Jessika
Keskipäivän paahtava aurinko lämmitti selkääni, kun uitin jalkojani melkeinpä jo liian lämpimässä vedessä. Oli lähes tyyntä. Vain harvoin tuuli heilutti rantakoivun oksia ja sai lehdet havisemaan. Kesä oli kauneimmillaan, onnellisuus sykki rinnassani, mutta silti halusin itkeä kurkkua kuristavan tunteen pois ympäriltäni. Kuusi viikkoa oli tuntunut tuskallisen pitkältä. Miten kaikki saattoikaan olla niin vaikeaa? Laiturilla istuessa oli vaikeaa käsittää sitä, kuinka paljon olin uhrannut vain yhden ainoan ihmisen takia. Mutta minä tiesin, etten voinut kieltää häntä enää uudelleen itseltäni. Vaikka siltikään en edelleenkään voinut olla täysin varma siitä, mitä olin tekemässä.
Kristian
New Yorkin kaduilla oli lähes paahtavan kuuma. Paita tuntui liimautuvan selkään kiinni, eikä edes varjossa ollut kovin viileää. Kuudessa viikossa oli ehtinyt miettiä paljon siitäkin huolimatta, että matkakumppaninani oli ollut oma isäni. Emme sentään olleet luuhanneet koko aikaa yhdessä. Isäni oli kokenut liikkuja niin Suomessa kuin ulkomaillakin, joten hänet uskalsi jättää hetkeksi itsekseenkin. Minä puolestani selvisin varsin hyvin käyttämällä puhelimen karttapalveluja. Vaikka viikot olivatki tehneet hyvää mielelleni, ne olivat taas toisaalta saaneet minut hieman levottomaksi. Mitä tahansa olinkaan tehnyt, en koskaan voinut olla varma siitä, mitä Suomessa tapahtui. Oli vain luotettava siihen, että asiat helpottuisivat. Ja vaikka niin ei olisi käynyt, piti luottaa siihen, että kaikella oli tarkoituksensa.
KUUSI VIIKKOA AIEMMIN
Jessika
Kahvilan sisään lappasi porukkaa melkeinpä liikaa, kun minä vasta aloittelin vuoroani. Netta oli luvannut jäädä kanssani töihin siksi aikaa, että Mikko saapuisi paikalle. Hän oli kuulemma jumittunut ruuhkaan, eikä millään ehtinyt saapua ajoissa paikalle.
-Ihan hitosti porukkaa! Mistä näitä tulee? Netta kuiskasi korvaani, kun olimme saaneet jälleen yhden asiakasparven pöytiin istumaan tyytyväisinä.
-Ei hemmetti... Ne festarit tossa lähellä! Totta kai porukka tulee tänne. Ilmastointi ja raikas ilme houkuttaa näin kuumalla ilmalla. Onneks Mikko kävi tukussa eilen. Muuten tavarat loppusi kesken, huokaisin ja kiirehdin sitten takaisin tiskin taakse palvelemaan jälleen uutta asiakasta. Jos kiireessä oli jotain hyvää, niin ainakin se, ettei ehtinyt miettiä turhia asioita. Sai kerrankin vain paahtaa niska limassa hommia ilman, että mikään keskeytti ajatuksia.
-Sorisorisori... ihan hirveä ruuhka! Mikko ryntäsi sisään juuri sillä hetkellä, kun kahvila oli viimein rauhoittunut hetkeksi. Hän näytti uupuneelta. Oikeastaan hän näytti siltä, ettei kahvilan pyörittäminen voinut juuri sillä hetkellä vähempää kiinnostaa.
-Varmaan saatte hoidettua puljun iltaan asti Jessikan kanssa? kuulin Netan kysyvän Mikolta heti, kun tämä oli päässyt takahuoneeseen.
-Joo, totta kai. Sä oot vapaasi ansainnut. Kiitti, kun jäit auttamaan Jessikaa. Yksin olisi ollut aika vaikeaa selvitä tollasesta asiakasvirrasta, Mikko sanoi. Minä nostelin pöydiltä käsiini tyhjiä kahvikuppeja ja leivänmuruilla kuorrutettuja lautasia. Mikon sanat olivat totta. Netta oli kuin olikin pelastanut minut asiakasvirtaan hukkumiselta.
