maanantai 15. huhtikuuta 2019

Missä sateen reuna kulkee #7

Isän hautajaisissa minä sitten viimein tajusin sen. Isä ei enää koskaan istuisi omalla paikallaan keittiössä. Hän ei enää koskaan tulisi hakemaan minua rautatieasemalta myöhään perjantaina pitkän viikon jälkeen. Eikä kukaan laulaisi enää Levottomia tuulia niin antaumuksella autossa matkalla jonnekin kauas. Lauloin itse päivittäin kyseistä laulua, se oli asia, josta muistin isän erittäin hyvin. Ja joka ikinen päivä pelkäsin sitä, että äiti romahtaisi.

Elena oli kanssani monia iltoja isän kuoleman jälkeen. Hän vain istui ja kuunteli, keitti teetä ja juotti sitä minulle, jotta rauhoittuisin nukkumaan edes hetkeksi. Kristian ei vetäytynyt elämästäni. Minä olin hänen seurassaan lähes päivittäin. Ja huomaamattani kai kiinnyin tähän nuoreen mieheen, jonka elämä oli aika sekaisin. Hän ei itse osannut irroittaa otettaan vanhemmistaan niin, että he ymmärtäisivät sen, ettei Kriston anteeksiantoa voinut ostaa rahalla. Mutta aina uudestaan ja uudestaan Kristo otti tarjouksen vastaan, ja hölmöili koko rahan edestä. Olin päättänyt korjata tilanteen, vaikka oma tilanteeni ei ollut kovin hyvä. Ehkä se kertoi jotakin siitä, että minä todella tunsin jotain tätä omalla tavallaan holtitonta tapausta kohtaan. Saatoin maata Kriston kanssa monta tuntia puhumatta lainkaan. Tai sitten juoksimme ympäri kaupunkia syksyisten iltojen mennessä pakkasen puolelle samalla vaihtuen hiljaa talveksi. Tuntui, että Kristo varoi sanojaan seurassani enemmän isän kuoleman jälkeen. Ei se minua varsinaisesti haitannut, mutta silti se aiheutti minussa oudon tunteen. Kuin jotain olisi jäänyt hänen päänsä sisälle.
  -Isän ja äidin piti tulla käymään viime viikolla, mutta eipä niitä taaskaan näkynyt. Eilen mun tilille oli ilmestynyt muutama satanen. Kyllä mä ne saan käytettyä, mutta ois ihan kiva, jos ne edes joskus kävisi täällä. Vaikka ainahan mä oon pärjännyt, Kristo kertoi minulle eräänä päivänä. Katselin ulos ikkunasta ja mietin isää. Kun Kristo mainitsi isästään, minulle heti mieleen se, miten aina lapsena olin katsellut ikkunasta lumisadetta ja kinunnut isää lähtemään kanssani pulkkamäkeen.
  -Jessi? Kristo kysyi minua, ja vasta sitten heräsin ajatuksistani.
  -Sori. Mietin taas isää. Mutta siis joo. Sun vanhemmat on totta puhuen aika kylmiä kalkkunoita, jos ne korvaukseksi vaan syöttää rahaa. Kristo, näytä niille, ettet sä tarvitse niiden rahoja vaan niiden läsnäoloa, ehdotin tosissani. Hänen vanhempiensa tulisi huomata, että Kristo pärjäsi ilman heidän rahojaan. Ehkä sitten he tajuaisivat, että heidän ainoa poikansa halusi jotain muuta kuin kahisevaa. Tiesin kyllä, miten tärkeää vanhempien läsnäolo oli. En ikinä olisi pystynyt muuttamaan pikkupaikkakunnalta ilman äitiä ja isää. En koskaan.
  -Miten hitossa mä sen teen? En mä pysty niitä estämään sen rahan antamisessa.
  -Laitat takaisin niiden tilille. Kristo, sä et voi jatkaa noin! Sun pitää saada ote sun omasta elämästä. Tää elämä ei toimi säheltämällä. Lopeta se, mitä sä nyt teet. Näytät, että sä et enää anna anteeksi rahalla. Sä et hitto voi antaa anteeksi niin! Kai sä tajuat sen, että nyt sun vanhemmat ei ikinä joudu kohtaamaan ongelmia, jotka ne on itse aiheuttanut sun ja niiden välille. Niiden on pakko kohdata sut. Kristian, mä oon tosissani, sanoin huomattuani epäuskoisen ilmeen Kriston kasvoilla. Hän pudisteli päätään, ja minua ärsytti se, että tällaisissa jutuissa Kristo ei omistanut itselleen tyypillistä heittäytymistä. Huokaisin.
  -Oikeastiko? En mä nyt tiedä. Tuskin se vaikuttaisi yhtään mitenkään mihinkään, Kristo vain sanoi ja oli vaihtamassa puheenaihetta, kun minä vielä päätin vängätä ajatukseni läpi hänen päähänsä.
  -Helkkari! Me tehdään se. Mä autan sua siinä. Sen jälkeen sun vanhemmat saa päättää, onko ne oikeasti sun tukena vai jatkaako ne raha-automaatteina, joita sä et tosin enää sitten käytä. Etkö sä pysty? Mihin katosi heittäytyvä Kristian, jonka mä vielä hetki sitten tunsin? Ensin sä alat käymään oikeasti kunnolla koulussa. Sitten sä hankit töitä, etkä enää säädä jatkuvasti jotain hemmetin typerää. Viimeiseksi sä et enää asu ilmaiseksi, koska nythän sä et itse maksa sun vuokraa. Sun vuokran maksaa sun vanhemmat. Mä en anna sun jatkaa niin, siitä voit olla varma. Isä sanoi aina, että kaveria pitää auttaa. Ja mä autan sua tässä. Sun on pakko näyttää, ettei sua niellä purematta, pidin palopuheen aiheesta. Ja kuten arvasin, olin ärsyttänyt Kriston heittäytymishermoa tarpeeksi paljon, ja hän suostui.
  -Okei. Jessi. Mä suostun, mut vaan sillä ehdolla, että tää varmasti myös toimii, hän sanoi minulle.
  -Totta kai tää toimii. No, alatko käymään huomenna koulussa? Alatko? Lupaa! Jes! Me tehdään tää!

