Lopun jälkeen #12

Elämän ristiriitaisuus tuntuu korostuvan päivä päivältä enemmän. Cecilia ja Karoliina ovat onnensa kukkoilla - syystäkin, jos minulta kysytään, mutta Nooa taas oli janan syvemmässä päässä toisinaan niin pitkällä, että olisin voinut tehdä mitä tahansa saadakseni hänen ajatuksensa edes pieneksi hetkeksi jonnekin muualle.
  -Sä et voi kantaa kenenkään toisen surua, Karoliina sanoi minulle, kun puhuin hänelle Nooasta. Tiedänhän minä sen itsekin, mutta silti aina toivon, että asiat voisivat olla toiselle helpompia kuin itselleni.

Minusta on alkanut tuntua siltä, että päiväni ovat aina melko samankaltaisia keskenään, vaikka oman mausteensa arkeen toi muutto. Ensimmäistä kertaa neljään vuoteen asunto on sellaisessa kaaoksessa, jossa en aina jaksaisi edes etsiä mitään. Koulussa tasapainoilen Nooan ja Cecilian välillä. Heidän kanssaan on nykyään yhä vaikeampaa puhua kolmestaan kunnolla, sillä heidän elämänsä eivät kohtaa. Cecilian pirteys ja onnellisuus luultavasti vain tuntuvat pahalta Nooasta johtuen hänen omasta tilanteestaan.
  -Haluaisitko sä lähteä mun kanssa muskan sijasta vaikka lenkille? Ei oo oikein soittofiilistä ainakaan nyt, sanon. Vaikka onkin vasta torstai, perjantai siintää jo silmissäni.
  -Kuntoa kohottamaan vai? Nooa kysyy, vaikkakin hymyillen.
  -Juu, totta kai, kunnon hikilenkki.
  -10 kilometriä ja risat päälle?
Hymyilen. Nooa katsoo minua hetken silmiin niin syvälle, että hätkähdän tunnetta. Vatsanpohjassani muljahtaa, enkä pysty enää katsomaan poikaa. Ota nyt rauhassa, ajattelen nopeasti ennen kuin käännän katseeni takaisin Nooaan. Hetkellinen iloisuus on kadonnut hänen kasvoiltaan. Näen tummia varjoja, hetkiä, joita kukaan ei haluaisi muistaa.
  -Mä voin lähteä sun kanssa lenkille, jos et rääkkää mua hengiltä siellä, Nooa keskeyttää ajatukseni, ja minä lupaan olla tekemättä niin.

Perjantai-iltana taivas kirkas, ainuttakaan pilveä ei näy taivaalla. Vaikka lämpötila päivällä olikin hieman plussan puolella, on lämpömittarin lukema painunut iltaa kohden pakkasen puolelle.
  -Mihin sä ajattelit mut viedä? Nooa kysyy, kun kohtaamme eräässä kadunkulmassa.
  -Sä et varmaan ole koskaan käynyt Tähtimäellä? Käydään ensin siellä, vastaan, ja koitan olla roikkumatta Nooan silmissä liian kauaa. Katu on joissain kohdissa hieman liukas, sillä päivällä sulanut lumi on tamppaantunut nyt kovaksi ja jäiseksi. Yritän parhaani mukaan olla liukastumatta, enkä onnekseni liukastu kertaakaan matkalla kohti Tähtimäelle vievää polkua.
  -Päätit sitten kuitenkin testata mun kuntoa? Nooa hymyilee, kun näkee polun, joka on nousujohteinen.
  -Ei tän pitäisi olla paha, jos on yhtään jaksanut hilautua kävellen edes koululle, sanon. Vaikka polku onkin kapea, sillä on kaikesta huolimatta helpompi kävellä kuin liukkaalla kadulla.
  -Katso.
Pääsemme mäen päälle, ja minä pysähdyn katsomaan auringonlaskua, joka näkyy hyvin Tähtimäeltä. Kaupungin länsiosa näyttää värjäytyneen oranssiksi, oikeastaan lähes punaiseksi.
