Käteni ovat tärisseet koko aamun. Minulla on vuoroin kylmä, vuoroin kuuma.
Janottaa.
Yritän muistella epätoivoisesti kaikkia niitä ohjeita, joita olen saanut juuri tällaista tilannetta varten, mutta kaikki ohjeet tuntuvat kadonneen jonnekin kauas. Sen sijaan, että muistaisin ohjeet, minä hoen itselleni yhtä ja ainutta sanaa. Rauhoitu, rauhoitu, rauhoitu. Mikaela, rauhoitu! toistelen itselleni. Se auttaa. Keskityn vain ja ainoastaan yhteen sanaan, siihen, että hengitykseni tasaantuu sanan mukana.
Haluan päästä inssin ensimmäisellä yrittämällä läpi. Tiedän, että epäonnistuminen tulee sattumaan enemmän kuin saisi. On vain pakko tehdä parhaansa. Ja minä todella toivon, että minun parhaani riittää.
Cecilia hymyilee ehkä jopa enemmän kuin minä. Hän tuntuu olevan aidosti iloinen siitä, että minä olen saanut vain hetkeä aiemmin ajokortin. En ehkä koskaan tule täysin käsittämään sitä intoa, jolla hän muiden onnistumisiin suhtautuu.
-Sä oot VAPAA liikkumaan! hän hihkaisee, ja minä yritän turhaan toppuutella.
-Ceci, ei se nyt noin iso asia ole! sanon, vaikkakin turhaan. Olen melko varma siitä, että nuori nainen alkaa pian hyppiä ympärilläni keskellä katua. Viileä tuuli puhaltaa ja menee takkini alle. On hieman kylmä, eikä asiaa ainakaan auta se, etten minä osaa olla ajokortista yhtä iloinen kuin Cecilia.
-Ceci hei, puhutaan jostain muusta, sanon. Totta kai minäkin olen iloinen ajokortista – siitä, ettei minun tarvitse enää olla niin riippuvainen Karoliinan tai jonkun muun antamasta kyydistä. Enää ei tarvitse pyytää ketään heittämään minua paikkaan x, koska voin ajaa itsekin, mutta… samalla joku mättää.
-Mikaela, oothan sä kunnossa? Cecilia kysyy, kun olen ollut jo jonkin aikaa hiljaa. Ystäväni ääni on huolestunut, enkä minä ole varma siitä, jaksanko enää tsempata itseäni vakuuttamaan kaikille, ettei minulla ole mitään hätää.
-Olen mä. Tää tilanne vaan, kaikki tässä hetkessä… Tuntuu hiton oudolta, sanon ja hengitän sitten syvään ja hitaasti ulos. Ääneni on hieman normaalia käheämpi, mutta muuten onnistun vaikuttamaan suhteellisen normaalilta ollakseni minä.
-Sun pitää tietää, että mulle sä voit puhua mistä tahansa. Sori, että mä innostuin liikaa. Totta kai mun olisi pitänyt tajuta, ettei tää oo sulle ihan mikä tahansa juttu, Cecilia sanoo ja katsoo minua sitten silmiin niin, että hetken aikaa luulen hänen näkevän lävitseni. Hänen katseensa on lempeä, mutta minä tiedän, että lempeyden alle kätkeytyy myös äärimmäistä tarkkaavaisuutta. Minun on vain pakko keskittyä pitämään itseni rauhallisena, peittämään varjot kasvoiltani ja unohtamaan kaikki se, mikä juuri siinä tilanteessa sattuu. En minä aio ikuisuuksia tunteitani padota, sillä siitä ei seuraa mitään hyvää. Mutta tämän pienen hetken, tämän lokakuisen iltapäivän ajaksi minä haluan unohtaa, mikä kohtalo vanhempiani odotti viisitoista vuotta sitten.
On todella, todella outoa istua muskan lattialla perjantaina kello seitsemältä. Samaan aikaan kaikki on niin tuttua, mutta kuitenkin jollain tavalla uutta ja vierasta.
En ole käynyt muskassa muuton jälkeen.
On jollain tavalla rauhoittavaa istua kylmällä lattialla kitara sylissä, vaikka penkkejäkin on tarjolla. On rauhoittavaa tajuta, että jotkut asiat pysyvät ennallaan tilanteesta riippumatta.
