Lopun jälkeen #26

Lokakuun vaihtuessa pilviseksi marraskuuksi koko kaupunki tuntuu hiljenevän. Siinä missä vuotta aiemmin lumet olivat sataneet jo lokakuun lopussa, ei kaupunki ole tänä vuonna nähnyt lunta muutamaa hassua hiutaletta lukuun ottamatta. 
  -Tällainen talvi sitten tällä kertaa, Karoliina huokaisee minulle jonain iltana töiden jälkeen. Tavallaan lumettomuus surettaa minuakin, mutta toisaalta se luo kummallista turvaa kaiken muun ympärille. Lumipyry yhdistettynä marraskuun loppuun ei koskaan tunnu hyvältä, vaikka muuten minä nautinkin talvesta ja hetkellisestä pysähtyneisyydestä. Talvella minun ei koskaan tarvitse selittää kenellekään, miksi olen sellainen kuin olen. Suurin osa ihmisistä luulen sen johtuvan vain pimeydestä ja toisinaan ikuisesta marraskuusta, joka leijailee Suomen yllä nykyään aivan liian usein. En minä oikeasti ole väsynyt, hiljainen ja melankolinen siksi, että syksy ja talvi masentaisivat minua, päinvastoin oikeastaan. Marraskuun lopun ulkopuolella saan voimaa lumihiutaleista, purevasta tuulesta ja poskia nipistelevästä pakkasesta, vaikka tietysti talvi ärsyttää joskus minuakin. Mutta pääasiassa takin alle aina luihin ja ytimiin asti tunkeutuva viima saa minut pysymään elossa ja keskittymään tähän hetkeen, jossa olen. 

Koulunkäynti viimeisellä viikolla ennen koeviikkoa on aina yhtä stressaavaa. Opettajat odottavat enemmän ja vähemmän innolla koneidensa äärellä kurssisuorituksia, kun me opiskelijat taas olemme hukkua esseisiin, tutkielmiin, esitelmiin ja muihin tehtäviin, joiden palautuspäivät tuntuvat olevan yhdessä ja samassa sumassa juuri ennen koeviikon alkamista. 
  -Tää ei ole totta! Kolme työtä, joiden palautuspäivä on sunnuntaina! Cecilia purkaa minulle tuskaansa kirosanojen saattelemana, kun kävelemme aamulla kohti lukiota. Minä kykenen samaistumaan täysin hänen stressiinsä, vaikka itselläni onkin vähemmän suoritettavia kursseja jäljellä. 
  -Mä ymmärrän sun tuskan, vastaan, vaikka uskon, ettei Cecilia varsinaisesti kaipaa yhtään sanaa minun suustani tilannetta pahentamaan tai parantamaan. Siksi matka koululle jatkuu hiljaisuuden vallitessa. On oikeastaan aika harvinaista, että minä ja Cecilia edes kävelemme samaa matkaa kouluun, sillä minun ja Karoliinan muuton jälkeen järkevät valinnat yhteiselle matkalle ovat olleet vähissä. Jotenkin minun sydäntäni kuitenkin lämmittää tieto siitä, että juuri tänä harmaana ja tuulisena aamuna me molemmat olemme jaksaneet kävellä pidempää reittiä kouluun vain toistemme takia. 
  -Ootko sä muuten tulossa sinne abien juhliin, jotka on parin viikon päästä? Cecilia kysyy minulta, kun olemme jo melkein perillä. 
  -Niin mitkä juhlat? kysyn osittain siksi, että olen taas kerran pudonnut hiljaisuuden aikana syvälle ajatuksiini, mutta osittain myös siksi, etten minä yksinkertaisesti edes tiedä tai muista mitään abien juhlia. Cecilia vuorostaan katsoo minua hetken aikaa ilmeellä, josta päätellen minun todellakin pitäisi tietää, mistä hän puhuu. 
  -Ela, vaikka sä oot ihana tyyppi ja mä rakastan sua, niin ihan oikeasti. Ne juhlat, mistä on jauhettu koko syksy! Cecilia parahtaa, ja hiljalleen minunkin muistini kirkastuu. Pala palalta ja muistikuva muistikuvalta alan muistaa ne hetket, kun olen seissyt jossain ringin reunamilla kuuntelemassa muiden suunnitelmia.
