sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Lopun jälkeen #2

Kun pääsen kotiin, kello on jo hieman yli neljä. Tavallisesti tulen kotiin hyvin pian koulun loppumisen jälkeen, mutta tänään kotimatka oli venynyt Cecilian vuoksi. Hän oli puhunut joistakin pikkujoulujen tapaisesta juhlasta, jonka joku rinnakkaisluokalla oleva oppilas oli järjestämässä. Cecilia oli ehdottomasti menossa kyseisiin juhliin, mutta ei siksi, että olisi ollut kaveri tämän rinnakkaisluokan oppilaan kanssa. Cecilia oli vain auttamattomasti ihastunut poikaan, joka oli kuulemma aivan varmasti tulossa juhliin. Ja kuten arvata saattaa, minun toppuutteluni ei paljoa auttanut, päinvastoin oikeastaan. Yhtäkkiä olin itsekin päätynyt tilanteeseen, josta ei ole poispääsyä, ja vastoin tahtoani olen menossa ainoastaan Cecilian vuoksi juhliin, jotka eivät minua muuten liikuttaisi.
  -Mikaela, tulithan sä. Mä jo luulin, että sulle on käynyt jotain, Karoliina astuu esiin keittiöstä. Huomaan, että hänen silmänsä ovat suunniltaan huolesta.
  -Sori Karo. Cecilialla oli taas jotain asiaa, enkä mä sitten muistanut laittaa sulle viestiä, sanon. Karoliina huokaisee helpotuksesta.
  -Ei se mitään, ihan turhaan mä susta huolehdin. Mutta niin kuin sä tiedät, tässä elämässä tapahtuneet asiat saa seisomaan varpaillaan heti, jos tapahtuu jotain outoa, hän sanoo ja palaa sitten keittiöön. Ymmärrän täysin, miksi Karoliina seisoo varpaillaan varsinkin nyt, kun tapahtumista on kulunut jälleen yksi vuosi lisää. Tuskin kukaan vieläkään halusi uskoa kaiken sen olleen totta, mutta siihen oli pakko uskoa, halusi sitä tai ei. Eikä kukaan voinut ymmärtää, millaisen jäljen tapahtumat olivat minuun ja Karoliinaan jättäneet. Jälki oli syvä, eikä se ollut tikeillä korjattavissa.

Syötyämme autan Karoliinaa keräämään astiat pesukoneeseen. Tilanne tuntuu olevan jälleen hallinnassa, sillä kumpikaan meistä ei panikoi siitä, mitä toiselle on tapahtumassa.
  -Mitä ajattelit tehdä illalla? Karoliina kysyy.
  -Pitää ensin tehdä kotitehtävät, ja sen jälkeen mä ajattelin mennä soittamaan muskaan, sanon.
  -Sinne nuorisotilan alakertaan siis? hän varmistaa vielä, vaikka tietää varsin hyvin muskan sijaitsevan nuorisotilan alakerrassa. Muska, viralliselta nimeltään nuorisotilan musiikkialakerta, on ollut vakio soittopaikkani jo muutamien vuosien ajan.
  -Mä taidan käydä sen jälkeen vielä hautausmaalla, sanon. Karoliina katsoo minua surua ja myötätuntoa silmissään.
  -Toinen lyhty on tyhjä, mä vein eilen toiseen kynttilän, hän sanoo ja tulee samalla kertoneeksi, miksi kotimatka oli venynyt.
  -Okei, minä sanon tuskin kuuluvasti. Hautausmaa vetää hiljaiseksi. Ja minä arvaan, ettei Karoliina halua puhua aiheesta enempää.

