Lopun jälkeen #13

Viikonloppu menee melkoisessa sumussa eläen. Nooasta ei kuulu mitään, enkä minäkään ole ottanut häneen yhteyttä. Karoliina touhottaa kovaa vauhtia muuttoon liittyvien asioiden kanssa, sillä ensimmäinen muuttopäivä on suunniteltu kolmen viikon päähän lauantaiksi. Tavoitteemme on saada muutto hoidettua kolmestaan - siis minun, Karoliinan ja Jarkon voimin, joten siksi useampi muuttopäivä on järkevämpi vaihtoehto korvaamaan yhtä raskasta ja liian pitkää päivää.
Edessäni lojuu koko vaatekaappini sisältö, jonka olen käynyt viimeksi läpi kunnolla edellisen muuton yhteydessä neljä vuotta sitten, mutta en saa itseäni saatika sitten ajatuksiani sellaiseen järjestykseen, että pienien ja sopivien vaatteiden erottelu edes olisi mahdollista. Tuijotan kasaa tyhjin silmin. Haluaisin puhua Cecilialle, mutta sitten paniikki ottaa vallan. Haluan ensin selvittää perjantain tapahtumat Nooan kanssa. En edes tiedä, mitä minun pitäisi ajatella tai olla ajattelematta. Yritän selittää suudelmaa itselleni illan tunnepitoisuudella, mutta lähes tuloksetta, sillä vain pieni osa minusta haluaa uskoa siihen. On pirun vaikea myöntää edes itselleen, että on mokannut pahemman kerran antaessaan tunteilleen liikaa valtaa. Pääni ei varmasti koskaan ole ollut yhtä täynnä ajatuksia, joista en saa mitään tolkkua.
  -Mikaela! Eihän tälle kasalle ole tapahtunut mitään! Karoliina parahtaa huoneeni ovelta selvästi närkästyneenä. Itse olen siirtynyt työpöytäni luokse istumaan, ja minun onnekseni pöydällä on yksi auki jäänyt kirja ja vihko.
  -Joojoo, olin vaan unohtanut tehdä nää tehtävät. Mä laitan ne vaatteet huomenna, livautan hätävalheen. Karoliina ei edelleenkään näytä tyytyväiseltä, mutta nyökkää kuitenkin jollain tavalla hyväksyvästi.
  -Ja kellokin on jo vaikka mitä! Mulla on huomenna töitä, sulla taas koulua. Parempi mennä nukkumaan ja vähän äkkiä.
Olo on kuin pikkutytöllä. Ei tätini normaalisti ole yhtä tiukkana nukkumisen suhteen, mutta kämpän sotkuisuus ja asioiden jatkuva järjestely saavat hänet hermostumaan. En minäkään ole ollut viime aikoina mikään Naantalin aurinko, ja siksi meillä onkin Karoliinan kanssa lähes joka päivä jotain sellaista, josta voisi saada riidan aikaiseksi. Kumpikin meistä kuitenkin vihaa huutamista, joten yleensä sanasodat ovat yhtä nopeasti ohi kuin mitä ne ovat alkaneetkin.
  -Kolme viikkoa enää, nyt vaan tsempataan. Kyllä tää tästä.

Maanantaina herätyskellon ääni kuulostaa korvia vihlovalta, enkä aluksi edes tajua, mistä ääni kuuluu. Kun lopulta kompuroin sammuttamaan herätyksen, kuulen Karoliinan jo kolistelevan keittiössä. Siinä mielessä me olemme erilaisia. Minä harvoin etenkään arkena jaksan nousta aamulla ennen seitsemää, mutta Karoliina saattaa nousta vaikka viideltä, jos niin haluaa.
  -Huomenta. Miten nukuit? Karoliina kysyy, kun huomaa minun laahustavan vessaa kohti. Mumisen jotain hieman epämääräistä, sillä kuuden tunnin unien jälkeen en ole pirteimmilläni. Jokseenkin minua hirvittää muutenkin mennä kouluun. En ole puhunut perjantain jälkeen Nooan kanssa, enkä tiedä mitään hänen ajatuksistaan. Oikeastaan haluaisin vain paeta tilannetta tai vajota maan alle. Mitä mä voin sanoa? Se ei olisi saanut tapahtua, ajattelen katsellessani itseäni peilistä. Tiedän, että väsyneenä asiat saavat aina turhan suuren mittakaavan, mutta silti minua pelottaa. En halua pilata minun ja Nooan ystävyyttä, ellen ole jo ehtinyt tehdä sitä.

