Lopun jälkeen #1

Prologi

Kaikki tapahtui nopeasti pimeässä marraskuun illassa vuonna 2005. Ajokeli oli äärimmäisen huono, sillä tie oli peilijäässä ja lunta oli tuiskunnut taukoamatta aamusta asti. Nuoret vanhemmat olivat ajaneet varovaisesti koko matkan ajan huolimatta siitä, että heidän pieni tyttärensä oli edelleen päiväkodissa. Ei pitänyt riskeerata omaa henkeään huonon ajokelin takia, molemmat tiesivät sen, mutta aina tieto riskeistä ei auttanut. Tie oli liian liukas, mutkassa auto tuli vastaan ja heti sen perässä toinen aivan liian suurella nopeudella. Tuskin kukaan olisi uskonut, mitä se päivä veikään mukanaan. Jäi ainoastaan pieni tyttö päiväkodin pihalle. 

Kaikki oli muuttunut. Aivan kaikki. Eikä kukaan olisi voinut uskoa, että siitä kaikesta voisi selviytyä.

Ensimmäinen osa

Neljätoista vuotta myöhemmin

Ulkona sataa lunta lähes pyryttämällä, ja olen ainoastaan onnellinen astuessani lämpimään eteiseen. Heitän lumisen reppuni naulakon alle, käyn ravistelemassa takista ja kaulahuivista lumet kylpyhuoneen lattialle ja nappaan sitten omenan lipaston päälle jätetystä kulhosta.
  -Karoliina? huikkaan tyhjältä vaikuttavaan käytävään saamatta vastausta. Marraskuun lopun lumipyry saa minut toivomaan, että nainen pääsee turvallisesti takaisin kotiin töistä, vaikka tiedänkin hänen kulkevan useimmiten bussilla töihin. Vilkaisen kirjahyllyn päälle aseteltuja kehystettyjä kuvia kahdesta nuoresta ja kahdesta vanhemmasta ihmisestä. Nuoremmat saavat minut muistamaan elämän haurauden ja epäreiluuden.
Miksi hankala ajokeli koitui juuri heidän kohtalokseen?
Järsin omenaa, eikä minulla enää olekaan nälkä. Tiedän, mitä Karoliina sanoo minulle kuullessaan sanat ei ole nälkä.
"Pakkohan sun on syödä."
Ja minä söisin hänen takiaan. En siksi, että minulla olisi nälkä, vaan siksi, että tiedän hänen toiveensa olevan myös äitini toive. Ajatus jää kalvamaan syvälle mieleen, kun aloitan uudestaan syömään jo hieman tummunutta omenaa. Oloni on outo, suloisen katkera ja surullinen, vaikka en oikeastaan tiedä, mitä suren. Ei kai pitäisi jäädä tuleen makaamaan, mutta joinain päivinä on pakko, jotta seuraavana päivänä voisi aloittaa alusta kaiken tuhouduttua.

Seuraavana päivänä on perjantai. Koko kaupunki tuntuu olevan tukossa edellispäivän lumipyrystä johtuen, mutta minä raivaan tieni kouluun kinosten läpi. Kello on muutaman minuutin yli kahdeksan, kun nykäisen koulun oven auki. Silmiä on vaikeaa pitää auki, vaikka ulkona olikin melko virkistävä sää. Marraskuisina öinä sitä vain nukkui huonosti, sillä ne hatarat muistikuvat pyrkivät juuri silloin kaikista kipeimmin mieleen.
  -Huomenta, elävä zombi, Cecilia tervehtii minua ja viittaa samalla väsyneeseen olemukseeni.
  -Samoin sulle. Sähän se olet oikein aamuihmisten aamuihminen, sanon ja ärsytän tahallani ystävääni.
  -Sä oot aina niin hauska. Anna mä arvaan, Mikaela. Sun vanhemmat? hän hivuttautuu lähemmäs ja vilkuilee sitten ympärilleen, sillä harvemmat tietävät, mitä vanhemmilleni on oikeasti käynyt. En ole jaksanut valaista heitä asiasta, siksi useimmat luulevatkin Karoliinaa yksinhuoltajaksi, minun äidikseni. Sitä hän ei ole, vaikka onkin verisukulainen minulle.
  -Kaikki ajatukset ja jossittelut änkee mieleen aina öisin, kuiskaan. Cecilia katsoo minua myötätuntoisesti, ja olen kiitollinen siitä, ettei hän kysele, miten pärjään. Pärjään hyvin, mutta aina toisinaan kipu iskee kovempaa. Silloin pitää vain hengittää, yrittää keskittyä siihen, mitä on. Pahinta on miettiä asioita, joita ei ole. Se vain katkeroittaa.
  -Meillähän on maantietoa? kysyn muuttaakseni hautajaistunnelman toisenlaiseksi. Cecilia nyökkää, minä työnnän avaimen kaapin lukkoon ja nostelen oikeat kirjat reppuun.
  -No niin, frendi. Mennään nauttimaan opiskelusta, Cecilia töytäisee minua lempeästi käsivarteen ja hymyilee. Hymyilen takaisin ja huomaan oloni helpottuneen. Cecilian kanssa oli hyvä olla. Hän osasi aina rohkaista oikealla tavalla ja karkotti siten huonon olon. Hieman aiempaa pirteämpänä lähden kävelemään hänen perässään kohti maantiedon luokkaa, enkä enää jaksa välittää siitä, miltä väsyneet kasvoni muiden mielestä näyttävät.