  -Jos mä joskus sanon wau, se hetki on nyt, Nooa sanoo. Hän vaikuttaa rauhalliselta, sellaiselta ihmiseltä, joka on toisinaan niin pienen ohikiitävän hetken onnellinen.
  -Kaupungin kaunein paikka. Me unelmoitiin Karoliinan kanssa joskus siitä, että voitaisiin muuttaa tuohon mäen juurelle, mutta päädyttiin kuitenkin pari kilometriä luoteeseen.
  -Te saitte sen asunnon?
  -Joo, mä en muistanut varmaan sanoa. Saatiin se omakotitalo vuokralle, sanon, enkä halua riemuita asiasta. Yksi asunto on lopulta merkityksetön asia maailmassa, jossa tapahtuu paljon pahaa. Haluaisin pystyä auttamaan Nooaa, mutta tiedän sen olevan silkka mahdottomuus. Hänen itsensä pitää käydä läpi asiat, enkä minä voi tai edes halua olla silta, jota pitkin asiat voisi ylittää. Jos asiat jätti käsittelemättä, siitä seurasi myöhemmin ongelmia.
  -Jos mä saisin viedä isän vielä kerran johonkin paikkaan, mä toisin sen tänne. Ehkä se täällä saisi kiinni niistä asioista, joita se kaipaa ja rakastaa.
Vaikka koitan pitää mieleni tyynenä, tunnen silti tutun tunteen kiristävän kaulaani. Se, millä tavalla Nooa isästään puhuu, tuntuu syvällä sydämessäni asti.
  -Toi on kauniisti ajateltu, sanon hiljaa. Nooa hymyilee minulle hieman haikeasti. Voi kun mä voisin ottaa osan sun surusta, ajattelen, mutten sano ajatuksiani ääneen. Sen sijaan lähden kävelemään hitaasti mäeltä pois. Nooa jää katsomaan vielä hetkeksi kaukaisuuteen. En tiedä, mitä hän ajattelee, mutta toivon sen olevan jotain helpottavaa.

Ei lenkkimme tietenkään pääty siihen, että kävelemme alas Tähtimäeltä. Lähdemme kulkemaan hiukan jäisiä katuja pitkin sille puolelle kaupunkia, jossa katuvalotkaan eivät valaise kunnolla.
  -Onko tää nyt sitten se kaupungin pahamaineinen laitama? Nooa kysyy, kun saavumme alueelle, josta liikkuu huhuja pitkin kaupunkia.
  -On, jos luottaa koulun synkimmän porukan sanaan, mutta mun tietojeni mukaan täällä asuu kilttejäkin ihmisiä, vastaan. Nooan suupielet ovat kääntyneet hiukan ylöspäin.
  -Äiti asui joskus tuolla.
Nooa kääntyy katsomaan osoittamaani suuntaan, jossa seisoo yksi pieni ja harmaa kerrostalo. Lähes jokaisessa ikkunassa palaa edelleen valo, vaikka talon ulkonäöstä sitä ei uskoisikaan.
  -Opiskelija-asunto?
Nyökkään hieman hämmentyneenä. Minusta on yhä outoa tajuta, että Nooa osaa lukea ainakin osan ajatuksistani. Tuntuu siltä kuin hän tuntisi minut paremminkin, vaikka olemme tunteneet vasta muutamia kuukausia.
  -Sun äidillä oli juuret täällä?
Hän muistaa käyttää jopa oikeaa aikamuotoa, kun puhumme vanhemmistani.
  -Tavallaan. Ei äiti ollut syntyperäisesti täältä, mutta se muutti opiskelemaan tänne. Ja äidin vanhemmat oli täältä kotoisin, vaikka ne myöhemmin muuttikin asumaan muualle. Karoliinakin muutti tänne opiskelemaan, eikä koskaan sitten ole muuttanut täältä minnekään. Tää kaupunki on sille koti enemmän kuin mikään muu paikka, sanon, ja tajuan jälleen kerran puhuneeni tavallista pidempää. En tiedä miksi, mutta minusta Nooalle on turvallista puhua.
