Koko päivän minä olin vain istunut sänkyni reunalla väsyneenä, sydän kipeänä ja pää turtana. En vain saanut itseäni liikkeelle, vaikka niin olisi tietenkin pitänyt tehdä. Vasta iltapäivällä olin noussut kunnolla ylös, pukenut jotain muuta kuin löysän hupparin päälle ja syönyt ruokaa, jota olin tehnyt ehkä edellispäivänä. Oikeastaan en muistanut tarkkaan, koska olin tehnyt ruokani, sillä jokainen päivä tuntui kuluvan samalla tavalla.
Miksi hitossa se teki mulle näin? kysyin itseltäni ehkä kymmenettä kertaa tunnin sisään, enkä saanut vieläkään kysymykseeni vastausta. Yritin vain saada itseni keskittymään ripsivärin laittoon, vaikka en tiennyt, mitä hyötyisin siitäkään. En minä enää meikannut siksi, että olisin halunnut kelvata jollekin toiselle ihmiselle, vaan nyt meikkasin peittääkseni väsymykseni, joka ei ottanut loppuakseen edes silloin, kun nukuin kellon ympäri. Kaikki tuntui kadonneen ympäriltäni, eikä jäljelle jäänyt kuin hämärään ja sumuun hukkuva kaupunki, joka sekin välillä tuntui vieraalta ollakseen kotikaupunkini. Ehkä sekin tunne vielä helpottaisi, kun kaikelle vain antaisi tilaa. Mutta miksi kaiken ylipäätään piti olla niin kipeää?
TOMAS
Toukokuu ei sinä keväänä ollut tuntunut lainkaan keväältä, eikä se sateinen ja kolea päivä eronnut mitenkään aiemmista päivistä. Hiusten kuosiin sukiminen tuntui helvetin pinnalliselta ja turhalta touhulta, sillä oikeastaan olisin vain halunnut nukkua rauhassa kaikki päivät ja illat. Toinen vaihtoehto olisi ollut painajaisesta herääminen, mutta valitettavasti minä satuin elämään painajaista.
Miten hitossa se edes oli mahdollista? ajattelin joka päivä ainakin sata kertaa, enkä koskaan saanut mitään järkevää päähäni. Ja miten minä olin päätynyt takaisin kaupunkiin, jonne minun ei pitänyt edes palata? Kaupungin keskituloisten asuinalueet olivat kaikki samalla tavalla tylsiä ja harmaita, enkä minä edelleenkään päässyt niitä pakoon. Harmaus ja kaupungin sumuisuus tuntuivat seuraavan minua jokaiseen paikkaan, jonne menin.
Miksen mä vaan saa sitä pois mielestäni? mietin, enkä osannut vastata itselleni sen paremmin kuin kukaan muukaan. Kipu ja ihmisten arvaamattomuus sen sijaan olivat minulle selvääkin selvempiä asioita, mutta en halunnut ajatella niitä juuri nyt. Heitin takin niskaan ja painoin oven kiinni vain päätyäkseni kadulle, jossa ihmisillä tuntui olevan koko ajan kiire. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen toivoin, että minullakin olisi ollut kiire. Ehkäpä se olisi pitänyt ajatukseni poissa kivusta.
En totta puhuen todellakaan tiennyt, miksi olin päätynyt jälleen kerran hämärään ja meluisaan baariin, jonne kaikki halusivat perjantai-iltaisin vetämään päänsä täyteen. Jollain hyvin kummallisella tavalla melu kuitenkin turrutti sydäntäni, sai ajatukseni siirtymään juomisen järjettömyyteen ja minut hetkeksi pois harmaudesta, jossa rämmin.
Ihmiset eivät juurikaan välittäneet kohteliaisuudesta, kun he olivat juoneet itsensä tarpeeksi humalaan. En minäkään siksi yrittänyt olla mitenkään erityisen kohtelias, vaan työnnyin väkijoukon läpi kuitenkin hieman ystävällisemmin kuin moni muu. En siitä huolimatta voinut välttyä täysin törmäyksiltä.
