Ruusunpiikkejä käsivarsilla 2 vuotta

Tänään on se päivä, kun Ruusunpiikkejä käsivarsilla -blogi täyttää kaksi kokonaista vuotta. Tämä kulunut toinen vuosi on tuntunut toisinaan pitkältä kuin nälkävuosi, mutta harvemmin mä olen syvällä sisimmässäni katunut tän blogin olemassaoloa. Pääasiassa tää on tuottanut pelkkää iloa, vaikka tietysti joskus myös stressiä, tietynlainen suorittajatyyppi kun olen. 

Kun mä kaksi vuotta sitten aloitin blogin pitämisen, mä varmasti edes tiennyt, mitä odottaa, sillä mulla ei ollut mitään kokemusta mistään tällaisesta. Mutta ei se mun vauhtia hidastanut yhtään! Mä en edes tajua, mistä mä olen sen ajan siihen kirjoittamiseen repinyt sen ensimmäisen puolivuotisen aikana. En oo eläessäni kirjottanut niin paljon ja yhtä nopeasti kuin silloin. Jälkikäteen oon perustellut kirjoittamisnopeutta mm. sillä, että mulla oli tosi paljon valmiiksi päässä mietittyjä juttuja. Ja joo, osa niistä on nykyään mun itseni mielestä ihan järkyttävää tavaraa, ja toisinaan vaan tekisi mieli piilottaa niitä tekstejä, jotka oon kasiluokalla kirjoittanut. Mä en nimittäin kestä lukea niitä edes itse, koska ne tuottaa ihan hirveää myötähäpeää. Ja ei, en puhu nyt omista tunnetilakuvauksista tai edes Missä sateen reuna kulkee -novellisarjasta. Eihän se mun ensimmäinen pitkä tarinasarja nyt ihan täyttä skeidaa ole, mutta... ei se kyllä priimaakaan ole! 

Ja tuosta päästäänkin sitten aasinsiltaa pitkin seuraavaan kohtaan, eli siihen, miten tää blogi on kehittänyt mua kirjoittajana. Itse oon tietenkin vähän huono kriitikko tässä kohtaa, koska arvostelen itseäni, mutta uskalla väittää silti, että jonkinlainen, jopa huomattava muutos parempaan on tapahtunut. Kirjoittaja kehittyy vain ja ainoastaan silloin, kun kirjoittaa, ja sitä on tullut harjoiteltua tän blogin myötä enemmän kuin koskaan aiemmin. Puoliksi tiedottomasti ja tietoisesti oon yrittänyt viedä omaa kirjoittamistani uskottavampaan ja aidompaan suuntaan. Mä en juuri koskaan ole itse välittänyt ihan hirveästi esim. fantasiakirjallisuudesta. Kaikista mieleenpainuvin kokemukseni fantasiakirjoista ajoittuu jonnekin neljännen ja viidennen luokan rajamaastoon, jolloin aloin lukemaan Tuulia Ahon Kuikansulka-trilogiaa. Niihin kirjoihin mä oikeasti tykästyin tosi paljon, mutta sen jälkeen en oikeastaan ole lukenut fantasiaa. Yhden scifi/dystopia-teoksen luin kylläkin kahdeksannella luokalla, mutta ei siitä sen enempää. Nyt voitaisiinkin sitten jatkaa alkuperäisestä aiheesta. Tämän kahden vuoden aikana mä olen alkanut kirjoittaa paljon rohkeammin juuri niistä aiheista, jotka kiehtovat mua. Ennen mä häpesin jo pelkkää ajatusta siitä, että kirjoittaisin tarinoita rakkaudesta. Edelleen se pahin mörkö on mun ikä. Mä olen kuitenkin vasta 16-vuotias, en tiedä mistään mitään ja kirjoitan näitä mun juttuja täysin sen pohjalta, miltä ne mun päässä näyttää. Ja vaikka mä oon huomannut onnistuneeni, sillä te lukijat ootte tykänneet näistä raapustuksista, niin silti musta välillä tuntuu siltä, etten mä tiedä, voinko tehdä tätä tai kertoa tästä kellekään. Tuon ajatuksen kanssa oon viime aikoina tehnyt paljon töitä. Se on ollut yksi niistä asioista, joita mä olen opetellut ja opettelen edelleen kantamaan rohkeasti ja ylpeästi. Minä, 16-vuotias lukion ykkösluokkalainen, rakastan kirjoittamista, eikä kenenkään mielipiteen pitäisi vaikuttaa siihen. Jos joku ei tykkää, olkoon tykkäämättä. Tää on kuitenkin hemmetti mun elämäni. En mä halua enää hävetä sitä asiaa, joka pitää mut järjissäni. Siksi mä yritän päästä eroon tuosta huonosta ajattelumallista, jonka kourissa oon elänyt ihan liian pitkään. Mä olen mä edelleenkin, enkä mä halua muuttua muiden takia.