  -Meillä äiti on asunut täällä lapsuutensa. Kun me joskus vuosi sitten saatiin tietää, että isän tilanne tulee olemaan tällainen, isä halusi meidän muuttavan tänne. Täällä äidillä on paljon sukulaisia ja vanhoja ystäviä, eikä niin suurta riskiä jäädä yksin.
Mutta entä sä? ajattelen, en syyllistääkseni Nooaa, vaan siksi, että olen huolissani hänestä. Nooa puhuu vain äidistään, ei siitä, miltä kaikki tapahtuva hänestä tuntuu.
  -Mä tuun aina muistamaan sen päivän, kun äiti ja isä kuoli. En mä muista kunnolla niitä kuukausia sen päivän jälkeen, mutta Karoliinan kasvot on jäänyt syvälle mun mieleen, enkä mä ole nähnyt sitä sellaisena kertaakaan sen jälkeen. Se oli järkyttynyt, vaikka koittikin mun takiani pysyä rauhallisena. Mä itse en ymmärtänyt koko asiaa, kyselin samaa kysymystä päivästä toiseen, ja sain aina saman vastauksen. Olin ehkä 5- tai 6-vuotias, kun mä tajusin, mitä kuolema tarkoittaa. Yhdessä rysäyksessä sitä ymmärsi, että meidän perheessä joku asia on vinossa. Siinä missä muut lapset puhui ja odotti äitiä ja isää tai jompaa kumpaa, mä odotin Karoliinaa. Se yhtälö ei toiminut niin kuin muilla, mä poikkesin joukosta. Siitä lähtien mä olen peitellyt sitä asiaa, koska en oo halunnut olla se Mikaela siitä oudosta perheestä, vaikka se peittely on välillä aika hiton raskasta.
Huomaan, että Nooa on kuunnellut minua koko ajan, vaikkei olekaan sanonut mitään väliin. Minusta tuntuu siltä, että hän arvaa, mitä ajan takaa, mutta en voi olla varma. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan väistä aihetta.
  -Mäkin muistan hyvin sen päivän, joka muutti kaiken. Ne oli toiveikkaita kaiken suhteen, vaikka oireet tietysti puhui puolestaan. Se oli saavillinen jääkylmää vettä niskaan keskellä kevättä. Mä olin yhdeksän. Sanotaan, että lapset on aina niin huolettomia, mutta siinä kohtaa kaikki huolettomuus karisi pois mun harteilta. Kaikki kauhutarinat... sitten ne olikin totta meille.
Nooan ääni hajoaa, ja vaikka sydämeeni sattuu, haluan silti kuulla lisää hänen omista tunteistaan. En halua jättää häntä yksin, en aio jättää häntä yksin.

Maaliskuusta huolimatta illat osaavat olla edelleen kylmiä. Vedän lapasia paremmin ranteideni suojaksi samalla, kun Nooa johdattaa minua kohti kotiaan.
Hän on puhunut minulle. Se tuntuu jollain tavalla jopa lottovoitolta, sillä minusta tuntuu siltä, että Nooa oikeasti luottaa minuun. Hänen isänsä on kipeä aihe, enkä minä ihmettele. Kun kantaa jotain raskasta yksin, se kasaantuu helposti jäävuoreksi. En minäkään ole aina puhunut, ja vaikka en tiedäkään täysin, miltä Nooasta tuntuu, kykenen silti ymmärtämään edes osan siitä tuskasta, jota hän kantaa.
  -Siis te asutte täällä?
Olen jopa hieman yllättynyt alueesta, jolle Nooa on minut tuonut.
  -Joo, miten niin? hän kysyy hieman hämillään.
  -Te asutte kaupungin avaruus-alueella, sanon, ja tajuan keskustelun tuovan sopivan välikevennyksen iltaan. Nooa näyttää entistäkin hämmentyneemmältä, josta voin päätellä, ettei hän ole vielä kuullut kaupunkilaisten keksimistä lempinimistä.
  -Katso näitä katujen nimiä. Planeettakatu, Aurinkokuja, Saturnuksentie..., voisin jatkaa listaa vaikka kuinka pitkään, mutta hymy Nooan kasvoilla saa minutkin pysähtymään ja hymyilemään.
