Tässä on kaikki

Ehkä jonain päivänä juoksen viisi kilometriä

ja toisena vain tuijotan auringonlaskua

Näen asiat sellaisina kuin ne ovat 

rauhoittelen itseäni

hengitän

unohdan

unohdan hengittää

Käsken itseäni selviämään jäävuoren yli

vaikka en pääsisi edes sen ali

Pysähdyn uudelleen ja uudelleen

Kelaan elämäni siihen samaan kohtaukseen

tunnen sanat iskuina vielä vuosien jälkeenkin

Pidättelen kyyneleitä kunnes ne valuvat hallitsemattomasti poskiani pitkin

Olen tyhjä

Olen täynnä

Tyhjä ja täynnä

Levottomuus riuhtoo sisälläni

katoaa, mutta palaa aina uudelleen

Pysähdyn vielä kerran

Tarkastelen paperia

aloitan uuden sanan

ja jätän sen keske

Seuraavana aamuna aurinko paistaa liian kirkkaasti silmiini

Haluaisin vain uppotua jonnekin muualle

lumeen, kultaan tai sitten helmiin

unohtaa sen, mikä tekee kaikesta toisinaan niin vaikeaa

tulkita käsialaa, josta en saa selvää

tajuta, että se on omaani

rakastaa tätä elämää niin että tuntuu

huutaa kurkku kipeänä

juosta viisi kilometriä ja yskiä sen jälkeen verta

tehdä unelmista totta, saada ne kiinni

väsyä

ja jatkaa vielä hetken eteenpäin

Ja kun sitten viimein pysähtyisin, voisin nähdä sen

tässä on kaikki

ilman mitään uutta tai erikoista

Aamu

Herätyskello soi ensimmäisen kerran aivan liian aikaisin aamulla, tai siltä minusta ainakin tuntuu. Painan herätyksen itsepintaisesti pois päältä tietäen, että se hälyttää vielä kaksi kertaa uudelleen. Siinä kaiken väsymyksen ja jonkinlaisen turhautuneisuuden keskellä ehdin kuitenkin huomata sälekaihtimien ja pimennysverhojen raosta kajastavan hennon valon. En minä siihen herää, en tietenkään, mutta jonnekin pääni sisälle varastoin tiedon siitä, että enää pimennysverhojen takana ei ole vain mustaa. 

Jonkin ajan kuluttua päädyn ulos odottamaan bussia samalla tavalla kuin aina muutenkin. Lämpömittarin mukaan ulkona on pakkasta -24°C, eikä se jää minulta huomaamatta. Lumi narskuu kenkien alla, kylmä tunkee väkisinkin lapasista läpi, enkä saata toivoa muuta kuin sitä, että bussi olisi ajoissa. Ainut asia, joka kylmyyttä helpottaa, on tuulettomuus. Ei tuule. Yksikään oksa ei heilu tuulen vuoksi. Kaikki ne ovat vain paikallaan – onneksi.

Bussissa istuessani katselen taivasta ja sitä, miten taivaan väri muuttuu auringon noustessa hiljaa yhä korkeammalle. Ensin taivaanranta on hennon vaaleanpunainen ja sininen, sitten aina vain oranssimpi. Pian aurinko on jo niin korkealla, että puiden latvat värjäytyvät sen valosta oransseiksi. En edelleenkään sano olevani aamuihminen, mutta jotain kaunista nousevassa auringossa on. 

Tämä aamu on rauhallinen, juuri sellainen kuin toivoinkin sen olevan. Ei sinänsä ole tarpeellista herättää itseään nopeasti, jotta voisi keskittyä jonkin aineen tuntiin heti täysillä. Kaksi hyppytuntia heti aamusta ei oikeastaan edes tunnu juuri nyt kovinkaan hirveältä ajatukselta. Tiedän, että jonain aamuna se tulee ärsyttämään, mutta ei nyt. Ei minusta ehkä aamuihmisten aamuihmistä saa, mutta näistä helmikuisista ja aurinkoisista aamuista minä pidän. 

Kuva vuoden takaa Ylläkseltä

Lopun jälkeen #25

Käteni ovat tärisseet koko aamun. Minulla on vuoroin kylmä, vuoroin kuuma.
Janottaa.
Yritän muistella epätoivoisesti kaikkia niitä ohjeita, joita olen saanut juuri tällaista tilannetta varten, mutta kaikki ohjeet tuntuvat kadonneen jonnekin kauas. Sen sijaan, että muistaisin ohjeet, minä hoen itselleni yhtä ja ainutta sanaa. Rauhoitu, rauhoitu, rauhoitu. Mikaela, rauhoitu! toistelen itselleni. Se auttaa. Keskityn vain ja ainoastaan yhteen sanaan, siihen, että hengitykseni tasaantuu sanan mukana. 
Haluan päästä inssin ensimmäisellä yrittämällä läpi. Tiedän, että epäonnistuminen tulee sattumaan enemmän kuin saisi. On vain pakko tehdä parhaansa. Ja minä todella toivon, että minun parhaani riittää.