  -Siis ne! Kyllä mä nyt ne muistan!  
Cecilia pyörittää päätään.
  -Joo, ihan varmasti. Pieneksi hetkeksi vaan unohdit, hän piruilee ja toistaa sitten alkuperäisen kysymyksensä. Jään miettimään kysymystä pääni sisälle, enkä totta puhuen todellakaan tiedä, mitä vastaisin siihen. Juuri nyt en jaksaisi lähteä mihinkään, vaikka siitä maksettaisiinkin. Väsymys, stressi ja eräs lähestyvä vuosipäivä saavat mielen matalaksi väkisinkin, mutta toisaalta ajatus juhlista ei ole niin vastenmielinen kuin se voisi olla. Ehkä mun olisikin hyvä saada ajatukset pois niistä ikivanhoista asioista, mietin hiljaa. 
  -No? Mitä sanot? Cecilia lopulta kysyy vetäessään koulun ovea auki.
  -Mä en tiedä. En mä sano vielä mitään. Ceci hei, anna mun miettiä edes pari päivää, äläkä näytä tuolta, vastaan ja kurtistan kulmiani nähdessäni ystäväni ilmeen. Saatan melkein kuulla, kuinka kovaa ajatukset hänen päässänsä raksuttavat. Tiedän, että viivyttelemällä päätöksentekoa koettelen Cecilian hermoja, mutta tässä hetkessä en aio tehdä ainuttakaan hätiköityä päätöstä. On vain pakko luottaa, että nainen jaksaa olla vielä hetken kärsivällinen kanssani.
  -Hyvä on. Kaksi päivää, hän sanoo hiljaisuuden jälkeen, enkä minä epäröi nyökätä.

Seuraavana maanantaina tilanne päätöksenteon kanssa on jo rauhoittunut. Cecilia tuntuu unohtaneen koko asian stressinsä alle, enkä minä ole viitsinyt häiritä häntä viikonlopun aikana tyhjänpäiväisellä lätinällä siitä, miksi en halua tulla abien juhliin joulukuun neljäntenä. Ajatus juhlista tuntuu puuduttavalta ja väsyttävältä etenkin siksi, että ne ovat heti vanhempieni kuoleman vuosipäivän jälkeisenä viikonloppuna. Ei tee mieli juhlia. Ei, vaikka se voisikin olla keino päästä eroon jokavuotisesta riesasta. Pitäisi täyttää pää kaikella muulla niin, ettei jäisi aikaa hukkua unettomiin öihin ja levottomiin ajatuksiin. 
  -Huomenta, sanon Nooalle, kun osun koululla hänen kanssaan samaan aikaan kaapeille. Poika vastaa minulle hieman vaisusti, eikä totta puhuen vaikuta olevan kovin puheliaalla päällä. En väitä, että itse olisin jotenkin erityisen puhelias, mutta nyt minusta tuntuu siltä, että jokin asia on vinossa. Nooa välttelee katsettani niin selvästi, että minun tekisi mieli kääntää hänet itseni suuntaan ja pakottaa katsekontaktiin kanssani. On häiritsevää huomata, että jotain outoa ja selvästi ikävää on tekeillä. En ole varma siitä, haluaako Nooa minua seuraansa juuri nyt, mutta juuri nyt en edes halua kuunnella sitä epäilevää puolta itsessäni. Tää voi olla yksi mun suurimmista virheistä Nooan kanssa, ajattelen, kun kävelen hänen rinnallaan vielä suhteellisen hiljaista ja tyhjää käytävää pitkin. Poika käy istumaan erään luokan eteen, etsii puhelimen taskustaan ja yrittää selvästi vältellä minulle puhumista. Hetken aikaa olen jo itsekin valmis toistamaan pojan eleen ja unohtamaan häiritsevän tietoisuuden siitä, että palapelin palat ovat mitä ilmeisemmin jälleen kerran tavalla tai toisella sekaisin. Eikä asia häiritse minua siksi, että olen itsekin vielä viidentoista vuodenkin jälkeen sekaisin kaikesta. Nyt asia häiritsee minua puhtaasti siksi, että minusta Nooan ei tarvitsisi saada enää yhtään enempää painoa harteilleen. 