Oli hienoa nähdä, miten Kristo pienen houkuttelun jälkeen alkoi suhtautua operaatioon niin innolla. Selvästi hänellä oli halu näpäyttää vanhempiaan siitä, miten he häntä kohtaan toimivat. Ja se oli minusta vain hyvä asia. Varsinkin jos ajateltiin sitä, että Kristoa oltiin kohdeltu kotona miten sattuu aina. Lapsen elämässä pitäisi olla jotain muutakin pysyvää kuin jatkuva vaihtelu ja mennettämisen pelko. Ne kaksi asiaa olivat tehneet Kristosta sellaisen kuin hän nyt oli. Minä olin erilainen, mutta kuitenkin niin samanlainen. Pelkäsin Danielin jälkeen tarttua uusiin ihmisiin. Olin eksyksissä kuin pieni lapsi ilman vanhempiaan. Kuitenkin järkeni huusi minua jatkuvasti tekemään järkeviä ratkaisuja, ja niinpä minulta puuttui heittäytymisen kyky, jonka Kristo oli saanut minussa heräämään. Ja se jos jokin oli outoa. Minä en ollut koskaan kenenkään toimesta heittäytynyt ihan outoihin asioihin. Nyt saatoin lähteä keskellä yötä kotonta keskelle kaupunkia, jos Kristo sitä ehdotti. Okei, en ollut hetkeen ollut hänen mukanaan isän kuoleman takia, mutta ennen sitä olin harrastanut itselleni vieraita asioita. Juuri nyt keskityin hoitamaan ennemmin Kriston elämää kuntoon kuin omaani.
  -Miten sä jaksat koulun lisäksi käydä duunissa? Mä oon ihan pirun poikki, Kristo valitti minulle hänen ensimmäisen kokonaisen kouluviikkonsa jälkeen. Hän ei ollut pitkään aikaan käynyt koulussa säännöllisesti. Ihme kyllä ensimmäinen viikko oli sujunut ihan hyvin. Jos mukaan ei laskettu sitä, että hän valitti minulle joka ikinen ilta siitä, miten häntä väsytti.
  -Kohta säkin pystyt olemaan duunissa samaan aikaan. Kuinka myöhään sä taas olit Instassa, jos sua niin kovasti väsyttää? Söitkö sä aamupalaa? Jos et, niin ala syömään se. Se auttaa sua jaksamaan paremmin, ohjeistin Kristoa ehkä hieman humoristisella äänensävyllä.
  -Sä kuulostat ihan mun yläasteen terveydenhoitajalta. Se puhui ihan samalla tavalla, Kristo nauroi. Minusta tuntui hyvältä nähdän hänen kasvoillaan hieman enemmän tyyneyttä kuin aiemmin. Kristo oli edelleen levoton, mutta jotain rippeitä rauhallisuudesta oli jo tarttunut hänen olemuksensa. Sen myös huomasi. Enää hänellä ei ollut niin kiire juosta paikasta toiseen miettimättä tekemisiensä järkevyyttä.
  -Enismmäinen kerta, kun joku vertaa mua terveydenhoitajaan. Lukion toisella luokalla mua verrattiin kerran lääkäriin, koska mä diagnosoin itselleni jonkun ihan ihmeellisen taudin. Se nyt oli multa vaan sellaista ylireagointia. Mut jos sua pitäisi verrata johonkin, mä vertaisin sua mun vanhimpaan serkkuun. Se on vähän samanlainen. Janni on opiskellut vaikka ja mitä alaa, mutta yhteenkään ammattiin se ei oo vielä valmistunut. Nyt se opiskelee lähihoitajaksi, ja viimein vaikuttaa siltä, että tästä tulee Jannin eka ammatti. Jannissa on sitä samaa levottomuutta kuin sussakin. Ei osaa päättää mitä tekisi, ja sitten tekee vähän kaikkea, kerroin. Kristo hymyili edelleen.