Nooa.
Hän istuu pianon ääressä, soittaa välillä hetken ja lopettaa sitten.
-Outoa olla täällä, Nooa sanoo. Minä olen hänen kanssaan täysin samaa mieltä. Vajaa vuosi sitten perjantai-illat muskassa yhdessä Nooan kanssa olivat minulle uusia, mutta nopeasti niistä tuli tapa, josta en varsinaisesti edes halunnut päästä eroon.
-Totta puhuen mä oon vähän kaivannut täällä olemista, myönnän hetken päästä Nooalle. Hän ei vastaa minulle ääneen mitään, mutta hymyilee suhteellisen rakastettavalla tavalla. Enkä mä ole vaan täällä olemista kaivannut, vaan sua myös, mietin, kun katselen soittamiseen hetkeksi syventynyttä nuorta miestä. Ja kun Nooa sitten lopettaa soittamisen, minä en enää osaa olla hiljaa, vaan alan puhua.
-Mä täytin viime viikon torstaina kahdeksantoista.
Nooa näyttää puulla päähän lyödyltä.
-Viime viikolla? Mikset sä sanonut mitään?! Tai siis… onnitella mun varmaan pitäisi. Onneksi olkoon, hän sanoo, ja minua meinaa naurattaa se, miten yllättynyt hän on tiedosta.
-Ja sä vaan naurat! Hei haloo, Mikaela, mä olisin oikeasti voinut vaikka loukkaantua, kun sain tietää vasta nyt! hän koittaa pitää äänensä vakavana, mutta repeää jo ensimmäisten sanojen aikana. Hetken aikaa me vain nauramme päättömästi asialle, joka ei lopulta edes ole niin kovin hauska. Tavallaan on vain ja ainoastaan ihanaa nauraa niin oudolle asialle juuri Nooan kanssa tämän kaiken pääni sisäisen kaaoksen sisällä.
-Ja inssissä oot käynyt? Tai ainakin sä mainitsit silloin ikuisuus sitten jotain niistä ajotunneista, Nooa jatkaa keskustelua keskeytyksen jälkeen. Nauramisen jäljiltä poskiini ja vatsaani sattuu, mutta siitä huolimatta milteinpä typerä virne on eksyä kasvoilleni.
-No itse asiassa vasta eilen. Mut jos satut tarvitsemaan kyytiä johonkin, voit kysyä mua kuskiksi, sanon virne kasvoillani.
-Laitetaan korvan taakse. Mä saan odottaa omaa vuoroani maanantaihin asti, kun se kahdeksantoista vuotta tulee täyteen vasta huomenna, pianon ääressä istuva nuori mies sanoo hymy kasvoillaan. Hetken aikaa minulla kestää ymmärtää hänen sanojensa sisältö.
-Siis mi… mä luulin, että sä… vasta huomenna?!
Nooa pyörittää päätään selvästi huvittuneena minun hämmenyksestäni.
-Kyllä, vasta huomenna. En oo ehtinyt vielä täyttää kahdeksaatoista tässä välissä, hän sanoo ja vakavoituu sitten äkkiä, eikä minun tarvitse edes kysyä syytä. Minusta tuntuu pahalta ajatella sitä, että myös Nooan on käytävä päänsä sisällä läpi niitä samoja asioita kuin minun. Hänellä kaikki muutkin asiat ovat vielä niin kovin kesken, tai ainakin luulen niin. En tiedä, kuinka paljon hän on ehtinyt keskittyä omaan hyvinvointiinsa koulun ja kodin ristitulessa. Ja sitten vielä aikuisuus.
-Mun pitäisi varmaan onnitella, mut mä en oikein tiedä, mitä sanoisin. En tiedä, sanoisinko ymmärtäväni sitä, miltä susta tuntuu. Etten mäkään aina pysty samaistumaan muiden riemuun, kun puhutaan siitä muka aikuisuudesta. Suurin osa meistä on vielä ihan pikkulapsia. Ja sitten on meitä, jotka joutuu olemaan aikuisia jo liian pienenä, sanon hiljaa. Nooa nostaa katseensa pianon koskettimista minuun, eikä minun tarvitse ponnistella ajatuksissani ymmärtääkseni, ettei hän kipuile nyt vain aikuisuuden ja isänsä kuoleman mukanaan tuomien asioiden äärellä.