  -Miten sulla ja Essillä menee? kysyn, vaikka tiedän, että pahimmillaan sanani voivat tehdä särön minun ja Nooan välille. Eikä minun sitten tarvitsekaan kärvistellä epätietoisuudessa kovin pitkää aikaa, sillä Essin mainitseminen aiheuttaa Nooassa reaktion, jota en todellakaan osaa selittää. Hitaasti poika kääntää katseensa minuun, ehkä jopa vain siksi, että voisin lukea tärkeimmät seikat hänen silmistään. Ja vaikka minä tiedän, ettei ehkä pitäisi, pyydän silti hiljaisesti Nooalta hieman lisää tietoa tilanteesta, jonka oikeastaan arvaan. 
  -No… kun me… tai ei oo enää ketään meitä, Nooa sanoo lyijyn raskaalla äänellä. Se paino kolahtaa syvälle omaan rintaanikin, enkä arvauksestani huolimatta halua ensin uskoa kuulemaani. 
  -Siis mitä?! 
Nooan ilme ei varsinaisesti ole kovinkaan lempeä tai iloinen. 
  -Kuulit kyllä. Me erottiin viikonloppuna, hän sanoo, eikä onnistu täysin peittämään omaa ärtymystään. 
  -Mä oon pahoillani. 
  -Ootko muka oikeasti? 
Ne kolme sanaa uppoavat sydämeeni samalla tavalla kuin tikari - ne satuttavat. 
  -Mitä sä sanoit? Luuletko sä oikeasti, että mä olen iloinen?! kivahdan ja tajuan liian myöhään, ettei loukkaaviin sanoihin vastaaminen loukkaamalla ole tässä kohtaa oikea tapa toimia, ei sillä, että se olisi sitä välttämättä muutenkaan. 
  -Ehkä on meidän molempien kannalta parempi, että mä meen, sanon ja nousen hieman liian nopeasti ylös tuolilta. Tuoli liikahtaa lattialla pahaa ääntä pitäen. Se saa minut näyttämään kamalan vihaiselta, vaikka oikeasti en ole vihainen. Olen vain äärimmäisen pettynyt itseeni. Miksi mä aina sössin nää tilanteet? kysyn itseltäni vastausta saamatta. Käytävää pitkin kävellessäni olen hetken aikaa täysin valmis vetämään hupun syvälle päähäni ja tönäisemään ensimmäistä ohikulkijaa, mutta lopulta tunteiden kuohu rauhoittuu sen verran, että ymmärrän olla tekemättä mitään. 

Aamun kaksoistunnit tuntuvat kestävän ikuisuuden. On vaikeaa keskittyä opetukseen tai niihin tehtäviin, joita opettaja meille jakelee. En jaksaisi tehdä mitään. En jaksaisi riidellä Nooan kanssa jostain niin typerästä asiasta kuin Essi. Tai ei Essi ole typerä aihe, mutta hänestä riiteleminen on äärimmäisen typerää, sillä eihän se edes hyödytä meistä ketään. Ei minua, Nooaa tai etenkään Essiä itseään. En mä ole niiden erosta iloinen, ajattelen samalla, kun piirrän vihkoon epämääräisiä kiemuroita sivuttaakseni opettajan monologin. 
  -No, etteköhän te voi jo lähteä välitunnille, opettaja ilmoittaa vastoin tapojaan muutamaa minuuttia ennen tunnin loppumista. Tällä kertaa minä en ole se, joka keräilee tavaroitaan pulpetilta vielä viisi minuuttia tunnin loppumisen jälkeenkin, sillä kaikki aamun aikana päähäni kertyneet ajatukset saavat minut ryntäämään ensimmäisten joukossa ulos luokasta. Kaapille pääseminen tuntuu harvinaisen helpottavalta asialta, vaikka tavallaan kaappirivistö onkin ollut minulle koko kolmivuotisen lukiourani aikana se paikka, jonka luona on puitu läpi ongelmia aina matikan kokeesta ihmissuhteisiin asti. Aika paljon säkin olet kuullut, ajattelen mielessäni laittaessani edellisen tunnin kirjaa kaappiin, enkä edes jaksa ajatella sitä, kuinka typerää on puhua esineelle. 
