lauantai 3. elokuuta 2019

Eksyneen taivas #2

Vedän vilttiä tiukemmin ympärilleni ja käperryn tiukasti sohvan nurkkaan. Ulkona sataa vettä kaatamalla. Minua paleltaa ja väsyttää. Pitää laittaa aamulla Elmerille viesti, ajattelen. Olen onnistunut hankkimaan itselleni kunnon kuumetaudin, ja Elmerin on tarkoitus tulla luokseni huomenna tekemään projektia eteenpäin. Nyt se ei olisi millään tasolla järkevää. Ensinäkään en jaksaisi tehdä työn eteen mitään ja toisekseen, en halunnut tartuttaa tautia Elmeriin. Sateen ropina alkaa kuulostaa kauhean unettavalta. Ja ennen kuin huomaankaan, olen jo nukahtanut sohvalle.

Havahdun untani häiritsevään ääneen, joka kuuluu ovelta. Minulla on kauhea hiki, enkä jaksaisi raahautua avaamaan ovea. Päätä särkee, niska on kipeä ja heti lattialle astuessani tunnen sen viileyden. Vedän viltin mukaani ja kiedon sen ympärilleni.
  -Tullaan, tullaan! koitan huutaa rahisevalla äänellä. Heti oven avattuani muistan. Voi hemmetti. Mä unohdin.
  -Moi, Elmeri sanoo.
  -Voi helvetti... sorisorisori, sanon enkä edes ymmärrä pyytää häntä sisälle. Elmeri katsoo minua hölmistyneenä ovella.
  -Mitä sori? Munhan kai piti tulla tänne?
  -Niin piti. Mun moka, unohdin laittaa viestin aamulla. Mulla on joku kauhea tauti. En mä tätä oikein mielelläni suhun tartuttaisi, mut sä oot raahautunut tänne lauantaina Sinilahdesta asti. Tuu nyt sisälle sieltä rapusta.
Vedän oven kiinni ja purjehdin vessaan etsimään Buranaa. Ärsyttää, etten ollut laittanut jo illalla viestiä. Nyt Elmeri oli luonani, ja minä olin kauheassa taudissa.
  -Ootsä ihan okei?
Käännyn ympäri ja näen vessan ovella huolestuneet kasvot.
  -Henkisesti joo, fyysisesti en, mut eiköhän tää tästä. Mun pitäisi kai vaihtaa vaatteet, sanon ja viiton kädelläni kohti huonettani. Hän nyökkää.
  -Joo. Katotaan kohta sitä projektia.
Menen hänen ohitseen huoneeseeni, enkä voi mitään sille, että oikeastaan pidän siitä ajatuksesta, että hän on luonani.

Istun sohvalla viltti jalkojeni päällä. Elmeri istuu vasemmalla puolellani.
  -Jos mä otan tän ensimmäisen dian käsittelyyn, otatko sä sitten vaikka ton kakkosen? hän kysyy.
  -Vaikka, mut pitää sit muistaa opetella joka tapauksessa kaikki asiat ulkoa, sanon ja etsin omalta koneeltani oikean tiedoston. Jäseniin sattuu. On epämiellyttävää tehdä koneella tarkkaa työtä.
  -Hei, ehitään me tekemään tätä työtä myöhemminkin, Elmeri sanoo ja painaa läppärinsä kannen kiinni. Huokaisen helpotuksesta.
  -Niinpä. Ei oikein nappaa tää työ just nyt. Anteeks vielä kerran. Mä vaan nukahdin illalla tohon sohvalle, ja heräsin vasta siihen ovikelloon. Mun ei todellakaan ollut tarkoitus tartuttaa tätä tautia suhun, sanon. Elmeri näyttää huvittuneelta.
  -Ei se haittaa. Mä jo ehdin tossa ovella kelata, ootko sä sammunut tänne tai jotain, kun sain rämpyttää tota ovikelloa aika kauan. Plus se vielä, ettet sä edes vastannut puhelimeen. Tuolta ylhäältä tuli pari naista ja ne katsoi mua aika pitkään. Varmaan ajattelivat, että mä oon joku ihme häirikkö.
Hymyilen ja pyöritän päätäni.
  -Jos oisin sammunut, mä saisin olla vielä enemmän sekaisin kuin mitä nyt oon. Mä en juo tai käytä mitään muutenkaan. Pään saa muutenkin sekaisin.
  -Mitä sä tarkoitat?
Huitaisen kädelläni. En haluaisi puhua aiheesta. Tai ehkä haluaisinkin.
  -En mitään... tai tavallaan joo. Tässä nyt on ollut kaikkea vähemmän kivaa viime aikoina, mut kyllä mä selviän, sanon ja nousen sohvalta hakemaan vettä keittiöstä. Tiedän Elmerin seuraavan minua katseellaan. Se on oikeastaan lähes itkettävän ihanaa. Se, että joku on sillä tavalla huolissaan. Olihan Jasper tietysti myös huolissaan, mutta hän tunsi minut jo kaukaa menneisyydestä. Hän tiesi, millainen minä olin.
  -Aino, mulla ei oo kiire minnekään. Jos sä haluut, mä voin jäädä tänne, Elmeri sanoo. Käännyn katsomaan häntä ja nyökkään. Totta hitossa sä jäät, ajattelen, mutta en sano sitä ääneen. Se olisi jo outoa.

