Eksyneen taivas #4

Taivas on harmaa, maa on harmaa ja jopa hupparini on harmaa. Tai oikeastaan huppari ei edes ole minun, sillä vein sen Tomilta. Koitan uppoutua tekemään omaa osaani projektista, mutta se on hankalampaa kuin mitä haluaisin sen olevan. Ajatukset harhailevat liikaa kaikissa muissa asioissa paitsi projektissa. Äiti kuihtuu minun edessäni, enkä saa tilannetta kääntymään. Isä tekee liikaa töitä, riitelee Tomin kanssa ja unohtaa huolehtia perheestään. Tomi taas tietää, että tilanteelle pitäisi tehdä jotain, mutta hän ei tee. Hän keskittyy ainoastaan suojelemaan minua kaikelta muulta pahalta. Tomi koittaa korvata faijan tekemättömät hommat vahtimalla mua, pyörittelen päätäni. Ei hän pysty isää korvaamaan, aivan sama, mitä hän tekee. Ja jälleen kerran kirjoitan saman lauseen kymmenettä kertaa samaan diaan. Ja kerrankin se on tarpeeksi hyvä, jotta voin jättää sen siihen.

Iltapäivä on jo pitkällä, kun viimein ehdin istua alas puhumaan Jasperin kanssa.
  -On ilmeisen kiirettä pitänyt, Jasper sanoo minulle heti ensimmäiseksi. Nyökkään.
  -Kieltämättä joo. Aamusta asti pitänyt juosta paikasta toiseen hoitamassa omia asioita. Onneksi kaikki tän päivän pakolliset hommat on tehty, ja nyt voi vaan olla ainakin hetken, sanon ja nypin roskia pois kaulahuivistani. Jasper katsoo minua jotenkin sen näköisenä, että haluaa sanoa jotain, josta en välttämättä pidä.
  -Aino. Mä oon miettinyt sitä sun ja Nikon juttua. Mitä siinä oikein tapahtui?
Lopetan roskien nyppimisen, enkä tiedä mitä sanoa. Minä ja Niko olimme olleet hetken aikaa pari. Tai ainakin minä olin luullut niin.
  -Mä ja Niko… Me oltiin mun mielestä pari. Mut Nikolle se ei ollut niin vakavaa tai tärkeää. Se valitsi toisen mimmin, toisen kaupungin ja toisen kaikki. Sanoihan se sen sentään suoraan, ei kierrellyt mitään. Silti se sattuu vähän kai vieläkin, nielaisen ja jatkan taas roskien nyppimistä.
  -Mä uskon sua. Mutta mä tiedän, ettet sä haluaisi olla kenenkään toinen, Jasper toteaa, ja tiedän hänen olevan oikeassa.
  -Onhan sulla muuten ollut jotain muutakin tekemistä kuin vain koulu ja perheen sisäiset ongelmat?
  -No on ollut muutakin. Ei nyt hirveästi, mutta kuitenkin. Esimerkiksi sen miettiminen, miksi hitossa Klaara ei ole vastannut mun viesteihin ikuisuuteen. Alkaa tässä vaiheessa jo ärsyttää se, ettei voi suoraan sanoa, mikä mättää, sanon Jasperille ja potkaisen penkin juurella olevan kävyn kauemmas. Jasper huokaisee raskaasti ja miettii hetken, mitä sanoo.
  -Luuletko sä, että se ei vastaa ainoastaan sulle? Oisko mahdollista, että Klaara vastasi vaikka mulle? Mä voisin kysellä siltä vähän sen tilanteesta, hän lopulta sanoo. Kohautan olkapäitäni.
  -Mä en todellakaan tiedä, vastaako se kenellekään tutulle. Tää tilanne on vaan niin syvältä, sanon ja haluan yhtäkkiä unohtaa kaiken. Aivan kaiken. Jasper lupaa yrittää ottaa yhteyttä Klaaraan. Hyväksyn hänen tarjouksensa ja nousen ylös penkiltä.
  -Soita, jos kuulet siitä jotain. Mä taidan tästä lähteä… no, arvaat varmaan minne.
Lähden kävelemään pois, mutta vilkaisen vielä taakseni. Näen vain Jasperin loittonevan selän ja toivon jälleen, että edes joku odottaisi jossain minua.

