Olo on kaikin puolin outo. Siinä missä vielä vuosi sitten kuvittelin saavani päättötodistuksen juhlallisesti koululla, nyt istun kotona hiukset takussa ja odotan, että postin joukossa on iso kirjekuori, joka sisältää avaimet tulevaisuuteen. Harmittaa, etten pääse kiittämään niitä opettajia, jotka ovat etenkin yläkoulun aikana minuun positiivisesti vaikuttaneet. Nyt kiitoksena toimii sähköpostiviesti, jonka olen lähettänyt.
Entä sitten luokkakaverit? No, heitä en tule ikävöimään. Muutamaa heistä minä oikeastaan vain halveksin. En tiedä ketään muita, jotka olisivat päätyneet samalla tavalla minun mustalle listalleni. Heidän oma elämänsä on ilmeisen sekaisin, ja toivon, että he seuraavaksi hakisivat itsellensä apua. Heidän käyttäytymisensä on järjetöntä. Mieli sisältää vain myrkkyä, jota he kaikille niin kovasti yrittävät tyrkyttää. Minua he eivät saa. Vaikka he kuinka toivoisivat, että luovuttaisin, en todellakaan luovuta. Jos luovuttaisin, olisin typerä. Silloinhan minä tarjoaisin heille sen, mitä he eniten janoavat. He haluavat nähdä minun vajoavan, mutta minä en anna itseni vajota. He vihaavat sitä, kun ihmiset eivät ole heidän kaltaisiaan. Lopulta he kuitenkin ovat niitä, jotka jäävät yksin. Ei kukaan täysijärkinen jaksa katsella heidän touhuaan loputtomiin. Miksi helvetissä luovuttaisin kolmen ihmisen takia, kun edessäni on koko maailma?
Seurasin eilen kotonta käsin etäkevätjuhlavideota, joka minulle jaettiin Google Drivessa. Fiilikset videota katsellessa vaihtelivat äärilaidasta toiseen, sillä välillä itkin, ja hetken päästä taas nauroin. En ole varma siitä, miksi itkin. Ehkä itkin onnesta, ehkä surusta ja haikeudesta, jopa epävarmuudesta. Tulevaisuus on vielä auki. Vaikka uskonkin pääseväni siihen lukioon, johon yhteishaussa ensimmäisenä vaihtoehtona hain, on itse lukiossa opiskelu vielä vierasta siitäkin huolimatta, että olen päässyt seuraamaan hyvin läheltä lukio-opiskelua. Tämä 10 vuotta kestänyt matka on tullut päätökseen, eikä paluuta samaan enää ole. Pian lukio on minulle uusi normaali. Tai normaali ja normaali, mikä tautitilanne syksyllä sitten onkaan.
10 vuoden aikana olen muuttunut ihmisenä paljon. Siitä ujosta eskarilaisesta on tullut tyyppi, joka uskaltaa jollain tavalla ilmaista itseään ja olla oma itsensä. Oon oppinut peruskoulussa niin kertotaulut ykkösestä kymppiin kuin myös hieman yli sadan Suomen paikkakunnan, järven, tunturin yms. sijainnit. Suurin ja mulle tärkein oppimani asia on kuitenkin itsetuntemus. Enää en patoa samalla tavalla kaikkea pään sisälle, vaan osaan myös purkaa niitä fiiliksiä.
Nää 10 vuotta ovat sisältäneet tuhansia ja tuhansia kilometrejä koulukyydissä, aikaisia aamuja, stressaavia projekteja, ihania joulu- ja kevätjuhlia, hienoja kokemuksia, märkiä sukkia ja kenkiä suunnistuksen jäljiltä, legendaarisen "mettäpätkän" liikuntatunnilla (asia, jonka vain yksi tyyppi voi ymmärtää täysin :D), itsensä voittamista, pettymyksiä, väsymystä, kannustavia opettajia sekä puujalkavitsejä, uuden oppimista, terättömiä liian lyhyitä lyijykyniä ja minimaalisen pieniä pyyhekumin palasia penaalin pohjalla. Tuossa on vain pieni lista siitä, mitä kaikkea nämä vuodet ovat sisältäneet, eikä kaikkea edes voi muistaa. Ehkä se on hyvä niin.
Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisinpänä haluan vielä kiittää niitä opettajia, jotka ovat valaneet minuun uskoa niinä hetkinä, kun en ole itse uskonut itseeni. Kiitos, että olette nähneet ja kuulleet minut. Ilman teitä monet päivät olisivat olleet paljon harmaampia. Kiitos, että sanotte ääneen ajatuksenne. Kiitos, että luotatte.
Ohi on peruskoulu 2010-2020.
Kiitos kaikesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi ❤