lumi ja vähän tammojen perään katsomassa tietysti Markka, kertasin hevosten nimet ääneen. Nuorin hevosista oli 9-vuotias Lumi. Vanhin oli 22-vuotias Aamu. Sade ja Markka sitten olivat näiden kahden väliltä.
-Miten sie ja Daniel erositte? kysymys tuli yllättäen keskeyttäen ajatukseni hevosten iästä.
-Äh.. Mie... Daniel jätti miut. Tyhjän päälle. Se kämppä oli kauhean kallis miulle. Mie muutin miun yhden kaverin, Elenan, kanssa samaan kämppään. Daniel taas muutti yhteen uuden naisen kanssa. Ja mie... Mie tutustuin Kristoon. Se etsi yhtenä sateisena iltana tietä Rantikseen, ja mie sitten vein hänet sinne, kerroin jo aika paljon muutakin kuin vain sen, miten erosimme Danielin kanssa.
-Mie en ois koskaan uskonut, että Daniel olisi sellainen. Enkä mie kuvitellut, että sie alat huolehtia jostain puoli heittiöstä, Saara kommentoi minun ja Kriston kaveruutta.
-Kristian ei oo sellainen kuin sä luulet. Sie et yhtään tiedä, millainen se on. Kristian on vaan niin palasina, että se käyttäytyy typerästi, koitin puolustella Kristiania. Sade pärskähti vierässäni. Aivan kuin se olisi naurahtanut sille, että puolustin kiivaasti omiani.
-En mie pahalla. Sie tiedät. Mut siun pitää hoitaa itsesi ensin kuntoon, sitten vasta Kristian, Saara katsoi minua silmiin, ja tiesin sen, mitä hän tarkoitti. En saisi rakastua rikkinäisellä sydämellä. Sitä samaa hän jauhoi kuin Elenakin. Vaikka tiesin harvinaisen hyvin, että he halusivat vain parastani, minua silti ärsytti. Taputin Sadetta ja toivoin, että äiti kestäisi sen, että isää ei enää ollut.
Maanantai tuli aivan liian nopeasti. Tiistaiksi minun oli pakko palata kouluun ja töihin. Kuitenkin uskoin, että sukulaisia olisi talo täynnä ainakin seuraavan viikon ajan, ja naapurimme Esa ja Seija pitäisivät äidistä senkin jälkeen huolta. Kristo vaikutti kohtalaisen helpottuneelta ollessamme kahdestaan pimenevässä iltapäivässä Lappeenrannan rautatieasemalla.
-Ne sun serkut on ihan kivoja, mut ne pikkuset roikku jatkuvasti mun kimpussa. Se oli välillä vähän ahdistavaa, hän sanoi.
-Sama juttu se oli Danielin kanssa. Kukaan ei vissiin onneksi luullut sua mun uudeksi poikaystäväksi. Se ois ollut katastrofi. Ihan tarpeeks kestämistä jo siinä, että isä on kuollut ja äiti on ihan pirun säpäleinä. Yritä siinä nyt itse pysyä kasassa, kun nyt mun ois vähän pakko pysyä järjissäni, ettei meistä molemmat sekoa. Jos mä sekoan, se on menoa sitten. Ensin Daniel jätti mut, sitten oli millin päässä sekin, ettenkö ois korviani myöten veloissa. Ja nyt isä. Mä en edes tajua sitä, että isä on poissa. Isä näytti aina suuntaa pimeässä. Kun mä olin pieni, ja leikin liian pitkään metsässä, mä en enää uskaltanut tulla pois sieltä pimeässä. Isä tuli taskulampun kanssa hakemaan mua, puhuin kaikesta sekaisin ja annoin pidäteltyjen kyynelten valua pitkin poskiani. Kristian veti minut piiloon ihmisten kummeksuvilta katseilta kiinni itseensä.
-Koita jaksaa nuppu, hän kuiskasi hiljaa korvaani. En ollut tuntea tätä myötätuntoista Kristoa. Pian pääsin istumaan junaan moneksi tunniksi. Jostain syystä annoin itsestäni sen haavoittautuvaisimman puolen Kriston nähtäväksi. Minut, joka oli rikki sisältä. Minut, joka itki keskellä junaa. Eikä hän välittänyt siitä, että meikkini levisivät kasvoilleni. Kristo veti minut kainaloonsa ja silitteli päätäni. Minä jopa nukahdin siihen. Ja herättessäni olin yhä siinä. Enkä edes halunnut pois siitä Kriston läheltä. Sen pienen hetken ajan siinä oli hyvä olla, mutta en edelleenkään tiennyt, että selvittelemällä samaan aikaan omia tunteitani ja Kriston tunteita, voisin saada itseni solmuun, jota paras partiolainenkaan ei saisi auki.
7. osa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi ❤