Katto

Ympärillä on hiljaista ja pimeää. Makaan sängyllä ja tuijotan kattoon, vaikken oikeastaan edes näe sitä. Tiedän kuitenkin, missä se on. Siksi tuijotan sitä. Katto ei koskaan vaihda paikkaa. Tuolit, pöydät, kirjat ja muu irtaimisto vaihtavat paikkaa alta aikayksikön, jos niin vain tahdotaan. Ja sitten sitä ei enää tiedä, missä mikäkin asia on. Katto vain on ja pysyy. Samat jäljet laudoissa ovat ja pysyvät paikoillaan. Vaikka onko sekään pysyvää? Mikään ei ole pysyvää, tiedostan sen. Mutta se, että katto pysyy paikallaan luultavasti pidempää kuin monet muut asiat, tuntuu turvalliselta. Siinä missä tavarat ja ajatukset, ihmiset ja eläimet liikkuvat jatkuvasti, katto vain on ja pysyy hiljaisuuden ja pimeyden keskellä. Siinä se on, vaikken näekään sitä. Ajatukset harhailevat kuin eksynyt kauris metsässä. Ja minä harhailen niiden mukana. Tai en oikeastaan. Katselen ajatusteni harhailua jostain ulkopuolelta. Mutta katto vain on. Ainoastaan on. On ja on ja on.

Siinä se.

On.

Välähdyksinä muistot tunkevat mieleeni, joka on eksynyt kauris harhailemassa. Ei ole pysyvyyttä. On vain ajatukset, muistot ja ikävä. Katto, joka on näyttänyt samalta jo vuosikausia. Maailma, joka on muuttunut. Maailma, jossa liikkennemerkitkään eivät pysy omilla paikoillaan. Kiihtynyt syke ja sanat, joilla ei ole mitään merkitystä. Teoilla on enemmän väliä. Vai onko sittenkään? Millä edes on väliä, jos mikään ei ole pysyvää? Muistoja ja muistoja ja muistoja.

Liikaa.

Mitä muutakaan?

Hän milloin missäkin. Hän kaupungilla. Hän rappukäytävässä. Minä ja hän. Me riidoissa, me sovussa. Hän pitämässä kiinni minusta. Hän irroittamassa minusta. Hän repaleisena. Minä kaipaamassa hänen lähelleen. Sirpaleita lattialla. Sirpaleita meistä. Hän ja hän ja hän.

Me.

Ketkä me?

Katto pysyy edelleen paikoillaan. Se ei vain lähde mihinkään. Ei, vaikka kuinka haluaisin, jotta menettäisin viimeisenkin pysyvyyden elämässäni. Puristan peitteen reunaa kovaa. Me. Miksei me? Miksi minä ja hän? Miksi on kaksi erikseen, jos voisi olla kaksi yhdessä? Miksi hän ei pysy? Miksi minä en pysy? Miksi istun pikajunassa, jossa maisemat vaihtuvat sekunneissa? Viuh vain, ja kaikki on ohi. Vaikka olisinkin ollut onnellinen. Onnellinen ja onnellinen ja onnellinen.

Liian onnellinen.

Rikki.

Hän mielestään hän ei tehnyt hyvää minulle. Että kaikki, josta hän välitti, tuhoutuisi. Hän ei antanut minun olla lähellään. Eikä antanut olla vieläkään. Minä olin inttänyt vastaan, roikkunut hänessä kiinni kuin takiainen, itkenyt ja esittänyt etäistä huonoin tuloksin. Soutamista ja huopaamista. Mikään ei ollut pysyvää. Ei edes nyt. Edes kattoon tuijottaminen pimeässä ei ollut pysyvää, vaikka katto olikin yksi pysyvimmistä asioista elämässäni. Oli vain kaksi ihmistä, joista toinen pelkäsi rakastaa. Toinen taas ei saanut rakastaa, vaikka kumpikin rakasti. Rakkaus ja tunteet. Rakkaus ja rakkaus ja rakkaus.

Rakkaus.

Ja sen mahdottomuus.

Hänen lähellään mieleni ei ole harhaileva kauris. Hänen lähellään on hyvä olla. Hän on tuttu ja turvallinen, pelokas, mutta niin rakastettava. Mutta minulla on vain katto. Katto, jota en edes näe kunnolla pimeässä hiljaisuuden vallitessa. Ehkä vielä jossain hetkessä hän tulee oveni taakse, pyytää päästä luokseni, ja minä päästän hänet. Sillä ilman häntä mieleni on harhaileva kauris, katson ajatuksiani ulkopuolelta ja tuijotan kattoa tuomionpäivään asti. Mikään ei ole pysyvää. Ei edes katto. Sillä mikään ei ole merkittävää ilman häntä. Merkitys on kadonnut. Kadonnut ja kadonnut ja kadonnut.

Merkitys.

Hän.

Merkitys.

Me.

Vain me.