-Sähän oot ajoissa. Onneks opettaja on myöhässä, hän sanoo ja painaa kätensä otsalleni.
-Terve? hän kysyy.
-Joo. Mut mä vähän luulen, että toi juokseminen ei tehnyt kauhean hyvää, sanon köhien, onneksi en sentään ihan verenmaku suussa. Siinä samassa opettaja kävelee luokan ovelle ja avaa sen. Kerrankin en astu luokkaan yksin. Elmeri on mukanani. Ja se tuntuu hyvältä.
Tuuli puhaltaa viileästi pohjoisesta, kun odotan koulun pihalla Tomia. Hän on luvannut tulla kanssani käymään vanhemmilla.
-Moi. Jouduitko sä odottamaan kauan? Tomi kysyy saavuttuaan paikalle. Pudistelen päätäni.
-En. Milloin sä oot viimeeksi nähnyt äidin? Se ei oo oma itsensä. Mä kävin siellä eilen, ja se oli ihan muissa maailmoissa. Tomi, tää ei voi jatkua näin! Sun on pakko puhua faijan kanssa. Mä pelkään, että äiti ei jaksa tätä enää, sanon Tomille sen, mitä olen jo pitkään ajatellut. Hän pysähtyy ja tuijottaa minua jäätävästi.
-Jos sä luulet, että tää johtuu vain ja ainoastaan musta ja faijasta, niin ei. Älä syytä pelkästään mua tästä tilanteesta. Mä en voi sille mitään, että faija vihaa mua.
-Taas sä vedät ton faija vihaa mua-kortin taskustasi. Sä et edes halua yrittää puhua sen kanssa. Tää hemmetin perhe hajoaa liitoksistaan, jos et ole huomannut. Mä en enää saa pidettyä tätä kasassa! kivahdan Tomille ja säpsähdän jälleen sitä, kuinka tiukalta kuulostan. Tomi vain tuhahtaa, hän ei halua jatkaa aiheesta puhumista, enkä minä jaksa enää vängätä aiheesta. Kerään itseni rippeet jostain särkyneen sieluni pohjalta ja pidän pääni pystyssä avatessani entisen kotini oven. Heti sisälle astuessani huomaan sen. Ilmapiiri on kireä. Melkeinpä pelottavan kireä. Luon veljeeni tiukan katseen, kun löydän jälleen kerran puoliksi syödyn ruisleivän olohuoneen pöydältä.
-Äiti, sun täytyy syödä, sanon ja näen Tomin silmistä, että hänkin ymmärtää tilanteen vakavuuden. Mutta mä oon ainoa, joka yrittää tehdä jotain sen eteen, huokaisen mielessäni. En enää tiedä, miten muuttaa tilannetta. Koitan vain epätoivoisesti tasapainoilla niin äidin, Tomin sekä jopa isän välillä, jottei perheemme hajoaisi atomeiksi. Ja joka ikinen kerta tiedostan, että en yksin pysty pelastamaan edes itseäni. Äiti istuu olohuoneen nurkassa ja isä keittiössä. On aavemaisen hiljaista. Mutta se on jo normaalia.
Naputtelen hermostuneesti olohuoneen pöytää samalla kun yritän saada muodostettua järkevää lausetta diaan numero viisi. Elmeri istuu pöydän toisella puolella tekemässä jotain projektiin liittyvää.
-Mä en saa tähän diaan mitenkään ymmärrettävästi sitä, mitä mä haen tässä takaa. Voitko sä tulla katsomaan tätä? nostan katseeni koneen näytöstä ja katson Elmeriä. Hän nousee ylös ja kävelee luokseni.
-Kieltämättä vähän hankala tiivistää, hän sanoo kumartuen samalla ylleni. Säpsähdän sitä. Tunnen hänen lämpönsä ylläni ja haluaisin jäädä siihen. Elmeri miettii hetken ja kirjoittaa sitten tiiviin, mutta sitäkin järkevämmän lauseen. Sitten hän on poissa, takaisin omalla paikallaan pöydän toisella puolella. Hetken aikaa saan taas olla se sama Aino, joka olin ennen kaikkea kannateltavaa.