 
Cecilia hymyilee ehkä jopa enemmän kuin minä. Hän tuntuu olevan aidosti iloinen siitä, että minä olen saanut vain hetkeä aiemmin ajokortin. En ehkä koskaan tule täysin käsittämään sitä intoa, jolla hän muiden onnistumisiin suhtautuu. 
  -Sä oot VAPAA liikkumaan! hän hihkaisee, ja minä yritän turhaan toppuutella. 
  -Ceci, ei se nyt noin iso asia ole! sanon, vaikkakin turhaan. Olen melko varma siitä, että nuori nainen alkaa pian hyppiä ympärilläni keskellä katua. Viileä tuuli puhaltaa ja menee takkini alle. On hieman kylmä, eikä asiaa ainakaan auta se, etten minä osaa olla ajokortista yhtä iloinen kuin Cecilia.
  -Ceci hei, puhutaan jostain muusta, sanon. Totta kai minäkin olen iloinen ajokortista – siitä, ettei minun tarvitse enää olla niin riippuvainen Karoliinan tai jonkun muun antamasta kyydistä. Enää ei tarvitse pyytää ketään heittämään minua paikkaan x, koska voin ajaa itsekin, mutta… samalla joku mättää. 
  -Mikaela, oothan sä kunnossa? Cecilia kysyy, kun olen ollut jo jonkin aikaa hiljaa. Ystäväni ääni on huolestunut, enkä minä ole varma siitä, jaksanko enää tsempata itseäni vakuuttamaan kaikille, ettei minulla ole mitään hätää. 
  -Olen mä. Tää tilanne vaan, kaikki tässä hetkessä… Tuntuu hiton oudolta, sanon ja hengitän sitten syvään ja hitaasti ulos. Ääneni on hieman normaalia käheämpi, mutta muuten onnistun vaikuttamaan suhteellisen normaalilta ollakseni minä.
  -Sun pitää tietää, että mulle sä voit puhua mistä tahansa. Sori, että mä innostuin liikaa. Totta kai mun olisi pitänyt tajuta, ettei tää oo sulle ihan mikä tahansa juttu, Cecilia sanoo ja katsoo minua sitten silmiin niin, että hetken aikaa luulen hänen näkevän lävitseni. Hänen katseensa on lempeä, mutta minä tiedän, että lempeyden alle kätkeytyy myös äärimmäistä tarkkaavaisuutta. Minun on vain pakko keskittyä pitämään itseni rauhallisena, peittämään varjot kasvoiltani ja unohtamaan kaikki se, mikä juuri siinä tilanteessa sattuu. En minä aio ikuisuuksia tunteitani padota, sillä siitä ei seuraa mitään hyvää. Mutta tämän pienen hetken, tämän lokakuisen iltapäivän ajaksi minä haluan unohtaa, mikä kohtalo vanhempiani odotti viisitoista vuotta sitten. 

On todella, todella outoa istua muskan lattialla perjantaina kello seitsemältä. Samaan aikaan kaikki on niin tuttua, mutta kuitenkin jollain tavalla uutta ja vierasta. 
En ole käynyt muskassa muuton jälkeen.
On jollain tavalla rauhoittavaa istua kylmällä lattialla kitara sylissä, vaikka penkkejäkin on tarjolla. On rauhoittavaa tajuta, että jotkut asiat pysyvät ennallaan tilanteesta riippumatta.
Nooa.
Hän istuu pianon ääressä, soittaa välillä hetken ja lopettaa sitten.
  -Outoa olla täällä, Nooa sanoo. Minä olen hänen kanssaan täysin samaa mieltä. Vajaa vuosi sitten perjantai-illat muskassa yhdessä Nooan kanssa olivat minulle uusia, mutta nopeasti niistä tuli tapa, josta en varsinaisesti edes halunnut päästä eroon. 
  -Totta puhuen mä oon vähän kaivannut täällä olemista, myönnän hetken päästä Nooalle. Hän ei vastaa minulle ääneen mitään, mutta hymyilee suhteellisen rakastettavalla tavalla. Enkä mä ole vaan täällä olemista kaivannut, vaan sua myös, mietin, kun katselen soittamiseen hetkeksi syventynyttä nuorta miestä. Ja kun Nooa sitten lopettaa soittamisen, minä en enää osaa olla hiljaa, vaan alan puhua.
  -Mä täytin viime viikon torstaina kahdeksantoista.
Nooa näyttää puulla päähän lyödyltä. 
  -Viime viikolla? Mikset sä sanonut mitään?! Tai siis… onnitella mun varmaan pitäisi. Onneksi olkoon, hän sanoo, ja minua meinaa naurattaa se, miten yllättynyt hän on tiedosta. 
  -Ja sä vaan naurat! Hei haloo, Mikaela, mä olisin oikeasti voinut vaikka loukkaantua, kun sain tietää vasta nyt! hän koittaa pitää äänensä vakavana, mutta repeää jo ensimmäisten sanojen aikana. Hetken aikaa me vain nauramme päättömästi asialle, joka ei lopulta edes ole niin kovin hauska. Tavallaan on vain ja ainoastaan ihanaa nauraa niin oudolle asialle juuri Nooan kanssa tämän kaiken pääni sisäisen kaaoksen sisällä. 
  -Ja inssissä oot käynyt? Tai ainakin sä mainitsit silloin ikuisuus sitten jotain niistä ajotunneista, Nooa jatkaa keskustelua keskeytyksen jälkeen. Nauramisen jäljiltä poskiini ja vatsaani sattuu, mutta siitä huolimatta milteinpä typerä virne on eksyä kasvoilleni. 
  -No itse asiassa vasta eilen. Mut jos satut tarvitsemaan kyytiä johonkin, voit kysyä mua kuskiksi, sanon virne kasvoillani. 
  -Laitetaan korvan taakse. Mä saan odottaa omaa vuoroani maanantaihin asti, kun se kahdeksantoista vuotta tulee täyteen vasta huomenna, pianon ääressä istuva nuori mies sanoo hymy kasvoillaan. Hetken aikaa minulla kestää ymmärtää hänen sanojensa sisältö.
  -Siis mi… mä luulin, että sä… vasta huomenna?!
Nooa pyörittää päätään selvästi huvittuneena minun hämmenyksestäni.
  -Kyllä, vasta huomenna. En oo ehtinyt vielä täyttää kahdeksaatoista tässä välissä, hän sanoo ja vakavoituu sitten äkkiä, eikä minun tarvitse edes kysyä syytä. Minusta tuntuu pahalta ajatella sitä, että myös Nooan on käytävä päänsä sisällä läpi niitä samoja asioita kuin minun. Hänellä kaikki muutkin asiat ovat vielä niin kovin kesken, tai ainakin luulen niin. En tiedä, kuinka paljon hän on ehtinyt keskittyä omaan hyvinvointiinsa koulun ja kodin ristitulessa. Ja sitten vielä aikuisuus. 
  -Mun pitäisi varmaan onnitella, mut mä en oikein tiedä, mitä sanoisin. En tiedä, sanoisinko ymmärtäväni sitä, miltä susta tuntuu. Etten mäkään aina pysty samaistumaan muiden riemuun, kun puhutaan siitä muka aikuisuudesta. Suurin osa meistä on vielä ihan pikkulapsia. Ja sitten on meitä, jotka joutuu olemaan aikuisia jo liian pienenä, sanon hiljaa. Nooa nostaa katseensa pianon koskettimista minuun, eikä minun tarvitse ponnistella ajatuksissani ymmärtääkseni, ettei hän kipuile nyt vain aikuisuuden ja isänsä kuoleman mukanaan tuomien asioiden äärellä. 
  -Sepä se. Enkä mä halua siitä liian nopeasti isoksi kasvamisesta syyttää äitiä tai etenkään isää, hän sanoo. 
  -Mä tiedän, että ne teki parhaansa mun eteeni, enkä mä haluaisi valittaa. Silti musta välillä tuntuu siltä, että mun aina vaan oletetaan pärjäävän, tapahtui sitten mitä tahansa.
Minun on todella vaikea pysyä paikallaan lattialla kitarani kanssa, sillä jokainen soluni tuntuu huutavan minulle tarvetta halata Nooaa. Hänen sanansa pärjäämisestä tuntuvat niin kipeän tutuilta, etten minä edes tiedä, miten päin olla. 
  -Mä tiedän, mistä sä puhut, päädyn sanomaan, kun sopivia sanoja ei tunnu löytyvän. Se tuntuu kuitenkin riittävän Nooalle, jonka silmiin syttyy kaiken sen levottomuuden tilalle hetkeksi toivon valo. Tai ehkä mä vaan kuvittelen, mietin. 