  -Oothan sä opetellut tuohon diaan 12 asti kaikki asiat? kysyn, vaikka tiedänkin jo vastauksen.
  -Totta kai mä oon opetellut, Elmeri vastaa pyörittäen samalla päätään. Häntä selvästi ärsyttää se, että kysyn samaa asiaa monta kertaa.
  -Hyvä. Pitäisi muuten päästä vielä yhteisymmärrykseen dioista 14 ja 15. Kumman teet? Ne on ne kaikista tylsimmät diat. Miksi me saatiin tää hemmetin aihe? Tiedätkö, välillä mun tekisi mieli unohtaa kaikki se, mitä on tekemässä ja aloittaa elämä uudestaan, höpötän samalla kun selaan ärtyneenä muistiinpanojani. Minua hermostuttaa. Hermostuttaa se, että työllä on palautuspäivä aivan pian. Se, että kotona tilanne vain kiristyy, enkä enää tiedä, minne voin asetella jalkani tai sanani. Ja sitten vielä se Klaara. Mitä mä oon sille tehnyt? kysyn itseltäni joka ikinen päivä, enkä koskaan saa vastausta. En ymmärrä, miksi hän vain yhtäkkiä on hylännyt minut. Tai sitä, miksi hän ei edes selitä. Samalla huomaan Elmerin tutkivan katseen itsessäni. Tekisi mieli kysyä jotain piikikästä, mutta en viitsi.
  -Mikä on? Elmeri kysyy.
  -No ei mikään! Ja vaikka olisikin, miksi se sua edes kiinnostaisi? vastaan tarpeettoman äkäisesti Elmerille, joka ei ole tehnyt minulle mitään pahaa. Lähes heti sekin alkaa ärsyttää. Siis se, että tiuskaisin Elmerille. Kaikesta huolimatta hän vain koittaa saada katseeni kiinni.
  -Yleensä aina tuon vastauksen kohdalla joku asia on vinossa. Sä et ole noin kireä normaalisti. Äläkä väitä vastaan, mä en sanonut sitä pahalla, Elmeri sanoo rauhallisesti välittämättä siitä, että tiuskin hänelle. Ja sitten en enää kehtaakaan katsoa häntä silmiin. Hävettää se, etten osaa pitää perheongelmia poissa mielestäni edes yhden projektin teon aikana. En sano mitään, tuijotan vain tiukasti lattialla olevaa pörrömattoa. Sekin tuntuu typerältä, mutta en tiedä, minne muuallekaan katsoisin.
  -Aino, mä lupaan sulle yhden asian nyt. Sä selviät, Elmeri sanoo istuessaan viereeni sohvalle.
  -Asioilla on ihan totta tapana järjestyä. Kerrot niistä asioista mulle sitten kun oot valmis. Mut sä selviät, hän sanoo minulle. Ja siinä samassa hän vetää minut lähelleen halaukseen. Minä koitan kaikin voimin olla itkemättä. Kuinka hyvältä tuntuukaan olla siinä niin lähellä jotain toista. Maailmassani on taas joku muukin kuin vain minä yksin.

Myöhemmin illalla Elmeri tekee lähtöä. Hän katsoo minua ovelta varovaisesti hymyillen.
  -Lupaa hymyillä huomenna, hän pyytää.
  -Sun takia, vastaan ja kaipaan taas hänen lähelleen. Tuntuu siltä, että Elmeri tietää sen.
  -Ei, vaan hymyilet itsesi takia. Kaikki on ihan okei, hän sanoo hiljaa ottaessaan minut uudestaan halaukseen. Hetken Elmeri pitää minut siinä. Ja taas melkein itken onnesta. Valoa pimeyteen, sitä mä tarvitsen, ajattelen oven sulkeutuessa hänen perässään.

5. osa