-Katsoisit vähän eteesi!
Hetken aikaa ääni kuulosti kummallisen tutulta päässäni, mutta päädyin vain murahtamaan vastaukseksi naiselle, joka oli jo kadonnut jonnekin ihmismassan keskelle. En jaksanut pohtia sen kauempaa, miksi ääni kuulosti etäisesti tutulta. Oli miten oli, en vain jaksanut yhtään valittavaa ihmistä juuri nyt.
SELJA
Baari oli suhteellisen täynnä. Näemmä sateinen toukokuu oli houkutellut ihmisiä puistojen sijaan baareihin, eikä asia häirinnyt minua, vaikka niin olisikin voinut luulla. En pitänyt kännisistä ihmisistä, mutta melu ja hämärä saivat minut hetkeksi pois ajatuksistani.
-Katsoisit vähän eteesi! kivahdin, kun joku mies törmäsi minuun niin, että olin horjahtaa. Mies ei tuntunut välittävän, joten jatkoin matkaani kohti pöytää, joka oli sopivasti tyhjä. Juuri sillä hetkellä minua ei kiinnostanut istua ventovieraiden kanssa, joten istahdin korkealle baarijakkaralle jonnekin mahdollisimman kauas tanssilattiasta. Saatoin huomata, että kello oli vierähtänyt jo illan väsyneemmälle puolelle, sillä porukka ympärilläni alkoi olla tukevassa humalassa ja minä… noh, minä laskin lasini hieman turhan kovaa pöydälle. Jäin hetkeksi vain kuuntelemaan ympärillä ollutta hälinää, kaiuttimista kovaa kuulunutta musiikkia ja ihmisten lähestulkoon huudoksi äitynyttä keskustelua. Naputtelin pöydän pintaa hieman liian pitkiksi kasvaneilla kynsilläni ja yritin uppoutua baarin hämärään siinä kuitenkaan onnistumatta. Jokin esti minua hukkumasta humalaisten ihmisten ääniin ja musiikkiin. Jokin pakotti minut pitämään aistit terävinä, tarkkailemaan ympäristöä kuin olisin valmistautunut johonkin.
-Onks tässä vapaata? kuulin jonkun kysyvän pöydän toiselta puolelta. Ääni kuulosti hetken aikaa tutulta, mutta en kuitenkaan saanut otetta äänestä.
-Ei siinä kukaan istu, vastasin, ja päästin samalla vieraan miehen istumaan pöydän toiselle puolelle. Päädyin vilkaisemaan nopeasti miestä, joka oli istunut seuraani. En halunnut alkaa tuijottaa, joten käänsin katseeni pois, mutta yhtäkkiä näin silmissäni välähdyksen monen vuoden takaa, enkä voinut olla vilkaisematta miestä uudelleen. Tää ei voi olla mitenkään totta, ajattelin, kun mies alkoi silmissäni hahmottua liian tutuksi ollakseen totta.
-Mitä? mies kysyi tajutessaan tuijotukseni. Vaikka ääni olikin muuttunut hieman syvemmäksi ja enemmän miehen kuin pojan ääneksi, olisin voinut lyödä satasesta vetoa siitä, että mies oli minulle tuttu menneisyydestä. Hetken aikaa mieskin katseli minua, ja näytti sitten vähintään yhtä järkyttyneeltä kuin minäkin. Ja miten hitossa tää on edes mahdollista? mietin ennen kuin avasin suuni.
-Tomas? Mitä hittoa sä täällä teet?
TOMAS
Olin pyörinyt baarissa lasin kanssa jo hetken aikaa ilman järkevää päämäärää, kunnes onnekseni havaitsin kaukana tanssilattiasta pöydän, jossa nainen istui yksinään korkealla baarijakkaralla. Päätin taiteilla tieni naisen luokse, sillä ei minulla ollut parempaakaan seuraa. Jostain syystä minut suorastaan valtasi halu päästä naisen luokse, vaikka en todellakaan ollut tullut baariin etsimään laastaria, joka olisi voinut muka hoitaa haavani kuntoon.