Tunnit muskassa ovat juosseet taas kerran aivan liian nopeasti. Kello on jo sen verran paljon, että oikeastaan meidän vuoromme olisi pitänyt loppua jo aikoja sitten. Varauskirjan tyhjyyden turvin minä ja Nooa kuitenkin olemme jääneet istumaan muskaan, josta on yhdentoista kuukauden aikana ehtinyt tulla meidän turvapaikkamme – nimenomaan meidän, ei yksin minun tai Nooan. 
  -Ehkä pitäisi alkaa käydä täällä taas vähän useammin. Tai no, ehkä se on kuitenkin vähän utopiaa. Kohta on kuitenkin taas koeviikko, sen jälkeen vielä yksi jakso ja sitten alkaakin lukuloma. Ehkä ei pitäisi haaveilla mistään liian säännöllisestä just nyt, Nooa virnistää viimeisen lauseen kohdalla.
  -Älä nyt yhtään manaa! Mä menetän yöunet vähemmästäkin. Ihan tarpeeksi pelottavaa ajatella, että kirjoitusten jälkeen ei oo enää mitään, mikä varmasti jatkuisi syksyllä. Ja siitä opiskelupaikastakin saa tietää vasta joskus kesällä. Jos mä vaan jonkun asian saan pidettyä säännöllisenä, niin mielelläni tartun kiinni siihen asiaan, vastaan ja tunnen, kuinka hermostuneisuus odottaa tilaisuuttaan astua parrasvaloihin jossain sisälläni. 
  -Ehkä se oli vähän huono heitto. Mut kyllähän me selvitään muutamasta stressaavasta kuukaudesta, kunhan jaksetaan uskoa siihen. Eikä muuten ollut tarkoitus kuulostaa ärsyttävältä! Mä tiedän, että se usko selviytymiseen tai elämään on välillä aika hiuskarvan varassa, Nooa sanoo, ja jokseenkin hänen sanansa rauhoittavat minua enemmän kuin mikään pitkään aikaan. On outoa olla samaan aikaan jostain niin iloinen ja huolissaan. Minulle se jokin on Nooa. Vaikka ihminen on aina vain ihminen, minulle Nooa on silti esimerkki vahvuudesta, rohkeudesta ja rohkeudesta näyttää heikkoutensa. Ja siinä tilanteessa, siinä muskan eteisessä seistessä, minut valtaa kiitollisuus Nooasta. Ja kuin salama kirkkaalta taivaalta minä tajuan, mitä haluan sanoa elämänsä kanssa kipuilevalle Nooalle. 
  -Nooa, sun pitää tietää yksi juttu. 
  -No?
  -Mä en aio olettaa sun pärjäävän aina vaan yksin.
Nooa näyttää yllättyneeltä, eikä hän hetkeen sano mitään tai liiku mihinkään, mutta sitten hän jättää takin kiinni vetämisen kesken ja kävelee luokseni. 
  -Kiitos, Mikaela, hän kuiskaa ja halaa sitten minua vahvasti. Se tuntuu hyvältä. Myös se, että Nooa halaa minua, mutta erityisesti se, että kaikista maailman ihmisistä juuri minä saan olla yksi heistä, joihin hän luottaa.

26. osa

Kuura

Puiden oksissa on lunta, 

runko on kuurassa

- yhtä jäässä kuin ajatukseni.

Annan itseni roikkua reunalla kuin jääpuikko räystäällä

Tuuli heiluttaa oksia, 

heiluttaisipa joku minunkin ajatuksiani.

En haluaisi takertua omaan epävarmuuteeni, 

siihen, mitä kaikkea minusta puuttuu.

Olisi vain helpompaa tipahtaa,

eikä rämpiä enää uudelleen pystyyn

Miten ihmeessä tässä joukossa, tässä pienessä maailmassa 

voi koskaan toimia niin, ettei petä itseään. 

En aina tiedä, miten olla ja elää,

tai olla olematta ja elämättä. 

Marionettinukke en kuitenkaan ole, 

en, vaikka joskus se ehkä olisikin helpompaa 

Kuka minä olen?

Vain joku tai kenties pelkkää ilmaa,

tarpeena vielä joskus näyttää kaikki se, 

joka minuun vaikuttaa. 

Kaikki se, joka sattuu ja jota rakastan

Mutta sitä en ymmärrä, 

miksi ihmeessä palaan aina niihin asioihin, 

jotka sattuvat eniten. 