4. osa
Tuuli puhaltaa viileästi pohjoisesta, kun odotan koulun pihalla Tomia. Hän on luvannut tulla kanssani käymään vanhemmilla.
-Moi. Jouduitko sä odottamaan kauan? Tomi kysyy saavuttuaan paikalle. Pudistelen päätäni.
-En. Milloin sä oot viimeeksi nähnyt äidin? Se ei oo oma itsensä. Mä kävin siellä eilen, ja se oli ihan muissa maailmoissa. Tomi, tää ei voi jatkua näin! Sun on pakko puhua faijan kanssa. Mä pelkään, että äiti ei jaksa tätä enää, sanon Tomille sen, mitä olen jo pitkään ajatellut. Hän pysähtyy ja tuijottaa minua jäätävästi.
-Jos sä luulet, että tää johtuu vain ja ainoastaan musta ja faijasta, niin ei. Älä syytä pelkästään mua tästä tilanteesta. Mä en voi sille mitään, että faija vihaa mua.
-Taas sä vedät ton faija vihaa mua-kortin taskustasi. Sä et edes halua yrittää puhua sen kanssa. Tää hemmetin perhe hajoaa liitoksistaan, jos et ole huomannut. Mä en enää saa pidettyä tätä kasassa! kivahdan Tomille ja säpsähdän jälleen sitä, kuinka tiukalta kuulostan. Tomi vain tuhahtaa, hän ei halua jatkaa aiheesta puhumista, enkä minä jaksa enää vängätä aiheesta. Kerään itseni rippeet jostain särkyneen sieluni pohjalta ja pidän pääni pystyssä avatessani entisen kotini oven. Heti sisälle astuessani huomaan sen. Ilmapiiri on kireä. Melkeinpä pelottavan kireä. Luon veljeeni tiukan katseen, kun löydän jälleen kerran puoliksi syödyn ruisleivän olohuoneen pöydältä.
-Äiti, sun täytyy syödä, sanon ja näen Tomin silmistä, että hänkin ymmärtää tilanteen vakavuuden. Mutta mä oon ainoa, joka yrittää tehdä jotain sen eteen, huokaisen mielessäni. En enää tiedä, miten muuttaa tilannetta. Koitan vain epätoivoisesti tasapainoilla niin äidin, Tomin sekä jopa isän välillä, jottei perheemme hajoaisi atomeiksi. Ja joka ikinen kerta tiedostan, että en yksin pysty pelastamaan edes itseäni. Äiti istuu olohuoneen nurkassa ja isä keittiössä. On aavemaisen hiljaista. Mutta se on jo normaalia.
Naputtelen hermostuneesti olohuoneen pöytää samalla kun yritän saada muodostettua järkevää lausetta diaan numero viisi. Elmeri istuu pöydän toisella puolella tekemässä jotain projektiin liittyvää.
-Mä en saa tähän diaan mitenkään ymmärrettävästi sitä, mitä mä haen tässä takaa. Voitko sä tulla katsomaan tätä? nostan katseeni koneen näytöstä ja katson Elmeriä. Hän nousee ylös ja kävelee luokseni.
-Kieltämättä vähän hankala tiivistää, hän sanoo kumartuen samalla ylleni. Säpsähdän sitä. Tunnen hänen lämpönsä ylläni ja haluaisin jäädä siihen. Elmeri miettii hetken ja kirjoittaa sitten tiiviin, mutta sitäkin järkevämmän lauseen. Sitten hän on poissa, takaisin omalla paikallaan pöydän toisella puolella. Hetken aikaa saan taas olla se sama Aino, joka olin ennen kaikkea kannateltavaa.
4. osa
💛
VastaaPoista💛☺
Poista