Lukion alettua koko luokka on ollut yhä harvemmin koossa kerralla, mutta pakolliset kurssit ovat asia erikseen. Aamun maantiedon kaksoistuntien jälkeen on historiaa, jonne toiset oppilaista tuntuvat tylsistyvän kuoliaaksi asti. Itselleni historian tunnit ovat kuin matematiikan tunteja, välillä mielenkiintoisia, välillä tylsiä, mutta ehkä historia on silti useammin kiinnostavampaa kuin matematiikka.
Opettaja kirjoittaa taululle muistiinpanoja, me taas kopioimme kaiken omiin vihkoihimme. Luokassa vallitsee keskittynyt hiljaisuus lukuunottamatta muutamaa yskähtelevää oppilasta. Hiljaisuuden rikkoo ovelta kuuluva napakka, mutta kestoltaan lyhyt koputus. Jo sen perusteella voi päätellä, että tulija on lukion rehtori.
  -Sisään! opettaja huutaa taululta, ja on jo lähdössä avaamaan itse ovea, kun ovi viimein raottuu ja sisään astuu rehtori mukanaan ehkä meidän ikäisemme poika. Poika vilkaisee nopeasti ja ehkä jopa hieman ujosti luokkaa, kunnes kääntää katseensa ja tervehtii opettajaa. Ennen kuin ehdin itse tajuta asiaa, Cecilia töytäisee minua tällä kertaa paljon kovempaa käsivarteen. Vasta tuntiessani viiltävän kivun käsivarressani, tajuan mistä kiikastaa. Mä hitto tuijotan sitä! soimaan itseäni. En ole se tyyppi, joka jää lumoutuneena tuijottamaan tulijaa, mutta nyt… Pääni täyttyy ajatuksista. 
  -Oppilaat, huomio hetkeksi tänne eteen! En ole aiemmin muistanut kertoa, mutta teidän luokallenne tulee tosiaan uusi oppilas. Voit vaikka itse esitellä itsesi, opettaja sanoo hetken keskusteltuaan rehtorin ja pojan kanssa.
  -Mä oon Nooa, täytin vähän aikaa sitten 17.
Tajuan, että koko luokka tuijottaa tulokasta, jonka nimeksi paljastui Nooa. Hän katselee hieman hermostuneena ympärilleen, eikä uskalla pitää katsettaan missään kovin pitkään. Koitan havitella katsekontaktia pojan kanssa, mutta se on hankalaa. Kun viimein saan katseen kiinni, yritän vangita sen hetkeksi.
"Hei, älä pelkää. Ei ne pahalla sua tuijota", yritän viestiä katseellani. Silmät katsovat takaisin, rauhoittuvat hieman. Sitten minä hymyilen, varovaisesti, jotta en herätä turhia epäilyjä. Opettaja ohjaa Nooan istumaan ensimmäiselle tyhjälle paikalle ensimmäiseen riviin. Hetken aikaa luokassa kuhisee, mutta pian kaikki rauhoittuvat jatkamaan muistiinpanojen kirjoittamista, eikä kukaan enää tunnu kiinnittävän huomiota poikaan. Ainoa asia, joka keskittymistäni häiritsee, on Cecilian sieluun asti porautuva katse. Aivan kuin hän arvaisi, että poika on kiinnittänyt huomioni.
Tietenkin hän on.
Nooassa on jotain erikoista. Jotain, jota kenestä tahansa ei löydy.