-Onks tässä vapaata? kysyin, vaikka nainen ei katsonutkaan minuun päin. Hän vaikutti syventyneen ajatuksiinsa tai meluun, joka baarissa vallitsi. En hämärässä erottanut kasvoja kunnolla, mutta jokin naisen olemuksessa oli kummallisen tuttua.
-Ei siinä kukaan istu, hän vastasi kuitenkin nopeasti. Havaitsin hänen naputtavan pöydän pintaa hieman hermostuneen oloisesti, mutta en tietenkään maininnut asiasta mitään. Nainen jatkoi ihmismassan tuijottamista, enkä minäkään yrittänyt viritellä keskustelua hänen kanssaan, sillä en itse ollut kovin hyvä small talkissa, ellei joku aloittanut sitä puolestani. Äkkiä tajusin naisen tuijottavan minua.
-Mitä? kysyin, sillä tuijottaminen tuntui jopa hieman kiusalliselta. Hyvä, etten päätynyt sukimaan hiuksiani. Nainen ei vastannut kysymykseeni, mutta vaikutti tajunneen jotain ilmeisesti minuun liittyvää, sillä kasvoille eksyi epäuskoinen ilme. Ei ole totta… voiko muka olla? ajattelin, kun naisen kasvot alkoivat vaikuttaa tutuilta. Eihän se voi olla, mutta se on silti! kävin pääni sisällä taistelua.
-Tomas? Mitä hittoa sä täällä teet?
Viimeistään siinä kohtaa tajusin naisen olevan Selja.
-Selja? Samaa voisi kysyä sulta.
-Sunhan piti olla maailmalla eikä palata koskaan.
Kuulin Seljan äänessä samaa ärtyneisyyttä, jota olin kuullut jo teininä. Emme olleet koskaan vihanneet toisiamme, mutta jotain kitkaa välillämme oli kai aina ollut. Jostain täysin järjettömästä syystä olimme aina ajautuneet keskenämme tilanteisiin, joissa ei huvittanut puhua toiselle mitään.
-Niin kai mun piti olla.
Selja katsoi minua edelleen hämmentyneenä, väsyneenä ja uupuneena. Olisin halunnut kysyä, mistä kasvoilta paistanut väsymys johtui, mutta en kehdannut.
-Miten pitkä aika viime kerrasta on? Selja kysyi, ja minä kohautin olkapäitäni.
-Ainakin kolme vuotta. Mä en kyllä oo nähnyt muitakaan siitä porukasta ikuisuuteen, sanoin, ja Selja nyökkäsi.
-Sama homma. Mä en jaksanut enää niiden touhua, kun Vanamokin häipyi kuvioista. Se oli ehkä ainut, joka oikeasti halusi elämältään jotain muuta kuin se porukka, hän sanoi ja vaipui sitten hetkeksi muistoihinsa, tai siltä hän ainakin näytti. Minä koitin kuumeisesti miettiä jatkoa keskustelulle, jonka en halunnut loppuvan ennen sen alkamista.
-Mistä sä tuut? Ootko vaan käymässä? Selja kysyi, enkä minä olisi halunnut vastata. Vasta muutama kuukausi sitten asiat olivat olleet toisin, mutta nyt niiden muistelu aiheutti minussa selittämätöntä kipua, jota en osannut paeta muualle kuin meluun ja hämärään.
-Sieltä sun täältä. Mä tulin jäädäkseni, ainakin hetkeksi. Se on helpompi ja parempi näin, tässä on tapahtunut kaikenlaista viime aikoina, vastasin hitaasti, ja kaduin lähes heti avautumistani. Selja näytti siltä, että olisi halunnut sanoa jotain, mutta jätti sittenkin asian sanomatta.
-Asuuko sun vanhemmat taas täällä?