Nostan lattialle pudonneet villasukkani takaisin sohvalle. Telkkari on päällä, Elmeri istuu sohvan toisessa päässä ja minä toisessa. Olemme katsoneet tuntikaupalla jotain typerää tosi-tv-hömppää, analysoineet ohjelmien ideoita ja järkevyyttä sekä nauraneet.
  -Mä en siis todellakaan katso normaalisti tosi-tv-ohjelmia, ei ne oikein oo mun juttu. Mut aina kun mä oon kipee, mä katson niitä samoja sarjoja kymenettä kertaa putkeen.
  -Ja sanot, ettei tosi-tv oo sun juttu? Sori, toi ei oikein mee läpi, Elmeri sanoo hymyillen. Hymyilen takaisin.
  -Musta on aina ihan yhtä tylsää olla yksin täällä, varsinkin sairaana. Aina ennen Klaara oli mun kanssa. Mut nyt se on Englannissa, ja mä oon täällä. Musta on oikeesti aika kiva, että sä jäit tänne, vaikka mä oonkin kipeä ja hirveän näköinen enkä edes pystynyt tekemään sitä projektia kunnolla, sanon hänelle ja tarkoitan sitä.
  -Ethän sä edes näytä niin hirveältä, sitä paitsi, kipeänä pitää näyttää hirveältä. Näkisitpä vaan mut tossa tilassa. Ja se projekti, en mä pelkästään sen takia tänne raahautunut. Musta sä oot ihan oikeasti hyvä tyyppi, ja mä näen, ettet sä itse usko sitä. Luota vähän siihen, hän sanoo. Minusta tuntuu siltä, että rinnassani oleva musta möykky sulaa jälleen hiukan. Räplään viltin reunaa ja mutisen jotain, josta en itsekään saa selvää.
  -Lupaa olla maanantaina taas terve, Elmeri sanoo minulle. Ja minä lupaan. Minä lupaan olla terve maanantaina.

Istun vanhemmillani keittiön pöydän ääressä. Äiti pyörii levottomana ympäri keittiötä. Tiedän kyllä, kenestä se johtuu.
  -Isäsi oli eilen ihan outo, ei sanonut sanaakaan. Tomikin on ihan hermoraunio. Olen huolissani heistä. En kestä sitä, jos heille käy jotain, äiti sanoo. Minä olen vain hiljaa, en osaa sanoa mitään. Tuntuu pahalta äidin puolesta.
  -Onneksi sinulla on sentään asiat hyvin, murtuisin jos sinullakin olisi jotain. Voi lapsi rakas, ei minun pitäisi sinulle näistä asioista puhua, huolestut vain liikaa.
En edelleenkään sano mitään, koitan vain pitää kyyneleet poissa. Onneksi sä et tiedä, ajattelen. Onneksi äiti ei tiedä sitä, että minullakin on paha olla. Että olen eksyksissä ja yksin. Katson äidin pöydälle unohtamaa kahvia ja kaadan sen pois. Kaadan pannusta uuden kupillisen ja vien sen äidille olohuoneeseen.
  -Äiti, juo tää kahvi. Mulla on kaikki ihan hyvin, älä musta huolehdi, ojennan mukin hänelle ja halaan tätä. Äiti on laihtunut pelottavan paljon. Käyn keittiössä ottamassa särkylääkkeen päänsärkyyn ja menen takaisin olohuoneeseen. Äiti katsoo ulos ikkunasta kaukaisuuteen. Muistutan häntä kahvista. Yhtäkkiä hän tuntuu muistavan, missä on ja käy istumaan. Minä painan kasvoni kohti lattiaa hetkeksi. Milloin musta tuli äidin vahti? kysyn itseltäni. En osaa enää sanoa sitä. Äiti vain katoaa kauemmaksi ja kauemmaksi siitä naisesta, joka hän joskus oli. Ja minä koitan pitää hänet kiinni siinä missä nyt olemme. Se on vain pirun vaikeaa yksin. Iltapäivä hämärtyy illaksi ja isää ei näy. Tomi soittaa äidille ja minä koitan pitää liitoksistaan hajoavan perheen kasassa. Tää perhe on jo menetetty, ajattelen katsoessani äitiä, jonka silmissä kiiltävät kyyneleet.

2 kommenttia:

Kerro mielipiteesi ❤