Pitäisi pitää kiinni nykyisyydestä, 

mieluiten kynsin ja hampain. 

Joskus voisin yrittää

elää hetkessä.

Sillä niin kuin kuura, 

hetki on tässä ja nyt.

Kauas katoaa niin hetki kuin kuurakin,

ja jäljelle jää vain paljas runko

Kärjistettyjä ajatuksia pidemmältä aikaväliltä runomuodossa.

Lopun jälkeen #24

Muutaman viikon kuluttua ensimmäiset kirjoitukset ovat kunnialla ohi. Tai kunnialla ja kunnialla, miten asian nyt itse kukin kokee, mutta kuitenkin. Jopa aiemmin niin kovin kireät abit ovat rauhoittuneet hieman, minä mukaan lukien. Jollain oudolla tavalla tieto siitä, että me kaikki olemme saaneet kirjoitukset käyntiin, rauhoittaa suurinta osaa. On vain ja ainoastaan helpottavaa antaa itsensä hengittää muutaman viikon ajan ennen kevään kirjoituksiin valmistautumista. 
  -Miten se inssi? Ootko sä jo varannut ajan siihen? Karoliina on säikäyttää minut hengiltä aloittamalla aamun keskustelun ilman, että olen huomannut hänen tuloaan olohuoneeseen. 
  -No huomenta vaan sullekin! En ole varannut vielä, ja saanen muistuttaa, mä en ole vielä täyttänyt kahdeksaatoista. 
Tiedän kuulostavani hieman turhan ärtyneeltä, mutta jokin asia tätini äänessä saa minut provosoitumaan ilman, että edes tahdon niin käyvän. 
  -Et olekaan. Vielä. Se aika kannattaa kuitenkin varata ajoissa, ettei se jää roikkumaan minnekään ensi keväälle asti. Ei ole hirvittävän kivaa stressata samaan aikaan sekä kirjoituksiin että inssiin.
  -Et oo tosissasi, Karoliina! Mitä sä oikein luulet musta? Mä en ole enää mikään viisivuotias, jota pitää vahtia koko ajan. Yritä nyt vähän rauhoittua, kello ei oo vielä edes kahdeksaa. Mä lupaan, että tuolla asenteella tästä päivästä tulee tuhottoman pitkä, sanon, ja hetken aikaa minä vain haluaisin hyppiä tasajalkaa olohuoneen lattialla. Missä kohtaa tästä tuli tällaista? ajattelen, kun kuljen tätini ohitse suuttumus silmissäni leiskuen. Minä ja Karoliina olemme nykyään vähän turhankin usein törmäyskurssilla, eikä tilannetta ainakaan helpota se, että kummallakin on koko ajan kiire. Mehän aletaan muistuttaa Aapoa ja sen isää, mietin muistaessani Cecilian puheet poikaystävänsä ja tämän isän väleistä. Heillä tosin riitojen aiheina olivat usein jotkut oikeat asiat, toisin kuin minun ja Karoliinan jokapäiväiset väännöt milloin aamupalasta, milloin auki jätetystä eteisen kaapin ovesta. Se on äärimmäisen turhauttavaa, enkä minä osaa selittää asian syvimpiä juuria edes itselleni. Miksi, mitä ja milloin ovat kaikki täysin avoimia kysymyksiä. Onko tää nyt sitä kuuluisaa luopumisen vaikeutta? mietin saamatta vastausta. Sen sijaan tiedostan varsin hyvin, että aamun leppoisa olotila on tuhottu pohjamutia myöten. Ärtyneenä, turhautuneena ja edelleen liian väsyneenä heittäydyn sängylleni makaamaan ilman ajatustakaan siitä, että nousisin ja tekisin jotain järkevää.

Lukion käytävä on yhtä täynnä ihmisiä kuin aina ennenkin. Kukaan ei käännä katsettaan minun suuntaani, kun kävelen ihmisten ohi. On torstai, ulkona vesisade on tauonnut ja aurinko yrittää työntyä pilvestä päivää piristämään. Päivä on täysin tavallinen, reppuni on suhteellisen kevyt ja olemukseni yhtä harmaa kuin aina ennenkin. Kaikki on normaalia, vaikka samaan aikaan asiat tuntuvat hieman erilaisilta. 
  -Miksi sä näytät tuolta, Ela? Sä täytät tänään kahdeksantoista! Cecilia keskeyttää ajatukseni juuri silloin, kun olen tippumassa turvallisen syvälle mieleni sopukoihin.
  -Miten niin näytän joltain? Mähän olen ihan… neutraali, sanon hieman kankeasti, sillä tiedän, että kasvoni ovat hieman enemmän betonia tänään kuin monina muina päivinä. Kahdeksantoista. Mitä jos mäkin kuolen jo kymmenen vuoden päästä? viheliäinen ajatus ehtii livahtaa ymmärrykseeni ennen kuin ehdin pysäyttää sitä. Cecilia tutkii minua tarkkaan silmillään, joihin on piilottanut hyppysellisen huolestuneisuutta. Hän tuntee minut liian hyvin ollakseen huomaamatta mielialaani. 
  -Haluatko sä puhua siitä? hän kysyy niin hiljaa, että vain minä kuulen. Hetkeksi minun maailmani pysähtyy siihen, keskelle hälyistä lukion käytävää. Cecilian katse on lempeä, mutta minä… en halua puhua vanhemmistani nyt. 
  -Mieluummin ei. Se… tulee vaan huonompi olo, sanon, eikä minun tarvitse selittää sen enempää. Cecilian käsi käy nopeasti olkapäälläni. 
  -Puhut sitten, jos tuntuu siltä, hän sanoo varovaisesti hymyillen. Minä nyökkään ja lähden sitten kävelemään Cecilian kanssa kohti seuraavan tunnin luokkaa. Sanomatta jääneet sanat pyörivät mielessäni häiritsevän paljon aina niin kauan, kunnes näen käytävällä Nooan nojaamassa perinteisesti kaappirivistöön. Huomatessaan meidät hän nyökkää meille, ja minä ja Cecilia vastaamme eleeseen lähes samaan aikaan. Minä katson häntä ehkä sekunnin liian pitkään, mutta sen sekunnin aikana ehdin tajuta haluavani puhua hänen kanssaan. En käänny takaisin mennäkseni mainitsemaan asiasta, sillä Cecilia on ehtinyt jo hieman liian kauas minusta. Ja kaiken lisäksi minut valtaa tunne siitä, ettei Nooa ehkä olekaan niin kaukana minusta kuin olen ajatellut. En vielä tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta jotain on tapahtumassa. Jotain muutakin kuin se, että me kaksi puhumme toisillemme kunnolla.

