maanantai 8. huhtikuuta 2019

Missä sateen reuna kulkee #5

Hätäännyin. Kristo kysyi minulta monta kertaa, mitä oli tapahtunut, kunnes tyrkkäsin puhelimen hänen eteensä. Toimintakykyni oli kadottunut. Jalkani tärisivät. Mietin isää. Isä ei saanut kuolla nyt. Hän oli kasvattanut minut yhdessä äidin kanssa. He olivat tehneet paljon töitä eteeni, ja halusin isän näkevän, ettei hän tehnyt töitä eteeni turhaan. Että minustakin tulisi vielä jotain.
  -Mun on pakko päästä Lappeenrantaan. Mä en voi jättää yksin äitiä tässä tilanteessa! parahdin Kristianille.
  -Meneekö sinne junia tähän aikaan illasta? Helsinkiin me päästään, mutta Lappeenrantaan ei ehkä ainakaan suoraan, Kristo pohti, enkä voinut olla huomaamatta tietynlaista hermostuneisuutta hänen äänessään.
  -Sillä ei oo mitään väliä! Kunhan pääsen sinne ja äkkiä! Yhtäkkiä tuntui, että Kristolla oli enemmän järkeä päässään kuin minulla. Hän lähti raahaamaan meitä kohti asuntoani, ja hommasi meille nopeasti liput junaan Helsiinkiin. Helsingistä lähti juna Lappeenrantaan juuri niin sopivasti, että ehtisimme siihen, jos ensimmäinen matka sujuisi ongelmitta. Mutta sitten tajusin monikon Kriston puheesta.
  -Liput meille? Keille meille? Mä meen sinne yksin, sanoin ja tavallaan kielsin Kristoa tulemasta mukaani.
  -Mä tuun sun mukaan. Sä et voi matkustaa yksin tuossa mielentilassa. Parempi, että joku on mukana, hän vastasi, enkä jaksanut alkaa kiistelemään asiasta. Nyt meneillään oli paljon, paljon tärkeämpiäkin asioita.

Kuin ihmeenkaupalla Kristian sai minut nukkumaan pienen hetken junassa. Mitä lähemmäs Lappeenranta tuli, sitä enemmän minua alkoi pelottaa. Äiti oli soittanut, ja ollut selvästi erittäin huolissaan.
  -Mie en tiiä, selviääkö isä. Jessi, kai sie oot jo matkalla? äiti oli kysynyt.
  -Mie oon tulossa. Äiti mie lupaan olla paikalla ihan kohta, sanoin puhelimeen ääni täristen. Sain kummeksuvia katseita Kristolta, kun hän huomasi puheestani mien mä sijasta. Niin se vain oli. Sukulaisten kanssa puhuin mie, muiden kanssa mä. Enkä oikein tiennyt, mistä se johtui. Mutta sillä ei ollut nyt mitään väliä. Tärkeintä oli mennä äidin tueksi ja toivoa parasta, vaikka sisäinen ääneni varoitti huonoista uutisista.

Tuskallisen pitkältä tuntuneen matkan jälkeen saavuimme viimein Lappeenrantaan, jonka keltainen rautatieasema oli tullut tutuksi etenkin viimeisin vuoden aikana opintojeni takia.
  -Siis oletko sä Lappenrannasta? Ja kutsut itseäsi pikkukylän tytöksi, Kristo ihmetteli heti alkuun, eikä minua huvittanut vitsailla yhtään.
  -En ole. Lappeenranta ei oo mun kotikylä. Täällä nyt vaan sattuu olemaan lähin mahdollinen suurempi sairaala, kun omasta terveyskeskuksesta loppuu tehot, vastasin tiukasti suunnaten pois ihmisjoukosta. Aamu alkoi hiljalleen sarastaa pilvien raosta, ja huomaamattani ajattelin, että auringon tulisi tulla näkyviin, jos isä lähtisi maanpäältä tänään. Ajatuksen tajuaminen sai minut melkein purskahtamaan itkuun keskellä katua. Tuntui, että Kristiankin ymmärsi kerrankin olla hiljaa. Soitin pikaisesti kyyneliä pidätellen taksin. Ei ollut aikaa kävellä sairaalalle. Tuntui lohduttomalta sanoa taksikuskille keskellä aurinkoista aamua, minne piti mennä.
  -Keskussairaalalle, sain sanottua tuskin kuuluvasti. Matka eteni hitaasti, mutta samalla kuitenkin kauhean nopeasti. Autosta näin niin monia onnettomia kasvoja. Niin monia onnellisia kasvoja, ihmisiä pienten lastensa kanssa. Vanha mies yhdessä pienen pojan kanssa leikkipuistossa. Ja mietin, että muutamien vuosien kuluttua siinä olisi voinut olla minun isäni minun lapseni kanssa. Elämä oli niin murskaavan epäreilua. Navakka tuuli tarttui kiinni takkini liepeisiin, kun sairaalan pihalla astuin ulos taksista. Kristo seurasi minua koira omistajaansa. Käteni vapisivat, kun soitin äidille kysyäkseni kerrosta ja mahdollista huonetta. Ei ollut huonetta, sillä isä oli yhä leikkauksessa. Hississä tunnelma muuttui entistä pahemmaksi, ja hetkeksi Kristo veti minut kiinni itseensä. Kun hissin ovet aukenivat, olin pudota pelosta polvilleni, vaikka ääni pääni sisällä oli kertonut minulle jo aikaa sitten, että taistelu oli hävitty jo alussa. Miten äiti ikinä selviäisi tästä?