Koulussa käteni tärisevät, eikä kaapin oven auki saaminen ole ollut ehkä koskaan yhtä hankalaa. Tai ehkä kerran tammikuussa, kun pakkaslukema lähenteli kolmeakymmentä.
  -Ootko sä kipeä tai jotain? Sä oot valkoinen kuin lakana, Cecilia sanoo tutkailtuaan hetken kasvojani. Pyöritän päätäni, ja mutisen sitten jotain lyhyistä yöunista.
  -Menin nukkumaan vasta yhden jälkeen. Mä en ollut muistanut tehdä niitä historian tehtäviä, ja sen jälkeen piti vielä erotella myytävät vaatteet niistä, jotka aion pitää.
Cecilia nyökkää ymmärtämisen merkiksi, mutta minun onneni ei kestä kauaa. Cecilia huomaa jo kaukaa Nooan, joka kävelee kohti omaa kaappiaan, mutta ei tule juttelemaan tavoistaan poiketen meille. Minun sydämeni jättää ainakin yhden lyönnin välistä, kun kohtaan Nooan katseen.
  -Te ootte molemmat jotenkin outoja. Miksei se tullut tänne? Cecilia kyseenalaistaa välittömästi pojan toiminnan.
  -Katso kelloa, sen pitää ehtiä ajoissa tunnille. Sillä on fysiikkaa, vastaan.
  -Se opettaja on aina myöhässä. Eikä tuonne koulun toiseen päähän nyt niin kauaa kävele. Onko teidän välillä jotain? ystäväni kysyy kiertelemättä. Tajuan onnekseni odottaa hetken ennen vastaamista, sillä liian pikainen vastaus saisi Cecilian epäilemään entistäkin enemmän.
  -Ei ole. Ehkä niillä on ollut kotona jotain hässäkkää, kun Nooan isäkin on siellä sairaalassa, vastaan pyrkien mahdollisimman rauhalliseen tapaan puhua. Cecilia näyttää edelleen hieman epäileväiseltä, mutta suostuu jättämään asian rauhaan, kun Aapo kävelee luoksemme. Hän saa Cecin unohtamaan lähes mitä tahansa edes hetkeksi. Tällä kertaa olen vain harvinaisen tyytyväinen kyseistä asiasta.

Kaksoistunti tuntuu puuduttavan pitkältä, ja kun lopulta pääsemme siirtymään historiasta nykypäivään luokan ulkopuolelle, kadotan Cecilian näköpiiristäni alta aikayksikön. Ihmiset parveilevat ympäriinsä, eikä minulla ole mahdollisuuttakaan löytää Ceciä kaikkien ulos pyrkivien joukosta.
  -Meidän pitää puhua.
En ehdi sanoa mitään väliin, kun Nooa jo vetää minua aivan päinvastaiseen suuntaan.
  -Hei! Meidän pitää mennä ulos, mä en halua kuulla...
  -Tule nyt vaan, saadaan olla rauhassa.
  -Mutta jos opettajat huomaa...
  -Ei ne huomaa.
Nooa ei anna minun vastustella, joten päädyn kävelemään ripeästi hänen perässään ovien takaiselle käytävälle, jota juuri kukaan ei koskaan käytä. Jostain syvältä sisälleni kumpuaa jännityksen tilalle syvä rauhattomuus, jota en osaa selittää. Ehkä mikään ei koskaan mene juuri suunnitellusti.
  -Mitä se perjantainen oli? Nooa kysyy. Vaikka kysymys onkin hyväntahtoinen, minua alkaa silti välittömästi ärsyttää. Onko se mun syytä? Sä suutelit mua, ei toisinpäin, ajattelen, mutta peitän ärtymykseni.
  -Samaa voisi kysyä sulta. Mitä se oli sulle? kysyn. Nooa näyttää hieman vaivautuneelta, ahdistuneelta ja rauhattomalta. En tiedä, mitä haluan hänen sanovan. Kunpa mä en olisi koskaan sössinyt tätä, ehdin ajatella ennen kuin Nooa vastaan kysymykseeni.
  -Ei mitään. Se oli pelkkä suudelma, ei sen tarvitse muuttaa mitään.
Olen pettynyt. Pettymys tuntuu raskaana päästä varpaisiin asti, vaikka koitankin vakuuttaa itselleni, että Nooan vastaus on ainut ja oikea.
  -Hyvä. Ei se tarkoittanut mullekaan mitään. Me oltiin vaan väsyneitä, puhuttu rankoista aiheista ja haettiin... turvaa. Siinä se, päädyn vastaamaan, vaikka sanat tuntuvat valheellisilta. Haluan huutaa ääneen, lyödä itseäni ja vajota maan alle samaan aikaan. Miksi helvetissä mä kierrän totuutta? kysyn itseltäni saamatta vastausta. Nooan katse on hieman outo, aivan kuin hänkin kamppailisi ajatustensa kanssa.
  -Pitää mennä. Mulla on liikuntaa, hän sanoo ja irvistää. Tiedän, ettei koululiikunta kuuluu Nooan suosikkeihin. Nyökkään hyväksyvästi ja haen hetken aikaa hänen silmiään, mutta Nooa väistää katseeni. Se tuntuu pahalta, vaikka ymmärränkin eleen. Ehkä hänkin haluaa paeta tilannetta. Pahinta koko tilanteessa on kuitenkin se, etten minä tiedä, kuinka selviytyä yli jostain piinaavan vahvasta ja syvästä tunteesta.

14. osa