Katu on hiljainen. Katulamput valaisevat katua hiljalleen hämärtyvässä pakkasen puolelle kääntyvässä lokakuun illassa. Minä kannan mukanani pientä kangaskassia, johon olen kiireellä tunkenut kaksi hautakynttilää ja tulitikut. Kotona on ihan yhtä hiljaista kuin täälläkin, mietin, enkä edes liioittele ajatellessani niin. Karoliina ei ole vielä kotona, eikä minua juuri kiinnosta olla yksin siinä mielentilassa, jossa olen. Sekavassa ja eksyneessä olotilassa hautausmaa tuntuu ainoalta paikalta, jonne voin paeta. Siellä olen yksin, vaikka toisaalta en olekaan. 
  -Äiti, isä. 
Ääneni kuulostaa jopa omiin korviini erilaiselta. Se on pelottavan heikko, murtunut ja lähellä reunan yli putoamista. Tulitikkujen saaminen askista tuntuu mahdottomalta tehtävältä - sormeni ovat lähestulkoon umpijäässä. Kun sitten viimeinkin saan raapaistua yhden tikun tuleen, sytytän kynttilät kädet täristen. On tavattoman vaikeaa vain olla ja hengittää, yrittää rauhoittua. Kaikki tunteet, jotka olen kuluneen vuoden aikana kasannut jonnekin rintakehäni alueelle, ovat alkaneet oireilla tänä vuonna aiemmin kuin ennen. Siinä missä tietynlainen selittämätön ahdistus on ennen ollut marraskuun lopun vaiva, nyt rintaani puristaa jo lokakuussa. Ja minä todella yritän pysyä vahvana, mutta siinä hetkessä, siinä tunteiden ristitulessa, en kykene siihen. Käyn istumaan maahan niin, että nojaan hautakiveen, vaikka tiedän varsin hyvin, ettei niin pitäisi tehdä. Karoliina valittaisi mulle tästä, ajattelen. Kivi hohkaa kylmää, mutta minä en välitä asiasta juuri nyt. En oikeastaan edes kykene välittämään mistään muusta kuin siitä häiritsevästä epätietoisuudesta, jonka olotilani on minulle aiheuttanut. Miksi pitää tuntea näin, vaikkei siihen edes ole mitään syytä? mietin, kun kosketan mielessäni merenpohjaa. Yhtäkkiä kaikkien hehkutus täysi-ikäisyydestä, ajokortista ja oikeudesta tulla ja mennä juuri niin kuin itse haluaa tuntuu täysin turhalta. Kylmä hautakivi takanani muistuttaa minua asioista, joita en välttämättä edes haluaisi muistaa. Äiti, isä ja koko onnettomuus kuuluvat sillä harvinaisen pimeällä hetkillä niihin asioihin. Sitten, hyvin hitaasti kylläkin, kylmyys pureutuu vaatteiden läpi luihin ja ytimiin asti. Voisi luulla, että kylmyys tekisi olotilastani entistäkin hirveämmän, mutta ei. Vastoin kaikkia odotuksiani minä rauhoitun nojatessani kylmään hautakiveen. Hengitän ensin hitaasti sisään, ja puhallan sitten hitaasti ulos. Syke laskee, tunteet eivät ole enää niin pelottavan kipeitä ja kylmyys… se sen sijaan alkaa tuntua liiankin voimakkaana vasten selkääni. Hetkellinen rauhallisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ahdistus ja muut yhtä ihanat tunteet olisivat jättäneet minut rauhaan. Ne vain lepäävät hetken, palaavat kohta uudelleen ja silloin, silloin minä todella saatan murskaantua niiden alle.
Nousen hitaasti ylös maasta, katson kynttilöitä, jotka lepattavat kauniisti ja kumarrun sitten vielä uudelleen hautakiven eteen. Kuljetan sormiani pitkin kullattuja kirjaimia ja numeroita samalla tavalla kuin pienenä. Sillä tavalla olen hetken aikaa lähempänä vanhempiani.
  -Mä yritän pysyä hengissä, kuiskaan niin hiljaa, etten meinaa itsekään kuulla omaa ääntäni. Ympärilläni ilta on hämärtynyt lähestulkoon pimeäksi. En kuitenkaan pelkää pimeää, en nyt, kun muut pelkoni ovat itseäni lähempänä.