Päivä kirkastui kirkastumistaan eikä edellisen päivän sateesta ollut tietoakaan. Sininen taivas oli lähes pilvetön. Katselin isää makaamassa sängyllä hengitysputki suussaan. Hän oli koneessa kiinni, eikä mahdollisuuksia elää ilman elintoimintoja ylläpitävää konetta ollut. Vihannes. Se isästä tulisi. Äiti itki, ja Kristian seisoi huoneen toisella puolen hänkin hyvin vaisuna.
  -Siun pitää tehdä se. Jessi. Sie pystyt siihen, äiti kuiskasi.
  -Mie? Mie en uskalla! Äiti, mie en voi päättää isän elämästä, mie oon vaan tytär, sanoin epäuskoisena. En halunnut sammuttaa konetta, vaikka tiesin, että se oli isän kannalta ainoa oikea ratkaisu. Hän halusi pois.
  -Hää puhu miulle eilen ennen sairastumistaan sitä, miten ylpeä hää on siusta. Sie olit isälle maailman tärkein asia, äiti puhui minulle. Isän katsominen sellaisena sai minut valuttamaan kyyneliä.
  -Teidän piti tulla käymään ensi viikonloppuna. Nyt miun isä ei koskaan ehtinyt nähdä sitä uutta kämppää, sanoin. Ja tiesin, mitä tehdä. Vielä hetken aikaa puhuimme isälle niin, että hän oli elävien kirjoissa. Sitten kävin sanomassa lääkärille raskaan päätöksen. Isä ei ollut pitänyt hiljaisuudesta, ja siksi etsin puhelimeltani isän mielestä parhaan kappaleen taustalle soimaan. Äiti puristi tiukasti kättäni, kun hiljaa sammutin koneet.
  -Mie rakastan siuta, kuiskasin isälle ennenkuin kaikki näytöt näyttivät nollaa. Puristin äidin kättä takaisin, ja aloin itkeä kuullessani kappaleen sanat. 

Kun aika on tai muuten vaan
Tulee levottomat tuulet noutamaan
Ja ne vie minut mukanaan
En onneton oo kokonaan
Mut ne tuulet viheltää taas kutsuaan
Enää hetken luonas olla saan 


-Otan osaa, lääkäri sanoi meille. Hiljaa lähdimme huoneesta. Ulkopuolella odotti sukulaisia. He pitäisivät äidistä huolta, tiesin sen. Melko pian Kristo veti minut tiukkaan halaukseen. Se tuntui lohdulliselta. Isän poismeno ei tuntunut todellista, vaikka sitä oltiin juuri hierottu kiinni naamaani. Pari päivää menisi taatusti sumussa ja epätodellisuuden tunteessa. Ketään ei kiinnostanut se, kuka oli Kristian. Se oli vain hyvä niin.

Illalla näytti siltä, että taivaalle olisi syttynyt yksi uusi ja kirkas tähti. Minulla ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö se olisi ollut isän tähti.

6. osa

2 kommenttia:

Kerro mielipiteesi ❤