  -Mikaela, onks sulla hetki? 
Säikähdän ääntä pakostakin, vaikka tietyllä tavalla olen osannut odottaa tätä hetkeä. 
  -On mulla hetki, kunhan ehdin seuraavalle tunnille ajoissa, vastaan säikähdyksestä toivuttuani Nooalle, joka on painanut katseensa lattiaan. Hän näyttää siinä edessäni jotenkin niin väsyneeltä, katuvalta ja oikeastaan suloiseltakin, että minun tekisi mieli halata häntä. 
  -Sori siitä aamuisesta. Mä en todellakaan tarkoittanut sitä, mitä mä susta sanoin, poika sanoo, ja viimeistään nyt minun on todella vaikeaa olla halaamatta tätä. 
  -Saat anteeksi. Sitä paitsi, itsehän mä sohin kepillä ampiaispesää. En mä suuttunut sulle siitä, mitä sä sanoit. Mä ymmärrän kyllä, että se asia on aika hemmetin kipeä. 
  -Ei se silti oikeuta mua… 
  -Käyttäytymään huonosti muita kohtaan, mä tiedän. Virheitä sattuu, ei kukaan voi olla koko aikaa täydellinen, sanon, vaikka huomaan Nooan olevan toista mieltä. 
  -Niin… on se varmaan totta, ettei voi olla koko aikaa täydellinen, mut en mä silti halua käyttää sitä tekosyynä huonolle käytökselle. Eli anteeksi, ihan oikeasti, Nooa puolustaa omaa kantaansa ja näyttää sitten helpottuneelta. Minä en voi kuin hymyillä lempeästi. 
  -Sä oot huippu tyyppi, ei kukaan edes voi vihata sua, sanon juuri sillä samalla sekunnilla, kun kello soi seuraavan tunnin alkamisen merkiksi. Ehdin nähdä vielä sen, kun Nooan suupielet nousevat hieman ylöspäin, mutta sitten sekä minä itse että Nooa katoamme käytävällä vallitsevaan tungokseen. Sen pienen asian turvin minä kuitenkin jaksan luottaa siihen, että elämän antamista iskuista huolimatta Nooa jaksaa yrittää taistella aaltojen läpi. Ei ehkä yksin, mutta muiden tukemana. Ja sehän on meidän ihmisten tarkoitus. Olla täällä toistemme tukena, ajattelen vielä ennen luokkaan astumista. 

Jos vielä aamulla olen luullut päässeeni pälkähästä, on tunnelma illalla Holmien kotona aika erilainen. 
  -Miten niin sä et tule? Totta kai sä tulet sinne juhliin, Mikaela! Cecilia parahtaa kuullessaan vastauksen esittämäänsä kysymykseen. Jostain syystä minä tiedän, että tässä asiassa vastarinta on turhaa. Joku voisi väittää, ettei Cecilia ole kovinkaan päättäväinen ihminen, mutta siinä sellaisen väitteen esittäjä on täysin väärässä. Ei Cecilian päättäväisyys ehkä kaikkia hetkauta, mutta minut hän saa toisinaan yllättävänkin helposti mukaansa mitä oudompiin asioihin. 
  -Mä en todellakaan tiedä, miksi mä edes yritin, mutisen hiljaa kuunnellessani Cecilian suunnitelmaa illan varalle. 
  -En mä sua muuten pakottaisi, mutta nää on abien viimeiset juhlat, jotka järkätään syyslukukauden puolella. Viimeinen mahdollisuus osallistua tällaiseen tapahtumaan! Ja se juhlapaikka, sun on pakko tulla paikalle ihan jo senkin takia! 
En ole ystäväni sanoista vakuuttunut, mutta koitan vetää kasvoilleni edes hieman positiivisemman ilmeen. Se ei ole helppoa, sillä päässäni jyskyttää häiritsevä tietoisuus vuosipäivästä, jonka mielelläni sivuuttaisin, jos vain voisin. Ilman äidin ja isän kuolemaa marraskuun lopussa ei olisi ainuttakaan ongelmaa tai haastetta, mutta nyt tilanne on päinvastainen. Marraskuun loppuun liittyy joka ikinen vuosi unettomia öitä, kynttilöitä haudalla, väsymystä ja ärtyneisyyttä. En millään jaksaisi keskittää ajatuksiani johonkin asiaan, jolla ei ole olennaista vaikutusta elämääni. 
