Hetken kesä

Siinä missä taivas tummui yötä kohden, minun mieleeni loisti aina vain enemmän valoa. Illan hämärässä oli hyvä olla joku, josta pitää kiinni. Metsä ympärilläni ei tuntunut lainkaan pelottavalta, kun tiesin saavani otteen jonkun kädestä välittömästi pelon hiipiessä sieluuni. Olin pakahtua onnesta. Eivätkä hiljalleen viilenevät kesäyöt saaneet minua havahtumaan.

Tapasin sinut eräänä kauniina iltana kesken lenkkini. Olin jäänyt puhumaan kanssasi. Se hetken keskusteluksi suunniteltu kohtaaminen venyi yhtäkkiä tunneiksi, päiviksi ja viikoiksi. Pidin sinusta. Sait minut elämään ilman turhaa stressiä. Oli vain sinä, minä ja loputtomat lämpimät kesäyöt. Aikaiset auringonnousut, joita nousimme katsomaan nukuttuamme vain muutamia tunteja.

Et ollut minun koko päivää. Aamuisin auringon noustua sinä lähdit jonnekin päiväksi painaen suudelman huulilleni ennen lähtöäsi. Palasit iltapäivällä mukanasi valoa ja onnellisuutta. Tuoksuit kesältä. Istuimme tunteja laiturilla katselemassa kaloja vedessä. Sait minut nauramaan. Pyyhit pois kaiken surun kasvoiltani. Kerroit tarinoita ajalta, jolloin maailma ei vielä ollut ihmisten. Olit siinä vieressäni. Aurinko lämmitti käsivarsiani ja kasvojani, mutta se, mikä minua kaikista eniten lämmitti, ei ollut aurinko. Se olit sinä. En vain ymmärtänyt sitä, että kesäyöt viilenivät salakavalasti samalla kun aurinko nousi minuutti minuutilta yhä myöhemmin.

Eräänä aamuna aurinko ei noussutkaan. Tummat pilvet olivat peittäneet taivaan. Katselit ulos ikkunasta haikein silmin. Ovi oli auki, ja sieltä virtasi huoneeseen kylmää ilmaa. Istuin sängyn reunalla hiljaa. Syksyn ensimmäinen keltainen lehti tippui maahan rantakoivusta. Sinun oli mentävä. Kesä oli ohi. Ei enää tullut uusia kesäöitä ja auringonnousuja. Kaupunki jossain kaukana kutsui sinua luokseen. Sinä harmaana aamuna lähdit painaen suudelman huulilleni. Se suudelma maistui suolaisilta kyyneleiltä.

Samana iltana katsoin viimeistä kertaa järvelle miettien sitä, miten petollisia kesäyöt olivatkaan. Ne olivat meillä vain hetken. Ja sen hetken jälkeen särkyneitä sydämiä oli enemmän kuin mitään muuta. Kesäyöt olivat hetken huumaa, aikaa, jolloin kukaan ei tajunnut ajan kulua. Yhtäkkiä jäljellä oli vain viileä järvi, hiljainen metsä ja sydämen palat siroteltuna laiturille. Kaikki oli niin katoavaista. Myös sinä. Pureva tuuli tarttui kiinni hiuksiini. Seuraavana aamuna laituri olisi täysin hiljainen, sillä edes minä en enää seisoisi sillä. Raskain mielin painoin kesän oven kiinni. Kasvoilleni satoi kesän kyyneliä. Oli vain pakko mennä, jättää kesä taakseen. Sillä kesä oli vain hetki. Hetki, jota ei voinut unohtaa.