Välitunnin alkaessa suurinta osaa koulusta ei voisi vähempää kiinnostaa ulos raahautuminen talvella, mutta kaikkien on silti pakko mennä päivän ainoalle pakolliselle ulkovälitunnille. Minä ja Cecilia olemme yhtenä ensimmäisistä ulkona, koska emme pidä yhtä pakollista ulkovälituntia niin pahana asiana, että sitä pitäisi vastustaa.
  -Mitä sä ajattelet siitä uudesta kundista? Cecilia kysyy minulta ja virnuilee. Näytän hänelle kieltä.
  -Mitä Nooasta, Ceci? Enhän mä edes tunne sitä vielä.
  -Älä yritä luistaa! Mä näin, miten sä katsoit sitä, pakotit sen sun kanssa katsekontaktiin. Vaikka toisaalta, näyttäähän se hyvältä…
Cecilian selitys keskeytyy minun töytäistyäni puolestani häntä napakasti toppatakin peittämään käsivarteen.
  -Kai sä nyt itsekin näit, että sitä jännitti tosi paljon! Mä halusin vaan rohkaista sitä. Siksi mä katsoin sitä silmiin ja hymyilin, puolustaudun ja koitan saada itsepäisen ystäväni uskomaan, etten ollut ihastunut nanosekunnissa täysin tuntemattomaan.
  -Niin, mutta sä loit teidän välille heti jonkun ihme yhteyden. Kundi rentoutui ihan silmissä, kun sä olit hymyillyt sille, Cecilia intti sitkeästi. Minua huvitti hänen käytöksensä. Ilmeisesti olin saanut hänet aivan sekaisin osoittamalla mielenkiintoa poikaa kohtaan.
  -Hei, anna nyt olla. Sitä paitsi, katso tonne, osoitin varovaisesti pihan toiselle puolelle, jossa keskustelumme kohde seisoi. Yksin.
  -Kyllä sinne joku kohta menee, Cecilia huokaisee, vaikka tietää kyllä, minne olen meitä ajamassa.
  -Entä jos ei mene? Kundi on ensimmäistä päivää täällä, eikä kukaan puhu sille. Sä tiedät, että nuo meidän luokan muut pojat tarvitsee aikaa uusien tyyppien kanssa, sanon ja tuijotan ystävääni silmiin. Tiedän tuijotuksen vetoavan hänen tunteisiinsa.
  -Mennään sitten, hän sanoo. Lähdemme kävelemään reippaasti pihan toiselle puolelle kohti poikaa. En ole miettinyt kovin tarkkaan, mitä aion sanoa, mutta toisaalta uskallan luottaa siihen, että Cecilia ottaa tilanteen haltuun muutamassa sekunnissa. Hän on paljon suorempi ja rohkeampi kuin minä uusien ihmisten kanssa siitä huolimatta, että olinkin juuri hetkeä aiemmin avannut yhteyden Nooan kanssa. Mutta jonkunhan se oli tehtävä. Tällä kertaa minä olin tehnyt avauksen.
  -Moi! Sä oot se uusi tyyppi? Et ehkä viime tunnilla ehtinyt katsoa, millaisia ihmisiä sun luokalla on. Me kaksi ollaan siis sun kanssa samalla luokalla. Mä oon Cecilia, ja koska kuitenkin kysyt, mun nimi kirjoitetaan ceellä, C-e-c-i-l-i-a.
Poika vaikuttaa hieman yllättyneeltä nopeasta tietopaketista, jonka on juuri saanut Cecilialta. Jotta en vaikuttaisi täysin tuppisuulta, avaan suuni esitelläkseni itseni ennen kuin vieressäni seisova kaveri ehtisi tehdä sitä puolestani.
  -Sä oot siis Nooa? Kiva tavata, mä olen Mikaela, sanon mahdollisimman rauhallisella äänellä. Haluan rauhoittaa tilannetta, josta aistin selvää jännitystä ja epävarmuutta. Nooa tuntuu jälleen rauhoittuvan huomattuaan, ettemme halua pommittaa häntä heti kysymyksillä. Hieman arasti hän hymyilee meille.
  -Mä muistan teidät kyllä, vaikka enhän mä tietenkään teidän nimiä tiennyt tätä ennen. Vähän outoa, ettei ollut mitään esittelykierrosta siellä tunnilla, hän sanoo.
  -Äh, se opettaja on vähän erikoinen. Harmi vaan, että se sattuu olemaan meidän ryhmänohjaaja, Cecilia sanoo. Minun tekisi mieli lyödä käteni otsaan, sillä Nooan silmistä näkyy selvä epäilys koko koulumme opettajia kohtaan.
  -Ceci tarkoittaa, että Matti on vähän outo tuollaisissa jutuissa, mutta on se muuten ihan hyvä opettaja. Tiukka ehkä, mutta jos hommat hoitaa ajallaan ja kunnolla, ei sen kanssa joudu ongelmiin. Muutenkin kaikki opettajat on aika rentoja, etkä sä edes tapaa kaikkia, jos et ota kaikkia mahdollisia kursseja, sanon.
  -Mm… tuskin ne mitään hulluja on, Nooa sanoo saaden minut ja Cecilian hymyilemään. Ennen kuin ehdin aloittaa seuraavaa lausetta, kellot soivat välitunnin loppumisen merkiksi.
  -Hei, nähdäänkö ruokavälitunnilla? Cecilia kysyy ripustaessaan takkia naulakkoon. Minä vilkaisen nopeasti Nooaa, jonka katse kielii jälleen hermostuneisuudesta.
  -Joo, nähdään vaan. Nooa, tuu meidän kanssa. Nähdään tässä kello 12, sanon. Cecilia nyökkää ja lähtee sitten työntymään väkijoukon läpi omalle tunnilleen.
  -Mitä sulla on? kysyn Nooalta, joka vaikuttaa hieman eksyneeltä.
  -Englantia, mut mä en totta puhuen hittoakaan muista, missä se luokka on, hän vastaa. Oikeastaan olen salaa tyytyväinen tilanteeseen, sillä minullakin on englantia, joten saan loistavan tilaisuuden tutustua poikaan paremmin.
  -Tuu mun mukaan, mullakin on englantia, sanon ja viiton sitten hänet mukaani. Jostain syystä en enää jaksa muistaa huonosti nukuttua yötä. Sen sijaan keskitän ajatukseni Nooaan, jossa on jotain outoa. Jotain sellaista, joka ei näy päällepäin. Jotain, jonka haluan saada selville.

2. osa