  -Sä näytät sitruunan syöneeltä. Ela hei, ei se voi olla niin karmea kokemus! Cecilia sanoo. Minä kuulen hänen äänestään, ettei enää ole kyse vain minun tulemisestani. Tää taitaa merkitä sulle aika paljon enemmän kuin mulle, mietin katsoessani Ceciliaa silmiin. 
  -No okei, tämän kerran, myönnyn edelleen hieman vastahakoisuutta äänessäni. Cecilia ei kuitenkaan piittaa pätkääkään äänestäni, vaan ryntää sängyltään halaamaan minua. 
  -Helvetin hyvä päätös! hän sanoo lähestulkoon ennenkuulumatonta iloa äänessään. Siihen minunkin jääni sulaa, enkä osaa enää murjottaa tai edes esittää murjottavani.
  -Onks sulla muuten mitään tietoa siitä Essistä ja Nooasta? Ne varmaan tulee kuitenkin yhdessä. 
Jää palaa muutamassa sekunnissa. Voi helvetin helvetti, miksi mä en kysynyt Nooalta, saako tästä aiheesta puhua kenellekään, sätin itseäni välittömästi. En haluaisi puhua asiasta ilman lupaa, mutta Cecilian katseen alla minulla ei ole vaihtoehtoja. 
  -Älä, Cecilia. Älä todellakaan kysy kummaltakaan niistä, tuleeko ne sinne yhdessä, kiirehdin sanomaan. Ystäväni kasvoille nousee hämmentynyt ilme. 
  -Mitä? Mitä on tapahtunut?
Punnitsen hetken aikaa kahden huonon vaihtoehdon välillä ja valitsen sitten sen, joka on vähemmän huono. Luotan Ceciliaan. Hänen on pakko olla luottamukseni arvoinen. 
  -No… kun ne… Nooa ja Essi erosi viikonloppuna, sanon. Takaisin sängylle palanneen nuoren naisen ilme vaihtuu epäuskosta aina valtavaan hämmennykseen asti.
  -Että mitä? Siis ne erosi?! Cecilia puuskahtaa, ja minun on pakko selittää tilannetta hieman tarkemmin ja itseni kannalta entistäkin enemmän kiinni liimaavin seurauksin.
  -No, tän takia sun on ainakin pakko tulla sinne juhliin. Mä järkkään niin, että Aapo ja muut jätkät houkuttelee myös Nooan sinne paikalle. Me kaks voidaan mennä kahdestaan, Cecilia kertoo minulle suunnitelmansa. 
  -Miten Nooa liittyy mitenkään siihen, että mä tuun sinne juhliin? Nooa ja Essi on eronneet, en mä edes tiedä, haluaako kumpikaan niistä tulla sinne, koitan väittää vastaan, vaikka näen ystäväni pyörittävän päätään koko ajan.
  -Sä et nyt ymmärrä. Sitä suuremmalla syyllä sä tulet! Nooalla on ollut aika raskas vuosi, enkä mä usko, että pieni tuulettuminen tekee ollenkaan pahaa sille. Ja te kaksi, sinä ja Nooa siis, te ootte kuitenkin molemmat vähän mieli maassa, joten teistä on siellä toisillenne seuraa. Sun pitää nyt astua ulos omalta mukavuusalueeltasi, Ela. Jos et itsesi takia, niin edes Nooan takia, Cecilia päättää selityksensä, katsoo minua koiranpentuilmeellä ja vaikuttaa jo hetken aikaa toivonsa menettäneeltä.
  -Ceci, sun ei tarvitse näyttää tuolta. Mä tuun sinne. Itseni, sun, Nooan ja kaikkien takia, päädyn lopulta myöntymään. Cecilian silmät syttyvät ja hymy nousee korviin asti. Onneksi mulla on sunlainen ystävä, mietin onnellista Ceciliaa katsellessani. 

27. osa