-Sepä se. Enkä mä halua siitä liian nopeasti isoksi kasvamisesta syyttää äitiä tai etenkään isää, hän sanoo.
-Mä tiedän, että ne teki parhaansa mun eteeni, enkä mä haluaisi valittaa. Silti musta välillä tuntuu siltä, että mun aina vaan oletetaan pärjäävän, tapahtui sitten mitä tahansa.
Minun on todella vaikea pysyä paikallaan lattialla kitarani kanssa, sillä jokainen soluni tuntuu huutavan minulle tarvetta halata Nooaa. Hänen sanansa pärjäämisestä tuntuvat niin kipeän tutuilta, etten minä edes tiedä, miten päin olla.
-Mä tiedän, mistä sä puhut, päädyn sanomaan, kun sopivia sanoja ei tunnu löytyvän. Se tuntuu kuitenkin riittävän Nooalle, jonka silmiin syttyy kaiken sen levottomuuden tilalle hetkeksi toivon valo. Tai ehkä mä vaan kuvittelen, mietin.
Tunnit muskassa ovat juosseet taas kerran aivan liian nopeasti. Kello on jo sen verran paljon, että oikeastaan meidän vuoromme olisi pitänyt loppua jo aikoja sitten. Varauskirjan tyhjyyden turvin minä ja Nooa kuitenkin olemme jääneet istumaan muskaan, josta on yhdentoista kuukauden aikana ehtinyt tulla meidän turvapaikkamme – nimenomaan meidän, ei yksin minun tai Nooan.
-Ehkä pitäisi alkaa käydä täällä taas vähän useammin. Tai no, ehkä se on kuitenkin vähän utopiaa. Kohta on kuitenkin taas koeviikko, sen jälkeen vielä yksi jakso ja sitten alkaakin lukuloma. Ehkä ei pitäisi haaveilla mistään liian säännöllisestä just nyt, Nooa virnistää viimeisen lauseen kohdalla.
-Älä nyt yhtään manaa! Mä menetän yöunet vähemmästäkin. Ihan tarpeeksi pelottavaa ajatella, että kirjoitusten jälkeen ei oo enää mitään, mikä varmasti jatkuisi syksyllä. Ja siitä opiskelupaikastakin saa tietää vasta joskus kesällä. Jos mä vaan jonkun asian saan pidettyä säännöllisenä, niin mielelläni tartun kiinni siihen asiaan, vastaan ja tunnen, kuinka hermostuneisuus odottaa tilaisuuttaan astua parrasvaloihin jossain sisälläni.
-Ehkä se oli vähän huono heitto. Mut kyllähän me selvitään muutamasta stressaavasta kuukaudesta, kunhan jaksetaan uskoa siihen. Eikä muuten ollut tarkoitus kuulostaa ärsyttävältä! Mä tiedän, että se usko selviytymiseen tai elämään on välillä aika hiuskarvan varassa, Nooa sanoo, ja jokseenkin hänen sanansa rauhoittavat minua enemmän kuin mikään pitkään aikaan. On outoa olla samaan aikaan jostain niin iloinen ja huolissaan. Minulle se jokin on Nooa. Vaikka ihminen on aina vain ihminen, minulle Nooa on silti esimerkki vahvuudesta, rohkeudesta ja rohkeudesta näyttää heikkoutensa. Ja siinä tilanteessa, siinä muskan eteisessä seistessä, minut valtaa kiitollisuus Nooasta. Ja kuin salama kirkkaalta taivaalta minä tajuan, mitä haluan sanoa elämänsä kanssa kipuilevalle Nooalle.
-Nooa, sun pitää tietää yksi juttu.
-No?
-Mä en aio olettaa sun pärjäävän aina vaan yksin.
Nooa näyttää yllättyneeltä, eikä hän hetkeen sano mitään tai liiku mihinkään, mutta sitten hän jättää takin kiinni vetämisen kesken ja kävelee luokseni.
-Kiitos, Mikaela, hän kuiskaa ja halaa sitten minua vahvasti. Se tuntuu hyvältä. Myös se, että Nooa halaa minua, mutta erityisesti se, että kaikista maailman ihmisistä juuri minä saan olla yksi heistä, joihin hän luottaa.
Ihana! ❤
VastaaPoistaKiitos! ❤
Poista