Minun vuoroni muskassa alkaa tasan seitsemältä. Olen raahannut mukanani tällä kertaa ainoastaan kangaskassin, jonka sisällä on kynttilä ja tulitikut. Oman kitaran raahaaminen mukana oli aina hieman työlästä, etenkin silloin, jos oli menossa hautausmaalle. Siitä huolimatta otin usein omani, vaikka muskankin kitarat olivat kohtalaisen laadukkaita. Mutta juuri tänään en jaksanut, joten olin ottanut mukaani vain itseni. Nuorisotilan yläkerrasta kuuluu puhetta ja naurua, mutta minua ei naurata. Naurun sijaan päässäni soi jokin melodia jostain biisistä, jonka nimeä en muista. Tunnistan vain melodian. Sen perusteella tiedän, että biisi kertoo kaihoisasta ikävästä. Tilanne nuorisotilan alakerrassa saa minut pidättelemään kyyneleitä. Kitara sylissäni soitan saadakseni levottomuuden tilalle rauhan. Neljätoista vuotta oli liikaa ikäiselleni. Neljätoista helvetin pitkää vuotta tuntuivat kipeinä hetkinä sekunneilta. Aivan kuin kaikki olisi tapahtunut vartti sitten. Aivan kuin Karoliinan kyyneleiden täyttämät silmät olisivat katsoneet minua päiväkodin pihalla vain hetkeä aiemmin. Kuin jokainen kysymys äitiin ja isään liittyen olisi esitetty vasta hetki sitten. Kuin ensimmäisestä kerrasta haudalla olisi kulunut vasta sadasosasekunti. 
Mutta kaikesta oli kulunut liikaa aikaa. Ja minä soitan, soitan niin kauan, että kyyneleet kuivuvat poskilleni. Hengitys tasaantuu, päätän miljoonannen kerran selvitä. Siitä huolimatta ikävä kaivaa syvällä rinnassani.
Miksi juuri heille kävi niin? 
Pyyhin silmistäni vielä viimeisiä kyyneleitä, kun kuulen oven käyvän.
  -Sori. Ei ollut tarkoitus keskeyttää.
Käännyn salamana tulijaan päin.
  -Nooa! Mitä hemmettiä sä täällä teet? Mun vuoro on vielä kesken! ehdin tiuskaista ennen kuin poika osoittaa kädellään seinällä olevaa kelloa.
  -Jos sun vuoro kerran päättyi kasilta, nyt on mun vuoro, hän sanoo rauhallisesti, mutta hieman tuohtuneesti. Ymmärrän täysin, miksi hän on tuohtunut. Minähän huudan hänelle, vaikka olen itse venyttänyt vuoroani yliajalle asti.
  -Sori. Mä en tajunnut katsoa lainkaan kelloa. Mä vaan kerään mun tavarat ja häivyn sitten! kiirehdin sanomaan ja tungen samalla kangaskassiin ne muutamat nuotit, jotka ovat mukanani.
  -Ei sun tarvitse pitää kiirettä. Oikeastaan mä haluaisin tietää vähän tästä paikasta, Nooa sanoo ja vilkuilee ympärilleen. Suurten, tummennettujen ikkunoiden takaa näkyy kadulle, jossa tuntuu olevan melko hiljaista marraskuun loppupuolella. Hetken aikaa mietin, mitä osaan ja voin kertoa muskasta, mutta en ehdi edes aloittaa, kun Nooa tarjoaa aloituksen puolestani.
  -Kuinka kauan sä oot käynyt täällä?
   -Jotain pari vuotta, siitä asti, kun kyllästyin lopettamaan soittamisen jo seitsemältä illalla. Meidän rapussa asuu aika paljon vanhempia ihmisiä, niin ne ei tykkää edes siitä akustisen kitaran hakkaamisesta illalla, vastaan ja tajuan lörpötelleeni hieman ohi aiheen. Nooaa hymyilyttää käyttämäni termi soittamisesta.
  -No, ehkä se hakkaaminen on vähän epämiellyttävää.
Virnistän. Epäilemättä suoranainen hakkaaminen olikin epämiellyttävää.
  -Tää muska on oikeasti hyvä paikka, jos haluaa saada rauhan soittamiseen. Jos varaa vuoron, saa olla täällä ihan rauhassa sen aikaa, sanon ja huomaan, että jokin puheessani häiritsee jälleen Nooaa.
  -Muska? hän kysyy ja minä tajuan, ettei hän tietenkään vielä tiedä paikan lempinimeä.
  -Muska, oikealta nimeltään nuorisotilan musiikkialakerta. Kukaan ei jaksa käyttää sitä pitkää versiota, siksi tää on kaikille ihan vaan muska, selitän. Sen enempää nimiasia ei tunnu kiinnostavan Nooaa. Oikeastaan minusta on hieman yllättävää, että hän on eksynyt tänne.
  -Mä pidän vähän yllättävänä sitä, että sä olet täällä, sanon. Nooa katsoo hieman ohitseni kohti pianoa hieman haikeasti.
  -En mä täällä olisi, jos mun pianoa ei oltaisi myyty ennen muuttoa.
Anteeksi mitä?! kysymys läjähtää päähäni heti.
  -Tota noin, miksi ihmeessä se myytiin? kysyn ja koitan peittää ylläni vallitsevaa hämmennystä.
  -Se olisi ollut hankala kuljettaa tänne, poika sanoo. Minusta syy ei kuulosta uskottavalta, mutta en sano mitään. Jokin Nooassa kielii jälleen jostain paljon suuremmasta kuin yhden pianon myynnistä. Hän kääntää katseensa pois, tutkii tilaa silmillään, mutta yhä uudelleen hänen katseensa eksyy pianon koskettimille.
  -Voisin tästä lähteä…, aloitan muistaessani hautausmaan. Nooa kääntää nopeasti katseensa takaisin minuun, katsoo jopa hieman eksyneesti ja anovasti.
  -Onks sun pakko mennä? Tai mä tarkoitan, että musta olisi outoa jäädä tänne yksin, hän sanoo. En uskalla pudistaa päätäni, sillä tilanne tuntuu hauraalta. Tunne sisälläni velloo ja voimistuu. Jokin asia on pielessä. Ja minä uskallan arvata, ettei asia ole pieni.

