Lasit kilisivät ja kolisivat musiikin pauhatessa täysillä täydessä baarissa, jonne Kristian oli minut vastusteluistani huolimatta raahannut. Kaikista juomista kieltäydyin ehdottomasti, sillä alkoholi ei ollut minua varten, ei sillä, että se olisi ollut yhtään ketään varten. Olin kerran 18-vuotiaana kokeillut, ja seuraavan päivän olo oli ollut aivan kauhea. Ei tehnyt mieli kokeilla toiste, kun ajatukset ja pään sai sekaisin jo muutenkin. Kristian puolestaan veti juomia pelottavan paljon ja nopeasti.
-Rauhoita vähän, Kristian, ehdotin, mutta se meni kuin kuuroille korville. Yritin vain keskittyä pitämään Kristianin erossa hankaluuksista.
-Olisiko sulla vipata parikymppiä? hän kysyi minulta istuttuamme baarissa jo lähes pari tuntia.
-Mä en todellakaan lainaa känniselle kaverille rahaa kaljaan. Eikö sun vanhemmat muka maksa tätä hommaa? vastasin ehkä aika töykeään sävyyn. Kristian ei tykännyt kommentistani liittyen hänen vanhempiinsa.
-Sä et tiedä, millaisia mun vanhemmat on, Kristian sanoi alakuloisesti ja katsoi pois minusta. En ymmärtänyt.
-No millaisia ne on? Kertoisit mulle, niin mä tietäisin, sanoin kiinnostuksen herättyä.
-Niillä on rahaa, ei mitään muuta. Kai mä oon aina ollut jotenkin häiritsevä tekijä niiden elämässä, ja nyt ne on valmiita maksamaan siitä, että mä pysyn poissa. Ihan skidinä mä olin aina jonkun lastenhoitajan tai auparin tai jonkun muun sellaisen kanssa. Ja just silloin, kun mä olin ehtinyt kiintyä johonkin niistä, niin sille annettiin kenkää syystä x. Me muutettiin jatkuvasti, ja tuntui, ettei mutsi ja faija ajatelleet ollenkaan mun parasta. Sitä, että mulla ei ollut kavereita sen jatkuvan muuttamisen takia. Sitä, että mä vihasin sitä vaihtelevuutta ihan hemmetisti, Kristian puhui hiljaa kasvoillaan ilme, josta ei pystynyt päättelemään muuta kuin sen, että aihe oli arka. Piste. En oikein tiennyt mitä sanoa. Olin kuvitellut Kristianin tulevan aivan toisenlaisesta ympäristöstä. Olin luullut, että hän tuli turvatusta ympäristöstä. Paikasta, jossa häntä oltiin pidetty pumpulissa. Mutta olin ollut väärässä. Kristian oli siis kokenut jonkinlaista välinpitämättömyyttä vanhemmiltaan. Hänen lapsuutensa sekavuus ja rahalla asioiden korjaaminen tekivät hänestä tuollaisen kuin hän oli. Kristian vain halusi saada huomiota, jotta joku vihdoin huomaisi, että hänellä oli paha olla. Mutta hän ei pystynyt kai myöntämään sitä, että ylienergisen ja sähläävän ulkokuoren alla oli syvästi haavoitettu Kristian. Kristian, joka kaipasi elämälleen pysyvyyttä. Jotain, johon voisi sitoutua ilman, että se vietäisiin heti pois. Siinä oli kuitenkin ongelma, sillä eihän hän kai edes uskaltanut yrittää sitoutua mihinkään, jos kaikki oltiin aiemminkin viety pois. Ja pelon hän sivuutti sähläämällä ja ajamalla itsensä tilanteesta toiseen.
