-Aino! Sinä oletkin jo tullut, äiti sanoo kävellessään parvekkeen ovelle. Nyökkään. Olin tullut sovittua aiemmin, kun en enää jaksanut olla omassa asunnossani.
-Joo. Onks isä vielä töissä? kysyn. Äiti katsoo minua surullisena.
-On. Kyllähän sinä tiedät isän. Aina töissä. Menee kuulemma myöhään, hän vastaa kysymykseeni.
Tiesinhän minä sen. Isä teki töitä aivan liikaa. Tai ainakaan hän ei ehtinyt olla turhan paljoa kotona. Kai minä ja äiti pärjäsimme ihan hyvin, olihan meillä toisemme. Mutta veljeni tuntui jäävän välillä paitsioon. Hän olisi tarvinnut isän huomiota, vaikka olikin minua vanhempi.
-Tuleeks Tomi?
Äiti nyökkää. Oli hyvä tietää, että myös Tomi oli tulossa.
-Viideltä. Tuletko tekemään vaikka salaatin? äiti kysyy ja kävelee jo parvekkeelta pois. Vilkaisen vielä nopeasti puhelintani. Ei vieläkään mitään, huokaan ja lähden äidin perään jättäen parvekkeen oven auki. Jostain kuuluu naurua. Minä pidän vakavan ilmeen kasvoillani ja kuitenkin äidin takia vedän hymyn kasvoilleni. En halunnut huolestuttaa häntä olemalla liian vakava. Äidillä oli jo muutenkin tarpeeksi huolia. Ihan tarpeeksi yhdelle ihmiselle, enkä minä halunnut aiheuttaa niitä lisää, vaikka minunkin olisi tehnyt mieli puhua jollekin asioistani.
Ulkona tihuttaa vettä jo kolmatta päivää putkeen. Istun täyteen ahdetun kauppakeskuksen pienimmässä kahvilassa käsieni välissä höyryävä teemuki. Ihmiset tulevat ja menevät. Mutta minä vain pysyn kahvilassa päivästä toiseen aina iltapäivisin. Jäseniä kolottaa. Olin ehkä ollut liian kauan ulkona sateessa.
-Aino! Aino hei, muistatko sä mut? joku kysyy minulta. Nostan katseeni lattiasta ja hetken aikaa etsin kysyjää silmiini. Sitten huomaan nuoren miehen. Hän on kauhean tutun näköinen. Tummat hiukset, siniset silmät ja ystävällinen katse. Yhtäkkiä minulla välähtää.
-Jasper! Mistä sä siihen ilmestyit? Ihana nähdä pitkästä aikaa, sanon ja hyppään hänen kaulaansa. Jasper haluaa minua lujasti.
-Sähän oot ihan jäässä. Missä sä oot ollut?
Kysymys pudottaa minut takaisin maahan. Missä mä oon ollut? kysyn itseltäni. En tiedä, mitä vastata. Jasper katsoo minua huolestuneena, laskee kätensä olkapäilleni ja tiedän, että hän haluaa puhua kanssani. Kunnolla.
-Milloin sä oot viimeksi puhunut jonkun kanssa? Aino, sä tiedät, että sun täytyy puhua, jos susta tuntuu pahalta, Jasper sanoo.
-No kyllä mä sen tiedän. Mut Klaara on siellä Englannissa ja äiti… se on huolissaan jo muutenkin. Isä on aina töissä ja Tomi tarvitsisi isältä jotain huomiota. Mä oon huolissani niistä kaikista. Klaarakaan ei oo ottanut mitään yhteyttä ikuisuuteen, sanon ja henkäisen. Olin ollut aika yksin viime aikoina.
-Sä oot ollut yksinäinen. Mun on pitänyt soittaa sulle jo aika kauan, Jasper sanoo. Minä hymähdän.
-Niin, eihän siinä soittamisessa varmaan mennytkään kuin kaksi vuotta, mutisen ja tuijotan lattiaa.