  -Sä oot oikeasti iloinen. Et oo pitkään aikaan ollut. Et sä ollut edes silloin, kun mä tapasin sut, hän sanoi ja mittasi minua katseellaan. Kai se olikin aivan totta. Danielin jälkeen elämä oli tuntunut rankalta, ja ilo oli huuhtoutunut sateen mukana maahan. Isän kuoltua vettä oli satanut entistäkin rankemmin. Ja nyt minä hymyilin. Äiti muistui mieleeni juuri silloin, kun olin vastaamassa siihen, mitä Kristo oli sanonut. Hän ei ollut soittanut minulle tänään, ja ilta oli jo pitkällä.
  -Ei hitto. Mun pitää soittaa äidille. Se ei oo vielä soittanut mulle. Toivottavasti kaikki on kunnossa, sanoin kiireesti ja etsin repustani puhelimeni. Puhelin tuuttasi uudelleen ja uudelleen, kunnes vihdoin äiti vastasi.
  -Hei Jessi. Anteeksi, että mie en oo soittanut. Aamu ja Sade karkasivat äsken tarhasta, ja mie olin pihalla ottamassa niitä kiinni Seijan kanssa. Lumi ja Markka on siinä toisessa tarhassa, niin ne olivat ihan oikeassa paikassa. Mitä lie säikähtäneet ne kaksi. Soitin heti Seijalle, ja saatiin onneksi karkulaiset nopeasti kiinni ja talliin omiin karsinoihinsa. Pitää aamulla katsoa vielä se aidan lanka. Miten siun päivä on mennyt? Tuutko sie ollenkaan käymään ennen joulua? Eihän siihen toisaalta olekaan kuin pari viikkoa, äiti selitti minulle onneksi täysin normaalilla tavalla. Huokaisin helpotuksesta.
  -Mitäs mie. Olin koulussa ihan normaalisti, töitä ei ollut tänään. Nyt mie oon... menossa Kristianin kanssa käymään vähän kaupungilla. Ajattelin vaan soittaa ja varmistaa, että siellä on kaikki hyvin. Ja niin! Vastaus siun kysymykseen, mien en vielä tiedä, tuunko mie ennen joulua. Jos tuun, mie tuun ensi viikolla. Viikonlopuksi. Sitten seuraava viikonloppu miulla on töissä kiinni. Miten sie oot äiti jaksanut? Sano vaan, jos sie tarviit miuta. Mie tuun auttamaan ihan varmasti!
  -Jessi. Mie pärjään ihan hyvin. Ei siun tarvii miun takia tulla. Totta kai miulla on ikävä siuta ja siun isää, mutta mie pärjään. Seija on autellut miuta joka päivä ja siun tätisi on käynyt joka viikonloppu. Saarakin oli mukana viimeeksi. Sie oot miulle tärkeä, Jessika. Mene nyt ulos sen siun kaverisi kanssa. Älä murehdi liikaa, äiti huolehti puolestaan minusta. Todella toivoin, että äidillä asiat olivat juuri niin hyvin kuin hän sanoi. Puhelun loputtua keräsin kamppeeni, ja niin lähdimme Kriston kanssa ulos pakkaseen. Lumihiutaleet leijailivat hiljaa maahan. Oli niin kaunista. Kauniinpaa kuin pitkään aikaan.