Kotona Karoliina halaa minua tiukasti, onnittelee täysi-ikäisyydestä haikeutta äänessään ja ihmettelee sitten kohmeista olemustani. Minä selitän jotain hautausmaasta ja kotiin unohtuneista lapasista ja kaulahuivista. Ja vaikka haluaisin puhua omista, hyvin ristiriitaisista tunteistani, en tee sitä. Ei Karoliina ole vielä vanha, mutta lokakuun edetessä päivä päivältä lähemmäs marraskuuta ja sitä kohtalokasta päivää sekä minun että tätini kasvoille eksyy muutama ylimääräinen ryppy silkasta surusta. En halua lisätä tuskaa naisen harteilla, joten pysyn hiljaa. Ja vaikka tiedän, ettei Nooankaan tilanne oli vielä kovin vakaalla pohjalla, haluan silti puhua hänen kanssaan. Nooa ymmärtää minua paremmin kuin moni muu. 
  -Oothan sä ihan kunnossa? Karoliinan ääni keskeyttää ajatukseni. Yhtäkkiä tunnen harvinaisen hyvin hänen katseensa kasvoillani. Nainen tuntuu tutkivan katseellaan jokaisen merkin, josta voisi päätellä jotain vointiini liittyvää. Minä pyrin parhaani mukaan pitämään pintani tyynenä.
  -Ei mulla mikään ole, vähän vaan väsyttää, sanon. Vaikka tätini ei juuri nyt hiillosta minua asialla, minä näen hänen silmistään, ettei olemukseni jätä häntä täysin rauhaan. 
  -Mikaela. Muistathan sä sen, että olet meille valtavan rakas? Vaikka mä en enää periaatteessa ole sun huoltajasi, kyllä mä silti edelleen kannan huolta. Aina saa puhua. Eikä vain saa, vaan pitää puhua, Karoliina sanoo, ja minä olen murtua kyyneliin. Mutta sen sijaan, että alkaisin itkeä siinä tätini edessä, minä kävelen hänen luokseen ja halaan lujasti. 
  -Kiitos, kuiskaan. Se riittää. Vaikka välillä minusta onkin tuntunut siltä, että olen vain Karoliinan tiellä, tiedän kuitenkin syvällä sydämessäni, ettei asia ole niin. Yksi aikakausi elämässäni on tietyllä tavalla päättynyt. Vielä hetken aikaa asiat kuitenkin jatkuvat suhteellisen samalla tavalla kuin aiemminkin, enkä minä ole pettynyt siitä tiedosta.

25. osa

Ruusunpiikkejä käsivarsilla 2 vuotta

Tänään on se päivä, kun Ruusunpiikkejä käsivarsilla -blogi täyttää kaksi kokonaista vuotta. Tämä kulunut toinen vuosi on tuntunut toisinaan pitkältä kuin nälkävuosi, mutta harvemmin mä olen syvällä sisimmässäni katunut tän blogin olemassaoloa. Pääasiassa tää on tuottanut pelkkää iloa, vaikka tietysti joskus myös stressiä, tietynlainen suorittajatyyppi kun olen. 

Kun mä kaksi vuotta sitten aloitin blogin pitämisen, mä varmasti edes tiennyt, mitä odottaa, sillä mulla ei ollut mitään kokemusta mistään tällaisesta. Mutta ei se mun vauhtia hidastanut yhtään! Mä en edes tajua, mistä mä olen sen ajan siihen kirjoittamiseen repinyt sen ensimmäisen puolivuotisen aikana. En oo eläessäni kirjottanut niin paljon ja yhtä nopeasti kuin silloin. Jälkikäteen oon perustellut kirjoittamisnopeutta mm. sillä, että mulla oli tosi paljon valmiiksi päässä mietittyjä juttuja. Ja joo, osa niistä on nykyään mun itseni mielestä ihan järkyttävää tavaraa, ja toisinaan vaan tekisi mieli piilottaa niitä tekstejä, jotka oon kasiluokalla kirjoittanut. Mä en nimittäin kestä lukea niitä edes itse, koska ne tuottaa ihan hirveää myötähäpeää. Ja ei, en puhu nyt omista tunnetilakuvauksista tai edes Missä sateen reuna kulkee -novellisarjasta. Eihän se mun ensimmäinen pitkä tarinasarja nyt ihan täyttä skeidaa ole, mutta... ei se kyllä priimaakaan ole! 

Ja tuosta päästäänkin sitten aasinsiltaa pitkin seuraavaan kohtaan, eli siihen, miten tää blogi on kehittänyt mua kirjoittajana. Itse oon tietenkin vähän huono kriitikko tässä kohtaa, koska arvostelen itseäni, mutta uskalla väittää silti, että jonkinlainen, jopa huomattava muutos parempaan on tapahtunut. Kirjoittaja kehittyy vain ja ainoastaan silloin, kun kirjoittaa, ja sitä on tullut harjoiteltua tän blogin myötä enemmän kuin koskaan aiemmin. Puoliksi tiedottomasti ja tietoisesti oon yrittänyt viedä omaa kirjoittamistani uskottavampaan ja aidompaan suuntaan. Mä en juuri koskaan ole itse välittänyt ihan hirveästi esim. fantasiakirjallisuudesta. Kaikista mieleenpainuvin kokemukseni fantasiakirjoista ajoittuu jonnekin neljännen ja viidennen luokan rajamaastoon, jolloin aloin lukemaan Tuulia Ahon Kuikansulka-trilogiaa. Niihin kirjoihin mä oikeasti tykästyin tosi paljon, mutta sen jälkeen en oikeastaan ole lukenut fantasiaa. Yhden scifi/dystopia-teoksen luin kylläkin kahdeksannella luokalla, mutta ei siitä sen enempää. Nyt voitaisiinkin sitten jatkaa alkuperäisestä aiheesta. Tämän kahden vuoden aikana mä olen alkanut kirjoittaa paljon rohkeammin juuri niistä aiheista, jotka kiehtovat mua. Ennen mä häpesin jo pelkkää ajatusta siitä, että kirjoittaisin tarinoita rakkaudesta. Edelleen se pahin mörkö on mun ikä. Mä olen kuitenkin vasta 16-vuotias, en tiedä mistään mitään ja kirjoitan näitä mun juttuja täysin sen pohjalta, miltä ne mun päässä näyttää. Ja vaikka mä oon huomannut onnistuneeni, sillä te lukijat ootte tykänneet näistä raapustuksista, niin silti musta välillä tuntuu siltä, etten mä tiedä, voinko tehdä tätä tai kertoa tästä kellekään. Tuon ajatuksen kanssa oon viime aikoina tehnyt paljon töitä. Se on ollut yksi niistä asioista, joita mä olen opetellut ja opettelen edelleen kantamaan rohkeasti ja ylpeästi. Minä, 16-vuotias lukion ykkösluokkalainen, rakastan kirjoittamista, eikä kenenkään mielipiteen pitäisi vaikuttaa siihen. Jos joku ei tykkää, olkoon tykkäämättä. Tää on kuitenkin hemmetti mun elämäni. En mä halua enää hävetä sitä asiaa, joka pitää mut järjissäni. Siksi mä yritän päästä eroon tuosta huonosta ajattelumallista, jonka kourissa oon elänyt ihan liian pitkään. Mä olen mä edelleenkin, enkä mä halua muuttua muiden takia.