-Mä tiedän. Sehän tässä onkin ihan helvetin typerää. Mä oon tiennyt, että Klaara on Englannissa ja sä täällä yksin. Mut ehkä mä kelasin, että sulla ois vielä se Niko, hän sanoo ja katsoo minua samalla kysyvästi. Huokaan syvään. Niko. Hemmetin Niko, ajattelen.
-Mä en oo nähnyt sitä moneen kuukauteen, eikä niin ole väliksikään edes nähdä sitä jätkää. Niko teki omat valintansa. Jasper, ehkä sä arvaat, että mä en ollut yksikään niistä Nikon valinnoista, sanon ja lysähdän takaisin kahvilan penkille. Tee on jo jäähtynyt. Hemmetti. Jasper katsoo minua myötätuntoisesti. Oikeastaan se tuntuu kerrankin ihan hyvältä. Yleensä en halua, että minua säälitään, vaikkakin ryven sitten toisinaan itsesäälissä. Kumpi sitten on pahempi, en tiedä. Nopeasti pyyhkäisen pois toiseen silmäkulmaan pyrkineen kyyneleen.
-Valitettavasti mä en voi jäädä tänne kauhean pitkäksi aikaa sun seuraksi. Mut ehkä mä voin auttaa sua saamaan seuraa.
Mulkaisen Jasperia. En etsi mitään seuralaista. Haluan vain jonkun, jonka kanssa voin puhua.
-Kaverimielessä tietysti, hölmö! Jasper kiirehtii korjaamaan sanomaansa. Nostan puoliksi väkisin toista suunpieltä hieman ylös.
-Ja miten sä ajattelit hankkia mulle kavereita? Hommaat sun kaveriporukan yksinäiset mun ovelle vai? Ei kiitos!
-No en tietenkään. Sä et kestäisi osaa niistä itsesäälisistä kundeista sekuntiakaan. Mä tarkoitin sitä, että voin toimia sun selustan turvaajana. Olla sun kanssa niiden uusien tyyppien kanssa ainakin etänä. Jos tulee hätätilanne, laitat mulle jonkun viestin, jotta mä voin soittaa sulle. Sitten sä pelastut tilanteesta.
Olen purskahtaa nauruun kuullessani Jasperin ajatuksen. Hyvä etten tukehdu jo jäähtyneeseen teeheni. Melkein kuin hän olisi Klaara. Heillä oli selvästi joitakin samanlaisia visioita jostain asioista edelleen. Jasper hymyilee. Siitä tiedän, että hän ei aio päästää irti ystävyydestämme enää aivan heti.
-Me järkätään sut takaisin jaloillesi. Mä lupaan. Lupaathan sä luottaa muhun, vaikka oonkin ollut kaksi vuotta paska frendi? Jasper kysyy.
-Lupaan, sanon ja vahvistan sanomaani nyökkäämällä. Halaan Jasperia tiukasti. Hän antaa minulle sateenvarjonsa, sillä ulkona sataa edelleen.
-Mä oon autolla, hän selittelee. Hyväksyn selityksen ja lähden kävelemään kohti kotia sydän hiukan aiempaa kevyempänä.
Vartin yli yksitoista, vilkaisen kelloa koulun seinällä. Pari minuuttia tunnin alkuun. Käyn istumaan luokan oven viereen lattialle ja vedän villasukkien varret takaisin ylös. Koulun lattiat ovat aina kylmät. Etsin repusta puhelimeni. Kerrankin olen saanut jonkun viestin jo ennen puolta päivää. Jasper kertoo viestissään jostain asiasta, josta en oikeastaan edes tiedä mitään. Se ei kuitenkaan haittaa, lähinnä vain lämmittää mieltä, että hän on halunnut kertoa asiasta minulle. Oppilaat alkavat kerääntyä luokan edustalle. Nousen itsekin ylös lattialta juuri kellojen soidessa tunnin alkamisen merkiksi. Tunnen hädin tuskin puolet oppilaista, jotka ovat ympärilläni. Se ei tosin ole lainkaan outoa näin uuden jakson alkaessa. Lähes aina kursseilla oli joitain entuudestaan tuntemattomia henkilöitä. Opettaja tulee avaamaan luokan oven. Astelen tapani mukaan ensimmäisten joukossa luokkaan ja käyn istumaan eturiviin. Yksin. Tuntuu siltä, että kaikilla muilla on joku, jonka vieressä istua. Minä jään yksin eturiviin, ja valehtelisin jos väittäisin, että se on jotenkin erityisen mukavaa. Oikeastaan se ei ole ollenkaan mukavaa. Mutta minun on pakko jäädä siihen.