  -No, me asutaan Tähtikujalla. Ehkä mun olisi pitänyt arvata tuo avaruusteema, hän hymyilee ja pyörittää päätään. Jatkamme matkaa ihmeen sulaa katua pitkin, ja päädymme lopulta osoitteeseen Tähtikuja 15. Nooan ja hänen perheensä koti on toiseksi viimeinen talo kadulla, joka vaikuttaa muutenkin viihtyisältä paikalta asua.
  -Äiti on isän seurana sairaalassa, me saadaan olla täällä ainakin hetki rauhassa, Nooa sanoo painaessaan samalla valoja päälle. En yleensä kiinnitä huomiota sisustukseen, mutta nyt tummat, maanläheiset sävyt saavat minut silmäilemään ympäristöä tarkemmin. Pinnat ovat vaaleita, mutta muutamat mustat lipastot tuovat tilaan hieman särmää. Olohuoneesta avautuu näkymä takapihalle, jonne en kuitenkaan näe, sillä ilta on pimentynyt silmänräpäyksessä.
  -Ehdotuksia? havahdun Nooan ääneen vieressäni. En heti ymmärrä, mitä hän tarkoittaa, mutta tajutessani töytäisen häntä lempeästi kyynärpäällä kylkeen.
  -Ei saa kiusata, naurahdan. Yritän olla roikkumatta pojan silmissä, mutta silmien vastustaminen tuntuu hankalalta.
  -Haluatko sä ottaa jotain? Vettä tai jotain?
  -Voisin mä vettä ottaa, kiitos.
Seuraan Nooaa keittiöön, jossa vallitsee samanlainen tyyli kuin muuallakin talossa.
  -Sori, täällä on roinaa vähän joka paikassa, mut isän takia on tää talon pystyssä pitäminen jäänyt vähän vähemmälle, Nooa pahoittelee. Nyt on minun vuoroni pyöritellä päätäni.
  -Älä turhaan. Meillä on menossa pelkkä muutto, ja silti näyttää paljon kauheammalta. Ja mitä sitten, jos on pöydällä muruja? Se on elämää, sanon. Nooa hymyilee hieman heikosti, mutta hymyilee kuitenkin. Sitten hän ojentaa minulle vesilasin, josta juon heti rauhoittaakseni sydäntäni.
  -Pahinta tässä tilanteessa on se, ettei kukaan tiedä sitä, milloin tää loppuu. Nyt, kun isä on siellä sairaalassa, se ei enää pääse sieltä pois. Ehkä viikko, kuukausi, päivä... aina saa olla varuillaan. Äiti vaeltaa täällä kuin aave, ja mä yritän pitää pystyssä näitä kulisseja.
Nooa katsoo minua silmiin silmillään, jotka hakevat omistani kaiketi turvaa. Kävelen lähemmäs häntä, lasken jälleen kerran käteni hänen olkapäilleen ja olen läsnä, valmiina ottamaan vastaan tunteita, jotka tekevät kipeää itsellenikin.
  -Ei sun tarvitse pitää näitä kulisseja pystyssä. Ei se ole sun tehtäväsi, sanon hiljaa. En tiedä, kuinka lähellä Nooan nojautuminen minua vasten on, mutta tunnen sen olevan lähellä. Aavistuksestani huolimatta hän vetäytyy, ja jättää minulle hieman onton olon. Yritän unohtaa turhat ajatukset, mutten onnistu. Nooa on jäänyt kiinni ajatuksiini, enkä saa häntä niistä irti.

Kello tuntuu juoksevan eteenpäin epätodellisen nopeasti, vaikka ilta ei todellakaan ole ollut kevyimmästä päästä, sillä olen puhunut Nooan kanssa äidistä ja isästä sekä hänen isänsä tilanteesta. Se on helpottavaa, vaikka samalla myös raskasta. Tiedän, että etenkin Nooalle tilanteesta puhuminen tekee hyvää, vaikka juuri nyt se sattuukin.