Jokseenkin minua alkoi väsyttämään kaupungilla kävely hyvinkin nopeasti, ja päädyimme Kriston kanssa menemään asunnolleni. Tai siis minun ja Elenan asunnolle.
  -Mitä sä harrastat? Kristo kysyi minulta rappukäytävässä.
  -Synkistelyn lisäksi vai? naurahdin.
  -Niin. Sä et oo puhunut mitään sun harrastuksista.
  -Aamm... no siis. Mä yritän soittaa kitaraa ja sitten mä käyn lenkillä aina silloin kun jaksan. Entäs sä? Mitä sä teet vapaa-ajallasi? Sähläämisen lisäksi? esitin vastakysymyksen Kristolle samalla kun etsin avaimiani.
  -En kai sitten mitään. Tai no, sun kanssa olemista. Mä tykkään olla sun seurassa. Sä saat mut... sä saat mut jotenkin rauhoittumaan. Kai, hän vastasi. Hymyilin hämärässä rappukäytävässä. Löysin avaimen tällä kertaa ilman, että minun tarvitsi kipata reppuni sisältöä lattialle. Asunnossa oli aivan pimeää. Ainoastaan Elenan jouluvalot paistoivat olohuoneen pöydällä kuitenkaan valaisematta eteiseen asti. Elena ei siis ollut kotona. Painoin valot päälle, ja näin heti Elenan kirjoittaman lapun pöydällä. Hän oli kaverillaan. Hyvä niin. Annoin Kriston jäädä itsekseen olohuoneeseen, kun itse menin keittiöön keittämään vettä teetä varten. Salaa vilkuilin Kristoa, joka tutki seinällä olevia tauluja kiinostuneena. Jälleen huomasin sydämeni hakkaavan luvattoman kovaa hänen lähellään. En saanut rakastua nyt. En vain saanut. Mutta mitä ihminen saattoi tehdä silloin, kun joku sai sydämen lyömään. Ei mitään. Se oli toivotonta.
  -Sun isän kuva on tässä. Eikö olekin? Mä jotenkin vaan tiesin sen. Sä... sussa on tosi paljon sun äitisi näköä, mut jotain sulla on myös sun isältä, Kristo esitti havaintonsa näyttäen minulle kuvaa, joka oli kirjahyllyn reunalla. Nyökkäsin, enkä pystynyt sanomaan oikein mitään. Isästä puhuminen oli edelleen vaikeaa. Varsinkin silloin, kun joku kertoi minulle siitä, miten muistutinkaan isääni jollain oudolla tavalla. Olin aina ollut äidin näköinen, mutta kuitenkin aina kaikki näkivät myös isän minussa. Kristo käveli luokseni olohuoneesta pieneen keittiöön.
  -Sori. Mä tiedän, että sun on vaikea puhua sun isästä. Selviätkö sä? hän kysyi, eikä hänen äänessään ollut lainkaan sarkasmia. Hän kysyi sitä tosissaan. Kristo hivuttautui hiljaa vielä lähemmäs minua. Katselin hänen silmiään. Ne olivat siniset. Ja niin kauniit, että olisin voinut vain upota niihin ikuisiksi ajoiksi.
  -Jessi? Kaikki hyvin? Kristo kysyi kuiskaten ja samalla nosti hellästi leukaani. Astuin hiukan lähemmäs häntä ja kas, siinä me seisoimme toisiamme vasten. Halusin, että Kristo suutelisi minua. Ei, en sittenkään halunnut sitä. Vai halusinko sittenkin? Varovasti hän kumartui kohti minua. Ja hitaasti Kristo hipaisi huuliani omillaan. Epäilin hetken. Sitten suutelin häntä takaisin aivan yhtä varovaisesti. Mutta jostain mieleni perukoilta muistin Danielin. Ja sen seurauksena vetäydyin suudelmasta.
  -Sori... mä... mun ei olisi pitänyt, sönkkäsin hämmentyneenä.
  -Siis ei tää oo sun syytä. Mä... mä pyydän anteeksi. Sori. Ei mun ois pitänyt, Kristo pyyteli minulta anteeksi ja silloin kuulin oven avautuvan.
  -Moi Jessi! Ai säkin oot täällä? Elena ilmestyi yllättäen kotiin.
  -Joo. Mun täytyy varmaan mennä nyt. Jessi, mä soitan sulle, Kristo sanoi selvästi hätääntyneenä ja lähti. Jäin seisomaan keittiöön Elenan tutkailevan katseen alle.
  -Jäinkö mä jostain paitsi? Sun ei kannattaisi säätää nyt kenenkään kanssa. Sä et oo siihen valmis. Ja tuo mies on ihan umpirakastunut sinuun. Jessi, mä varoitin sua. Tää ei välttämättä pääty hyvin, Elena varoittelin. Olin itse hyvin hämilläni, enkä kyennyt puolustautumaan. Ainut asia, jonka pystyin käsittämään, oli suudelma minun ja Kriston välillä. Se, että minulla oli liian vahvoja tunteita Kristiania kohtaan. Se, että en saanut käännettyä tilannetta mitenkään paremmaksi. Se oli mikä oli, ja se myös oli pakko kestää. Hemmetti.

8. osa

2 kommenttia:

  1. Äää.. jään odottelee jatkoa 😍

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihi ☺ Koitan saada jatkon kirjoitettua mahdollisimman nopeasti!

      Poista

Kerro mielipiteesi ❤