-Sori. Mä en voinut tietää. Kristian mä... Mä tiedän, ettet sä tarkoita pahaa olemalla tuollainen. Mut jos sä jatkat tuota, tää ei johda mihinkään. Sun pitää opetella luottamaan, sanoin, ja etsin hänen kätensä käteeni ja silitin sitä varovaisesti. Oli outoa ajatella Kristiania sellaisena. Pienenä ja heikkona. Ei hän varsinaisesti ollut pienikokoinen, pituutta hänellä oli varmaan reilu parikymmentä senttiä enemmän kuin minulla. Vasta nyt kuitenkin tajusin sen, kuinka laiha Kristian oikeasti oli. Ehkä minun täytyisi yrittää tehdä sillekin jotain, ajattelin. Enkä tiennyt sitä, millaiseen sotkuun voisin vielä ajautua.
Ilta oli jo pimentynyt yöksi, kun viimein pääsin lähtemään Kristianin kanssa täyteen ahdetusta baarista. Oikeastaan olin saanut raahata Kristianin ulos sieltä, sillä hän olisi vielä halunnut jatkaa iltaa vaikka kuinka myöhään. Nytkin hän hoiperteli välillä vieressäni, välillä takani ja toisinaan jopa edessäni humalaisen kävelyä. Puistelin päätäni mielessäni. En tykännyt siitä, että Kristian oli niin humalassa. En mitenkään voisi antaa hänen lähteä kotiin yksin. En aikonut ottaa sitä riskiä, että tapahtuisi jotain kauheaa. Asiaa vaikeutti Elena, joka olikin tullut kotiin jo nyt. Hän ei luultavasti pitäisi kaatokännissä olevasta ystävästäni. Niin. Ystävästä. Yhtäkkiä illan aikana olin alkanut ymmärtämään Kristiania paremmin, sillä sille typerälle käytökselle löytyi syitä. Tosin ne tavat täytyisi kitkeä pois hänestä. Ne eivät tehneet kauhean hyvää Kristianin itseluottamukselle. Muut ehkä saattoivat pitää Kristianin muka huolettomasta ja vapaasta persoonasta, mutta minä oli siitä huolissani, sillä taustalla oli huono suhde vanhempiin. Se, että Kristianin vanhemmat korjasivat virheitään rahalla, ei ollut hyvä juttu. Hän ei tarvinnut rahaa, vaan läsnäoloa ja aitoa kiinnostusta hänen asioihinsa. Ehkä minun tulisi yrittää antaa sitä hänelle. Nyt Kristian ei totta puhuen osannut ollenkaan luottaa ihmisiin. Ja juuri se teki hänestä levottoman. Hän pelkäsi asettua aloilleen.
-Jessi, voinko mä tulla teille? Kristian kysyi minulta kotikadullani.
-Sä oot niin kännissä, että mun on pakko ottaa sut meille yöksi. Mut sä kyllä pidät turpasi kiinni. Elena on tullut kotiin, ja se ei halua nähdä sua tuossa kunnossa, vastasin. Kristian melkein hyppäsi kaulaani.
-Tiedätkö sä yhden jutun, Jessi? Sä oot ihan helvetin ihana, hän ja pysäytti meidät alaoven eteen. Olisin kai valehdellut, jos olisin väittänyt, ettei Kristian näyttänyt hyvältä, koska no, hän näytti hyvältä. Vaikka olikin kännissä.
-Kristian. Jos sulla on oikeus käyttää mun lempinimeä, joka oli tarkoitettu perheelle ja ystäville, mäkin haluan sulle lempinimen. Tästä lähtien sä oot... Hmm... Vaikka Kristo.
-Mitä? Toi Kristo kuulostaa siltä kuin se olisi väännetty Kristofferista tai jostain, Kristian sanoi minulle kuitenkin hymyillen.
-Ehkä, sanoin ja sen enempää miettimättä siirsin Kriston kasvoille pudonneet hiukset hänen korvansa taakse. Sitten työnsin avaimen lukkopesään ja astuin sisään rappukäytävään tarttuen Kriston käteen. Portaissa minun oli pakko tukea tätä, jotta hän ei kaatuisi. Ja salaa jotain syttyi sisälläni.
Hiljaisuuden vallitessa yritin saada Kriston nukkumaan huoneeseeni. Se oli yllättävän vaikeaa, sillä yritin samalla olla herättämättä Elenaa. Kello oli jo miljoona.