Ei hitto, ajattelen. Opettaja jakaa oppilaita työskentelemään pareina, ja kaikki tuttuni ovat jo saaneet itselleen parin. Minä olen joutumassa jonkun täysin tuntemattoman kanssa pariksi koko kurssin kestävään projektiin.
-Miika ja Severi, ja sitten vielä te kaksi. Aino, voit mennä Elmerin luokse. Tuon kohta teille projektin ohjeet ja aiheen, opettaja sanoo ja viittaa kädellään luokan toiselle puolelle. Nyökkään vaisusti. Voi helvetti. Enhän mä edes tiedä tosta mitään, ajattelen kun raahaudun hitaasti luokan toiselle puolelle. Ärsyttää mennä tekemään töitä jonkun sellaisen kanssa, josta en tiedä mitään. Poika katsoo minua jokseenkin iloisena.
-Sä oot ilmeisesti Aino? Mä oon Elmeri. Tosin sä varmaan jo kuulit sen äsken.
-Joo, kuulin mä, sanon ja säpsähdän itsekin ääneni kovuutta. En halunnut olla epäystävällinen, vaikka taisinkin juuri olla sellainen. Elmeri katsoo minua hetken kuin miettien, uskaltaako sanoa sitä mitä ajattelee.
-Mä huomaan kyllä, että sä et pidä tästä tilanteesta. Sä et pidä vieraista ihmisistä, vai mitä? Tilannetta helpottaisi varmaan se, että sä tietäisit jotain musta, hän sanoo juuri kun opettaja tuo meille ohjelapun ja aiheen. Kuuntelen opettajan puhetta ja koitan unohtaa sen häiritsevän tekijän, että oikeastaan haluan tietää jotain vieressäni istuvasta pojasta. Kun opettaja lähtee, Elmeri luo minuun kysyvän katseen.
-Pitää tehdä tätä työtä. Tai siis aloittaa sen suunnittelu, sanon. Elmeri katsoo minua hymyillen.
-Okei, Aino. Kolme asiaa meistä molemmista, ja sitten voidaan aloittaa.
Hymyilen hänelle myöntymisen merkiksi. Ei kai tutustumisesta voisi mitään haittaa olla.
-Sä voit aloittaa, heitän pallon Elmerille samalla miettien, mitä kertoisin itsestäni.
-Mä asun Sinilahdessa, oon syntynyt kahdeskymmenes maaliskuuta, harrastan epäaktiivista lenkkeilyä ja tuun tekemään seuraavat kuusi viikkoa sun kanssa töitä.
-Mun koko nimi on Aino Essi Helmi Saari, mä asun Mielikinkadulla täällä Koivurinteessä ja oon syntynyt viidestoista kesäkuuta, sanon ja ihme kyllä, rentoudun heti saatuani tietää edes muutaman faktan Elmeristä.
-Hyvä. Nyt voidaankin aloittaa hommat, hän sanoo ja ottaa ohjelappusen käsiinsä. Jostain syystä minua hymyilyttää. Yritän pitää hymyni kurissa, mutta se on vaikeaa. Kaiken lisäksi joku minussa saa minut hakemaan Elmerin katsetta. Hetken päästä katseemme kohtaavat, ja minä olen pudottaa käsissäni olevan kynän lattialle, kun hän hymyilee minulle. Pysy rauhallisena nainen! kivahdan itselleni pääni sisällä. Kumarrun lukemaan ohjeita ja hetken kuluttua puhun jo rauhallisesti Elmerin kanssa työn toteutuksesta. Ehkä kaikki kääntyisi vielä parhain päin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi ❤