Hieman yhdeksän jälkeen illalla olemme päässeet viimein lähtemään muskasta. Lumi narskuu kenkien alla, muutamia hiutaleita leijailee hiljaa maahan. Pystyn puhumaan Nooan kanssa yhä vähemmän lähestyessämme hautausmaata. Koko paikka tuntuu puristavan sydämen pieneen laatikkoon. Marraskuun loput olivat aina samanlaisia, niistä hetkistä ei koskaan oppinut pääsemään yli. Vaikka elämäni oli ollut jo monta vuotta tasapainossa, jotkut asiat eivät ikinä muuttuneet. En pystynyt muuttumaan äidittömästä ja isättömästä lapsesta lapseksi, jolla he olivat. Minulla oli ainoastaan Karoliina, mummi ja ukki.
  -Mä käännyn tästä, sanon pysähtyessäni hautausmaan portille. Nooa katsoo minua hieman omituisesti, ehkä ihan syystäkin. Hän ei vielä tiedä, että vanhempani ovat kasvaneet heinää hautausmaalla jo monta vuotta.
  -Hautausmaan läpi ajattelit mennä? hän ihmettelee ja minä keksin hätävalheen oikoreitistä.
  -Joo, me asutaan tuolla suunnassa. Tästä hautausmaan läpi pääsee aika nopeasti, valehtelen. Tai en ihan kokonaan. Asun kyllä osoittamassani suunnassa, mutta reitti hautausmaan läpi ei ole nopein.
  -Me nähdään sit maanantaina? Nooa kysyy. Nyökkään hämärässä, vaikka luulenkin, ettei poika näe elettäni.
  -Nähdään. Mut oikeastaan, jos sä haluat, mä voisin pyytää Cecilian ja jotain luokan kundeja näyttämään paikkoja sulle nyt viikonloppuna. Ja tulisin mä itsekin, ehdotan. Toivon, etten vaikuta liian innokkaalta.
  -Kiitti tarjouksesta, mut tänä viikonloppuna ei käy. Pitää käydä hakemassa viimeinen muuttokuorma. Siinä hommassa meneekin sitten kaikki vapaa-aika, Nooa vastaa. Salaa sisimmässäni petyn hieman, mutta en anna sen näkyä tai kuulua.
  -Joku toinen kerta sitten.
  -Viikon päästä voisi käydäkin, mulla ei ainakaan nyt ole tiedossa mitään.
Olen jo myöntymässä ehdotukseen, kunnes muistan Cecin juhlat, jonne hän on pakottanut minut mukaansa.
  -Lauantaina käy iltapäivällä, illalla joskus kasin aikaan mä oon sopinut menoa Cecin kanssa, sunnuntaina on ehkä vähän nihkeetä, sanon. Nooalla ei näytä olevan mitään lauantai-iltapäivää vastaan.
  -Se lauantai käy mulle hyvin. Ja kiitti, kun otitte mut mukaanne. Ilman sua ja Ceciliaa olisi ollut aika yksinäistä, poika myöntää ja saa minut hymyilemään. Päivän hyvä työ oli tehty. Hetken päästä Nooa jatkaa matkaansa pitkin lumista katua, minä käännyn hautausmaalle ja katselen kynttilöiden valtamerta, joka valaisee kauniisti ympäristöään.
  -Äiti. Isä.
Seuraan hiljaa sormillani kullattuja kirjaimia. Toisella puolella hautaa lepattaa Karoliinan tuoma kynttilä, toinen lyhty on vielä tyhjä. Hiljaisuuden vallitessa sytytän kynttilän ihmisille, joiden ei olisi kuulunut lähteä sillä tavalla liian nuorina. En jaksa enää itkeä, tunnen vain raskaan painon hartioillani. Ja kuten jokaisena vuonna aiemminkin, tunnen nopean, perin omituisen lämmön molemmilla olkapäilläni. Taas hetken jaksan uskoa siihen, että enkeleitä on. Ja vaikka en uskoisikaan, alitajunnassani heitä olisi silti aina kaksi.

4 kommenttia:

Kerro mielipiteesi ❤