Minusta tuntui siltä, että Selja koitti etsiä vastausta siihen, miksi olin kaupungissa, josta olin häipynyt roskat jaloistani ravistellen.
-Ei.
Jos Selja oli aiemmin ollut hämmentynyt, nyt hän oli sitä entistäkin enemmän. Hän lakkasi naputtamasta pöytää sormillaan, enkä pystynyt lukemaan hänen ilmettään.
SELJA
Tomas vaikutti ahdistuneelta, väsyneeltä ja välttelevältä. Hän väisti tehokkaasti kysymykseni, vastasi ympäripyöreästi eikä antanut minulle tietoa mistään.
-Asuuko sun vanhemmat taas täällä?
Kysymystä seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana mies näytti miettivän ankarasti. Älä kiltti valehtele mulle, huomasin ajattelevani.
-Ei, Tomas lopulta vastasi onnistuen samalla sekoittamaan ajatukseni.
-Mitä sä sitten teet täällä? Mikä sai sut palaamaan, vaikkei sun koskaan pitänyt? kysyin, vaikka en uskonutkaan saavani kunnon vastausta. Tomas katsoi hieman ohitseni, vaikka koitin hakea hänen kanssaan katsekontaktia, josta olisi voinut päätellä jotain.
-Elämä osaa yllättää. Tää on yhden yllätyksen seurausta, hän vastasi.
-Mitä sä itse teet täällä? Mä luulin, että sulla oli se kundi, jonka nimeä mä en kuolemaksenikaan muista, Tomas kysyi puolestaan minulta. Oliko ihan pakko ottaa esille mun elämä? En mäkään haluaisi muistaa sitä tyyppiä, ajattelin. Koitin silti parhaani mukaan miettiä järkevää vastausta kysymykseen, johon en halunnut vastata. Tomas katsoi minua vihdoin silmiin. Minä havaitsin hänen silmissään häivähdyksen tuskasta, mutta en ehtinyt miettiä asiaa enempää, sillä yhtäkkiä minulla oli vastaus hänen kysymykseensä.
-Oli. Nimenomaan oli. Mä… se loppui aika seinään muutama kuukausi sitten. Pakkasin kamat ja muutin takaisin tänne, sanoin, enkä edes valehdellut. Miksi mä paljastan tän kaikista maailman ihmisistä just Tomakselle? kysyin itseltäni. Ero oli tullut puskista, vaikka olinkin tehnyt päätöksen itse. En antanut kenenkään leikkiä minulla ja tunteillani, eikä onneksi antanut se toinenkaan, joka oli ollut kaikesta yhtä epätietoinen kuin minäkin.
-Kyllä se munkin yllätys liittyy toiseen ihmiseen. Osaa olla muuten paskamainen tilanne.
Olin jopa hieman yllättynyt siitä, että Tomas paljasti oman kipukohtansa minulle, ihmiselle, jota ei edes kunnolla tuntenut. Sama kaveriporukka ei todellakaan ollut taannut sitä, että olisimme tunteneet toisemme hyvin. Tomas oli jopa kuulunut porukkaan kiinteästi, mutta minä roikuin siinä Vanamon mukana, ehkä jopa vain hänen takiaan.
-Meillä kummallakaan ei taida mennä kovin vahvasti tällä hetkellä, totesin, ja Tomas nyökkäsi. Yhtäkkiä minusta tuntui siltä, että baarin meteli oli liikaa. Mies pöydän toisella puolella vilkuili itsekin kohti ovea, mutta minä en olisi halunnut päästää häntä menemään. Pakko keksiä jotain, mietin, vaikka pääni löi tyhjää.
TOMAS
Selja vilkuili vuoroin minua, vuoroin ovea. Vaikka minua väsyttikin, en jostain syystä halunnut lähteä vielä. Vasta Seljaan törmääminen keskellä hämärää baaria sai minut havahtumaan tunteeseen, joka oli repinyt minua joka suuntaan.