Kahden vuoden aikana mä olen ehtinyt sekoilla niin täällä blogissa kuin blogin ulkopuolella oikeassakin elämässä, mutta oon silti yrittänyt oppia näkemään virheissä myös jotain hyvää. Eräs tyyppi kirjoitti mulle kerran kortin kirjoittamiseen littyen, ja erityisesti yksi kohta siitä lyhyestä, mutta sitäkin merkityksellisemmästä kortista jäi mieleen: "tekisit virheitä, hyväksyisit sen ja näkisit niiden kauneuden". Tuo kohta on pysäyttänyt mut kerta toisensa jälkeen. Se, että virheitä pitää tehdä. Se, että ne pitää hyväksyä. Se, että ne voivat olla myös kauniita. Pikkuhiljaa oon alkanut uskoa siihen, että virheistä oppii. Ne tekee joskus ihan pirun kipeää, mutta toisaalta ne on myös tärkeitä. Mun pinnasta löytyy säröjä, jotka ottaisin pois, jos tehdyn saisi tekemättömäksi. Koska niin ei voi tehdä, mun pitää elää niiden kanssa. En mä niistä ylpeä ole, en tietenkään, mutta en mä niitä poiskaan saa. Niiden virheiden pohjalta mä yritän kuitenkin toimia paremmin nyt ja jatkossa. Me kaikki ollaan lopulta vaan ihmisiä, eikä munkaan tarvitse olla täydellinen, eihän meistä kukaan muukaan ole.

Ruusunpiikkejä käsivarsilla on tänään kaksi vuotta vanha, mikä tarkoittaa sitä, että kolmas vuosi käynnistyy hyvistä lähtökohdista. Tämän vuoden tavoitteena on kirjoittaa Lopun jälkeen -novellisarja loppuun, ja sitten... sitten en tiedäkään, mitä tapahtuu! Yritän jatkaa kirjoittamista samalla tavalla kuin viime vuonna, mutta yhtäkään postaustahtilupausta en ole antamassa, sillä toisinaan stressaan asiasta jo ilman sitäkin ihan tarpeeksi. Sen voisikin sanoa vuoden toiseksi tavoitteeksi. Yritän olla tänä vuonna stressaamatta postaustahdista. Kirjoittaminen ottaa aina oman aikansa, eikä täysin pakotettu tai väsyneenä kirjoitettu teksti ole kenenkään mielestä hyvää luettavaa. Mitään muuta mä en osaa sanoa tästä kolmannesta blogivuodesta. Isoja juttuja ei ole tulossa - ja vaikka olisikin, en mä tiedä niistä vielä mitään.

Yksi pyyntö mulla olisi teille lukijoille: jos oot vähänkään pidemmän aikaa lukenut mun kirjoittamia tekstejä, kerro tuonne kommenttikenttään, onko mun kirjoitustaidossa sun mielestä tapahtunut mitään muutosta, vai onko mun oma käsitys pelkkää utopiaa? Kiitos, jos vaivaudut vastaamaan!

Vielä lopuksi haluan kiittää jokaista lukijaa. Kiitos, että luette. Se merkkaa tällaiselle hiljaiselle ja vähän epävarmalle tyypille enemmän kuin ehkä osaatte arvatakaan <3              

Mitä minulle tapahtui vuonna 2020?

31.12.2020. En usko olevani ainut, joka on tietyllä tapaa odottanut vuoden vaihtumista. Ei tämä tunne ole mitään verrattuna viime vuoteen, jolloin musta oikeasti tuntui siltä, että olen lopen kyllästynyt vuoteen 2019. Tänä vuonna en ainakaan muista toivoneeni sitä, että tämä vuosi olisi ohi. Hyvä on, korona saisi kyllä olla jo silkkaa historiaa, mutta tätä vuotta en kokonaisuutena ole mielessäni haukkunut lyttyyn, toisin kuin kävi niin “rakkaalle” vuodelle 2019. 2020 otti ja antoi, mutta ennen kaikkea se opetti mulle tosi monesta asiasta mielettömän paljon. Tänä vuonna olen oppinut nöyrtymään itseni edessä, mutta toisaalta olen myös oppinut taistelemaan unelmieni edestä. Mutta mitä mulle sitten oikeasti tapahtui? No, pieni osa selviää tuosta alla olevasta 70 kohdan listasta :D.  

Vuonna 2020… 

• käsittelin edellistä vuotta monella tapaa.

• tein Spotifyssa ensimmäistä kertaa ikinä soittolistan kuluvalle vuodelle.

• uskalsin sanoa tai jollain muulla tavalla kertoa ihmisille, mistä olen kiitollinen juuri heille.

• päätin peruskoulun - enkä ole kaivannut takaisin.

• stressasin mitä turhimmista asioista. 

• kaipasin kaikesta huolimatta kevään etäopetuksen aikana takaisin lähiopetukseen. 

• kuuntelin musiikkia Spotifysta vain reilu 15 000 minuuttia, mikä on lähes 10 000 minuuttia vähemmän kuin vuonna 2019.

• sain monta pientä mustelmaa koiranpennun terävistä hampaista :D.

• katsoin Karppi-sarjan toisen tuotantokauden yhdessä päivässä.

• kaduin monia tekemiäni asioita, toisia niistä ihan aiheestakin.

• itkin musiikin takia enemmän kuin koskaan aiemmin.

• kirjoitin (fiktiivisiä) tekstejäni paljon aiempaa hitaammin.

• laajensin kitaralla soitettavien biisien repertuaaria muutamalla kappaleella.

• turhauduin, kun jokin asia ei onnistunut ensimmäisellä tai toisella yrittämällä.