Kahden vuoden aikana mä olen ehtinyt sekoilla niin täällä blogissa kuin blogin ulkopuolella oikeassakin elämässä, mutta oon silti yrittänyt oppia näkemään virheissä myös jotain hyvää. Eräs tyyppi kirjoitti mulle kerran kortin kirjoittamiseen littyen, ja erityisesti yksi kohta siitä lyhyestä, mutta sitäkin merkityksellisemmästä kortista jäi mieleen: "tekisit virheitä, hyväksyisit sen ja näkisit niiden kauneuden". Tuo kohta on pysäyttänyt mut kerta toisensa jälkeen. Se, että virheitä pitää tehdä. Se, että ne pitää hyväksyä. Se, että ne voivat olla myös kauniita. Pikkuhiljaa oon alkanut uskoa siihen, että virheistä oppii. Ne tekee joskus ihan pirun kipeää, mutta toisaalta ne on myös tärkeitä. Mun pinnasta löytyy säröjä, jotka ottaisin pois, jos tehdyn saisi tekemättömäksi. Koska niin ei voi tehdä, mun pitää elää niiden kanssa. En mä niistä ylpeä ole, en tietenkään, mutta en mä niitä poiskaan saa. Niiden virheiden pohjalta mä yritän kuitenkin toimia paremmin nyt ja jatkossa. Me kaikki ollaan lopulta vaan ihmisiä, eikä munkaan tarvitse olla täydellinen, eihän meistä kukaan muukaan ole.

Ruusunpiikkejä käsivarsilla on tänään kaksi vuotta vanha, mikä tarkoittaa sitä, että kolmas vuosi käynnistyy hyvistä lähtökohdista. Tämän vuoden tavoitteena on kirjoittaa Lopun jälkeen -novellisarja loppuun, ja sitten... sitten en tiedäkään, mitä tapahtuu! Yritän jatkaa kirjoittamista samalla tavalla kuin viime vuonna, mutta yhtäkään postaustahtilupausta en ole antamassa, sillä toisinaan stressaan asiasta jo ilman sitäkin ihan tarpeeksi. Sen voisikin sanoa vuoden toiseksi tavoitteeksi. Yritän olla tänä vuonna stressaamatta postaustahdista. Kirjoittaminen ottaa aina oman aikansa, eikä täysin pakotettu tai väsyneenä kirjoitettu teksti ole kenenkään mielestä hyvää luettavaa. Mitään muuta mä en osaa sanoa tästä kolmannesta blogivuodesta. Isoja juttuja ei ole tulossa - ja vaikka olisikin, en mä tiedä niistä vielä mitään.

Yksi pyyntö mulla olisi teille lukijoille: jos oot vähänkään pidemmän aikaa lukenut mun kirjoittamia tekstejä, kerro tuonne kommenttikenttään, onko mun kirjoitustaidossa sun mielestä tapahtunut mitään muutosta, vai onko mun oma käsitys pelkkää utopiaa? Kiitos, jos vaivaudut vastaamaan!

Vielä lopuksi haluan kiittää jokaista lukijaa. Kiitos, että luette. Se merkkaa tällaiselle hiljaiselle ja vähän epävarmalle tyypille enemmän kuin ehkä osaatte arvatakaan <3