Mitä sä sitten teet täällä? Mikä sai sut palaamaan, vaikkei sun koskaan pitänyt?
Minusta tuntui siltä, että Seljaa oikeasti kiinnosti. Teini-ikäisenä hän ei ollut koskaan harrastanut asioiden kyselyä ihmisiltä, jotka eivät olleet hänen silmissään kiinnostavia. En mä tunne sitä vieläkään, ajattelin. Se oli totta. En minä tuntenut Seljaa sen paremmin kuin hän minuakaan, enkä ollut maailmalla ollessani uhrannut turhan montaa hetkeä hänen ajatteluunsa. Muutaman kerran olin miettinyt porukkaa, siinä samalla puolella ajatuksella myös Seljaa, mutta sen enempää en koskaan. Onko tää kohtalon ivaa, kun se työntää mut tässä tilanteessa Seljan luokse? mietin.
-Kello alkaa olla jo aika paljon, nainen katkaisi pitkään jatkuneen hiljaisuuden väliltämme. Tai no, baarissa hiljaisuus oli outo käsite, mutta meidän välisemme hiljaisuuden hän onnistui katkaisemaan.
-Niinhän se taitaa olla, vastasin, ja yritin peittää huonolla menestyksellä haukostustani.
-Pitää varmaan lähteä, Selja sanoi laskeutuen samalla alas baarijakkaralta.
-Joo. Oli kiva nähdä sua. Pidä lippu korkealla, sanoin. Jälleen kerran kaduin sanojani heti ne sanottuani. Mikä idiootti musta on tullut? ajattelin, kun huomasin lähestulkoon paenneeni Seljaa ulos. En tosin ehtinyt kovin pitkälle, kun kuulin takaani ääntä.
-Tomas! Odota!
Minun oli pakko pysähtyä, vaikka sateessa kadulla seisominen ei tuntunutkaan järkevältä.
-Soita mulle, Selja sanoi, ja työnsi ryppyisen paperipalan käteeni. Nainen katsoi minua hetken silmiin, mutta kääntyi sitten ympäri. Minä avasin paperin, johon oli kirjoitettu ilmeisen nopeasti nimi ja puhelinnumero. Kun vilkaisin suuntaan, johon Selja oli lähtenyt, en enää nähnyt häntä. Hän oli kadonnut jonnekin kulman taakse, ja minusta tuntui siltä, ettei yksi pala paperia ollut koskaan polttanut samalla tavalla kättäni.
SELJA
En oikeastaan edes tiennyt, mikä sai minut toimimaan niin nopeasti keskellä hämärää baaria. Tomas oli lähtenyt nopeasti, siis todella nopeasti ulos, enkä todellakaan halunnut antaa hänen mennä. Niinpä päädyin kaivelemaan takkini taskuja, joista lopulta löysin lähes terättömän lyijykynän ja ikivanhan, jo pahasti ruttaantuneen kuitin. Salamana oioin kuittia sen verran, että siihen saattoi kirjoittaa, enkä aikaillut tai miettinyt, menivätkö kaikki numerot varmasti oikein.
-Tomas! Odota!
Tomas ei onneksi ollut ehtinyt vielä kauas, joten hän kuuli minut ja pysähtyi.
-Soita mulle, sanoin samalla työntäen ruttuista kuittia hänen käteensä. Vilkaisin nopeasti hänen silmiään, jotka olivat hämmentyneet, mutta käännyin vähintään yhtä nopeasti pois. Kävelin ripeästi kohti kotia, enkä voinut kuin toivoa, että mies soittaisi minulle.
Kun viimein tuntien päästä olin nukahtaa, muistin miehen, joka oli törmännyt minuun, enkä olisi halunnut uskoa itseäni, mutta niin mieleni minulle sitkeästi väitti.
Se mies oli hitto Tomas. Kaikista maailman ihmisistä Tomas.
Blogin kesäsarjan ensimmäinen osa.
Ihana! ❤️
VastaaPoista😊❤
Poista