  -Suurin osa ihmisistä rakastaa kevättä. Mä kuulun siihen vähemmistöön, joka ei pidä siitä, eikä se syy ole siitepölyallergia. Mä melkein toivon, että se olisikin tän kevät-inhon takana. Kaikki johtuu vaan siitä, että kevät muistuttaa isästä. Luonto saa uuden elämän, mutta isä kuolee. Tää hävitty taistelukin alkoi kahdeksan vuotta sitten keväällä.
Nooan ääni on turhautunut, ehkä jopa hieman vihainen ja surullinen samaan aikaan.
  -En mäkään erityisemmin nauti keväästä ja uuden elämän hehkutuksesta. Kevät on vuodenaika muiden joukossa, vaikka se ei tunnukaan reilulta. Ei kenenkään pitäisi menettää vanhempiaan näin nuorena, sanon. Nooa nyökkää, mutta ei katso minua.
  -Parempi menettää 17-vuotiaana kuin 3-vuotiaana. Siinä on selvä ero, hän sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen. Haluaisin inttää vastaan vain periaatteen vuoksi, mutta jätän sanomatta vastaväitteeni. Ei kumpikaan vaihtoehto hyvältä tunnu, tiedän sen. Nooan tilanne vain tuntuu omaani pahemmalta, sillä hän on nähnyt elämän kuihtuvan hitaasti vuosien kuluessa. Minä menetin vanhempani hetkessä, enkä nähnyt tapahtumaa saati sitten ymmärtänyt tapahtunutta. Nooa ei enää ole pieni lapsi, hän ymmärtää, mitä ympärillä tapahtuu.
  -Kaikkien piti myydä jotain arvokasta. Nää asunnot on täällä paljon kalliimpia, eikä pelkästään äidin palkalla ihan juhlita. Isä ei ole käynyt vuosiin töissä, ei se ole pystynyt. Mun arvokkain tavara oli se piano, enhän mä voinut puhelintakaan myydä.
Äkkiä muistan talvella käydyn keskustelun Nooan pianosta. Ja se oli arvokas paitsi rahallisesti, mutta myös henkisesti, tajuan.
  -Sitten yhtäkkiä kaikkea etsittiinkin vain kahdelle. Asunto kahdelle, lautaset ja haarukat kahdelle, yksi auto riittää, mitä vielä voisi myydä. Nää kuukaudet me ollaan eletty kahdelle tarkoitetuilla tavaroilla, loput on varastossa. Siis ne, jotka jäi jäljelle sen myymisen jälkeen. Vasta nyt se konkretisoituu. Isä ei enää palaa. On vain minä ja äiti, enkä mä tiedä, millä hitolla äiti pysyy kasassa. Tähän asti se on voinut lohduttautua sillä ajatuksella, ettei se hetki ole vielä. Kukaan ei osaa sanoa tarkkaan, milloin se tapahtuu. Ehkä huomenna, viikon päästä, yöllä, milloin tahansa, mutta kukaan ei pysty sanomaan tarkkaa ajankohtaa. Välillä mä toivon, että se hetki tulisi jo, Nooa puhuu hiljaa minun kuunnellessani. En osaa vastata hänelle, mutta minusta tuntuu siltä, ettei minun tarvitsekaan. Istumme hetken vain hiljaa, emme sano sanaakaan, eikä hiljaisuus tunnu painostavalta. Hiljaisuus on ehkä raskas, mutta painostava se ei ole. Käyn mielessäni läpi tunteita vuosien takaa. Pelko ja turvattomuus nousevat pintaan, vaikka kaikesta on kulunut jo liian paljon aikaa. Koitan keskittyä hengittämään rauhallisesti, sillä sydämeni hakkaa rauhattomasti. Rauhoitu. Nyt ei saa romahtaa liian alas, käsken itseäni.
  -Mun pitäisi varmaan lähteä, sanon katsottuani kelloa puolivahingossa. Nooa nyökkää nyt jo hieman aiempaa reippaammin, ja vaikuttaa sitten havahtuvan itsekin siihen, kuinka paljon kello oikeastaan jo on.
  -Hemmetti, äiti tulee kohta sieltä sairaalalta. Ei sillä, että sun läsnäolo haittaisi sitä, mutta mä vaan...