-Kristo! Nyt tuut nukkumaan ton humalan pois, huusin kuiskaamalla. Yllättävää kyllä hän uskoi, ja lähti talsimaan olohuoneesta kohti huoneeni ovea. Sain hänet istumaan sängylleni.
-Jessi, nyt kun me ollaan Jessi ja Kristo, niin voidaanko me olla Jessi ja Kristo neljä ever? Tiiätkö silleen forever, Kristian selitti minulle.
-Kristo, me ei todellakaan olla Jessi ja Kristo forever. Sä oot vaan niin humalassa, vastasin.
-Mutta mä tykkään susta. Etkö sä muka tykkää musta? Mä en mee nukkumaan ennen kuin sä suostut siihen, hän sanoi jokseenkin epätoivoisesti ja painoi päänsä otsaani vasten. En kai voinut kuin suostua.
-Okei, Kristo. Mutta muista, että humalassa tehdyt lupaukset... Ne ei aina pidä, suostuin kuitenkin varoittaen siitä, että me emme välttämättä olisi kuitenkaan Jessi ja Kristo forever. Se kuitenkin riitti hänelle. Tai sitten hän ei enää kuunnellut loppua, sillä hän vei minut viereensä sängylle makaamaan.
-Voitsä jäädä siihen mun viekkuun? Sun kanssa mä varmaan nukkuisin paremmin, Kristo kuiskasi. Ja minä jäin siihen silittelemään hänen kasvojaan siksi aikaa, että hän nukahti. Vedin peiton Kriston päälle, jotta hänelle ei tulisi kylmä yön aikana. Tajuamatta sitä itsekään jäin hetkeksi tuijottamaan nukkuvaa Kristiania. Hän oli oikeastaan aika suloinen nukkuessaan siinä pitkät jalat koukkuun vedettyinä. Hiljaa sammutin huoneesta valot. Kävelin hitaasti kohti keittiöitä. Tosin se oli turhaa, sillä törmäsin olohuoneessa Elenaan.
-Mikä säätö sulla on täällä? hän kysyi kuiskaten.
-Ei se ole säätö. Se on Kristo... Tai siis Kristian. Mä nukun tän yön sohvalla, koska toi jäbä joi itsensä kaatokänniin, vastasin Elenalle, joka oli selkeästi melko skeptinen Kristoa kohtaan.
-Okei. Mut varo. Se saattaa kohta rakastua suhun, jos sä jatkat tota linjaa. Ja sama pätee myös sun kohdalla. Sinuna kuitenkin miettisin, kehen rakastuu, Elena sanoi minulle. Kommentti rakastumisesta tuntui omituiselta. Kai minä jotain tunsin Kristoa kohtaan, mutta en minä ollut rakastunut häneen. Daniel oli liian vahvana mielessäni. Ja Kristian... No, hänessä oli tehtävää. Eikä sitä pitänyt sotkea liioilla tunteilla. Mutta tunteitahan ei koskaan voi säädellä. Sitä rakastuu keneen rakastuu. Ja toisinaan sitä katuu, toisinaan ei. Ja jälleen sade hakkasi kattoon. Huokaisin ja vedin viltin käsinojalta päälleni. Nukahdin ajattelemalla Kristianin silmiä ja sadetta. Pisarat valuivat raskaina ikkunaa pitkin alas. Jossain kaukana Elena kuiskasi minulle hyvät yöt, mutta en enää kuullut sitä. Sade valtasi ajatukseni. Unessani satoi. Ja unessa minä ja Kristian seisoimme eri puolella sadetta. Minä itkin. Kristian itki. Puhuimme, mutta en saanut selvää puheesta. Enkä arvannut, että se olisi jonkinlainen enneuni. Sateen raja piirtyi selvästi välillemme. Ehkä jopa liian selvästi.
4. osa
Voi tuo loppu.. mut kaunista !
VastaaPoistaKiitos!
Poista