• riemuitsin siitä, että ainut pakollinen terveystiedon kurssi oli ohi jo ensimmäisen jakson jälkeen.

• opettelin käyttämään omaa tietokonettani.

• kävin Fasun (koiranpentumme) kanssa lenkillä.

• etsin uusia kävelyreittejä itselleni.

• olin monta kertaa onnellinen lukijoista.

• en käynyt yli kahteen kuukauteen missään oman kylän ulkopuolella - kiitos koronan!

• kuuntelin ensimmäistä kertaa ikinä podcasteja.

• huomasin ärtyväni joistain tarinoista ja kirjoista, jotka olivat äärimmäisen ennalta-arvattavia. 

• ja äskeisen kohdan myötä pyrin tekemään omasta tekstistäni vähemmän ennalta-arvattavaa (tiedä sitten, onnistuinko yrityksessäni).

• söin yhden antibioottikuurin, joka onneksi tehosi heti (terveisin minä, joka söi viime vuonna kaksi antibioottikuuria parin viikon sisään, koska tulehdus uusi heti edellisen kuurin päätyttyä...).

• löysin yhden uuden ihmisen, jonka YouTube-videoista oikeasti nautin.

• pidin huonekuuseni jälleen yhden vuoden hengissä.

• mittasin omaa verenpainettani kotona isän verenpainemittarilla ja tulin siihen tulokseen, että verenpaineeni on melko matala.

• söin vahvaa C-vitamiinivalmistetta.

• tykästyin uusiin suklaamakuihin.

• viihdyin lukiossa paremmin kuin yläasteella.

• tajusin, kuinka merkittävää on saada kuulla jonkun uskovan tekemisiini.

• annoin mahdollisuuden sellaiselle musiikkityylille, jota en ollut aiemmin kuunnellut, ja rakastuin siihen.

• käytin edelleen liikaa aikaa pää pilvissä kulkemiseen.

• itkin katsoessani etäkevätjuhlavideota kotona huoneessani.

• olin itsestäni ylpeä...

• ja äskeisen kohdan vastapainoksi myös monesti pettynyt.

• uuvuin ihmisten seurasta ja nautin yksinolosta.

• aloin nukkumaan villasukat jalassa.

• luin joululahjaksi saamani kirjan muutamassa tunnissa.

• rakastin musiikkia.

• löysin itselleni luottohuulirasvan, joka oikeasti toimii hyvin.

• ahdistuin jatkuvasti koronaan liittyvistä uutisista.

• opettelin kantamaan ylpeästi niitä asioita, joita rakastan. Tämä matka on vielä alkutekijöissään, mutta se on aloitettu. 

• itkin epävarmuudesta ja siitä, etten uskonut itseeni. Se on pelottava ajatus - se, ettei enää itsekään usko itseensä.

• halusin huutaa ja repiä päältäni nahan, joka tuntui aivan liian ahtaalta.

• kuulin valtavan suuria ja kauniita sanoja itsestäni.

• hengitin syvään ja yritin rauhoittua.

• katselin laskevaa aurinkoa kummini mökin terassilta.

• en odottanut joulua.

• jätin asioita hieman liikaa viime tippaan.

• jouduin siivoamaan huoneeni kevään etäkoulun aikana siksi, että pääni oli haljeta epämääräisiin tavaranivaskoihin pöydälläni.

• kirjoitin toisinaan omia ajatuksiani ylös päiväkirjatyylisesti.

• olin onnellinen toiselle asteelle siirtymisestä.

• toisinaan luotin (tai ainakin yritin luottaa) itseeni. 

• tajusin, ettei ihminen tai kirjoittaja ole koskaan valmis.

• vaadin itseltäni toisinaan hieman liikaa.

• annoin itseni laiskotella, tosin hieman huonolla omatunnolla ja stressillä, joka hiillosti alitajunnassa.

• tilasin oppikirjoja netistä tuskastuen iki-ihanan postin toiminnan hitauteen.

• hiihdin talven ainoat hiihdot yhden viikon aikana ensin kotimaakunnassani, sitten loppuviikosta Lapissa - kotimaakunnassa lumet olivat jo sulaneet kotiin tullessa.

• paransin Cooperin testin tulosta edellisvuodesta lähes 200 metriä. 

• annoin koiranpennulle monta lempinimeä (mm. Fasukka, Fasunen).

• Spotifyn mukaan eniten kuuntelemani artisti oli viime vuoden tapaan KUUMAA.

• odotin yhtä päivämäärää kuin kuuta taivaalta (ja saapuihan se 30.5. lopulta).

• olin myöhästyä aamun etätunneilta keväällä :D.

• pääsin kirjoittamaan kolumnin tyylisen kirjoituksen paikallislehteen.

• irrotin muikkuja verkosta.

• otin kuvia luonnosta.

• opin tulkitsemaan kiertotuntikaaviota ja kurssitarjontinta.

• uskalsin toisinaan olla takki auki tuulessa - uskalsin kertoa muille omista kipukohdistani.

• minä elin; välillä vahvemmin, välillä heikommin. 

Siinäpä vasta asiaa kerrakseen. Tämä vuosi olisi sitten blogin osalta paketissa. Ja nyt, mikä tärkeintä, haluan kiittää jokaista, joka on tänä(kin) vuonna lukenut mun kirjoituksia ja sekoiluja, seurannut ja jaksanut kommentoida. Ilman niitä kommentteja tää blogihomma olisi varmasti kaatunut jo aikaa sitten, ei sillä, ettenkö siltikin saattaisi kirjoittaa. Se mittakaava vain olisi oletettavasti paljon pienempi. Toivottavasti pysytte matkassa mukana vielä ensi vuonnakin. Vielä en tiedä, mitä kaikkea se pitää sisällään, mutta sen voin luvata, että tammikuussa hommat jatkuvat samaan malliin kuin nytkin - toisinaan hitaasti, mutta sitäkin varmemmin. 

Hyvää ja parempaa vuotta 2021 jokaiselle teistä! Palataan asiaan tammikuussa <3