  -Mm, mä ymmärrän kyllä. En mäkään haluaisi kuulla Karoliinan hyväntahtoista läppää mistään, mitä ei ole, sanon arvatessani, mitä Nooa tarkoittaa. Saatan tosin valehdella sanoessani, ettei mitään ole, sillä en ole asiasta varma, enkä aio riskeerata mitään ylimääräisellä draamalla. Nousen ylös ja kävelen kohti eteistä, jonne Nooa seuraa perässäni.
  -Tarvitseeko lähteä saattamaan? Nooa kysyy ja hymyilee hieman pirullisesti, vaikkakin yhtä hyväntahtoisesti kuin Karoliina heittäessään vitsejä asioista, joita ei ole.
  -Hehe, en mä varmaan täältä kotiin löydäkään. Kiitos, mut ei sun tarvitse. Ei tästä ole kuin pari kilometriä, vastaan. Täysin järjetön keskustelu tuo melkoista vastapainoa muuten synkälle illalle, enkä osaa olla hymyilemättä, vaikka hymyn sekaan mahtuu ripaus kipua, joka on lähtenyt niin omista muistoistani kuin myös Nooan kertomista asioista. Jään ehkä kymmennen kerran illan aikana kiinni Nooan silmiin, enkä henno pakottaa itseäni irti niistä heti. Nooa katsoo minua lempeästi, niin lempeästi, että voisin vajota polvilleni hänen eteensä.
  -Kiitos, Mikaela.
  -Mistä? kysyn, sillä ajatukseni harhailevat edelleen silmissä, joita olen juuri tuijottanut.
  -Siitä, että kuuntelet ja pakotat mut puhumaan ilman, että se edes tuntuu pakottamiselta.
Sitten Nooa halaa minua, enkä minä saa pidettyä päätäni kylmänä. Apua, ajattelen tajutessani tilanteen, jonka ei pidä edetä mihinkään. Tän ei pidä edetä, yritän saada itseni uskomaan järjen ääntä. Sen uskominen on kuitenkin mahdotonta, kun viimein ymmärrän olevani lähellä, liian lähellä Nooaa. En tiedä, kuinka paljon aikaa kuluu, ehkä viisi sekuntia, ehkä minuutti, mutta kolahdus ovelta saa meidät molemmat säpsähtämään ja siten erkanemaan toisistamme.
  -Moi Nooa, isältä terveisiä, mä...
Nooan äiti vaikuttaa hetken aikaa jopa säikähtäneeltä huomatessaan minut lipaston vieressä, mutta hymyilee sitten. Minä vilkaisen lähestulkoon kauhuissani Nooaa, joka ei itsekään vaikuta täysin normaalilta ainakaan minun silmissäni.
  -Hei! Mä olen Veera, Nooan äiti. Kiva tavata, nainen sanoo ja ojentaa kätensä. Edelleen hieman hämmentyneenä tartun kiinni Veeran käteen, ja ymmärrän sentään esitellä itseni.
  -Hei, mä olen Mikaela. Mä oon Nooan kaveri, sanon, vaikka äskeisen jälkeen kaveri on sanana jollain tavalla puutteellinen. Koitan pitää naamani peruslukemilla, vaikka sykkeeni on aivan varmasti edelleen korkea.
  -Mun täytyy nyt mennä, Karoliina odottaa mua varmasti jo kotiin. Nooa, maanantaina sitten. Ja Veera, oli kiva tavata, sanon hieman liian nopeasti vetäessäni takkia päälleni. Nooa nyökkää minulle kuin sopimuksen merkiksi, mutta Veera jää katsomaan perääni hieman hämillään. En voi muuta kuin toivoa, ettei hän ole tajunnut, sillä minua hirvittää, enkä edes tiedä, mitä sanoisin. Kaikista vähiten haluan selittää äskeistä tapahtumaa ihmiselle, jota en tunne.
En halua tai osaa selittää äskeistä suudelmaa kenellekään vieraalle ennen kuin osaan selittää sen edes itselleni.

13. osa