Viikot kuluivat kahvilan ja kodin väliä kulkien. Toisinaan asunto oli liiakin hiljainen, ainakin aina silloin, kun Elena oli lähtenyt käymään vanhemmillaan. Helteet tekivät ilmasta tukahduttavan kuumaa. Silloin tällöin puhuin Kriston kanssa puhelimessa ja vaihdoin siten kuulumisia. Puhelut olivat välillä melkein vaivaannuttavia, sillä pitkä hiljaisuus toisessa päässä ei tietenkään kuulostanut hyvältä. Minulle kuitenkin riitti tieto siitä, että Kristo oli isänsä kanssa hyvissä voimissa rapakon toisella puolella. Useimmiten vasta puhelun jälkeen minulle iski kauhea ikävä Kristoa kohtaan. Ehkä juuri siksi nukuin yöt levottomasti ja mietin meitä.
-Jessika. Tuutko käymään? Mikko huikkasi eräänä päivänä takahuoneen ovelta. Vilkaisin Nettaa, joka nyökkäsi pärjäämisen merkiksi.
-No? kysyin painettuani oven perässäni kiinni.
-Mä olen miettinyt, haluaisitko sä pitää tässä kohta kolmen viikon loman? Tai kun tänne on tulossa ne kesätyöntekijät, etkä sä oo pitänyt pidempiä lomia pitkään aikaan. Me pärjättäisiin Netan ja kesätyöntekijöiden kanssa vallan mainiosti, Mikko sanoi.
Kuulinko mä just pääseväni lomalle, jos vaan haluan? riemuistin mielessäni, mutta koitin pitää ääneni hillittynä vastatessani ehdotukseen myöntävästi.
-Joo, miksi ei, sanoin ja kohautin olkapäitäni, jotta en olisi vaikuttanut liian innokkaalta. Pidinhän minä työstäni kahvilassa etenkin remontin mukana raikastuneen yleisilmeen jälkeen, mutta viime aikojen tapahtumat olivat väsyttäneet minua. Kristokin oli ollut jo kolmatta viikkoa poissa, mutta en ollut saanut selviteltyäni päätäni tarpeeksi.
-Se tekee varmasti hyvää. Sä oot ilmeisesti ollut aika kovilla? Mikon kysymys yllätti minut. Pystyin vain nyökkäämään ja mutisemaan jotakin epämääräistä.
Onko se muka läpinäkyvää? ajattelin miettiessäni elämääni. Tiedostin itse olleeni väsynyt, mutta että Mikkokin oli huomannut asian...
-Voisin mennä käymään vaikka äidillä. Se varmaan tarvitsee apua eläinten kanssa, koetin keventää tunnelmaa ja sainkin vastaukseksi hyväksyvän hymyn tapaisen Mikolta.
-Voit aloittaa vaikka perjantaina, jos se vaan käy sulle, hän sanoi vielä ja minä nyökkäsin. Pieni loma teki todellakin terää kaiken tapahtuneen jälkeen.
Kotona kaikki tuntui olevan ennallaan heinäkuun puolivälin paikkeilla. Aurinko paistoi edelleen täydellä terällä lukuunottamatta muutamaa ukkoskuuroa, jotka olivat pelastaneet muutoin korpuksi kuivuneet heinä- ja viljapellot. Lehmät märehtivät tyytyväisinä varjossa päivän kuumimpaan aikaan. Siinä missä lehmät olivat hakeutuneet varjoon, hevosistamme kaksi nauttivat selvästi paahtavasta auringosta.
-Sade, Aamu! Ettekö työ paahdu siellä auringossa? Tulkaahan tänne! vihelsin saaden hevosten huomion itseeni. Ihme kyllä molemmat ravasivat iloisesti veräjälle kuin olisivat tienneet, mitä minulla oli mukana.
-Siinä. Pitäisi tuoda teille lisää vettä. Niin, paarmat kiusaa, höpötin hevosille läntätessäni molempien päästä muutaman paarman kuoliaaksi. Tammat huitoivat jopa hieman laiskasti hännillään rouskuttaen samalla porkkanaa, jota olin kummallekin tarjonnut.
-Moi Jessi! Sie ootkin täällä. Olisit soittanut, niin mie olisin hakenut siut eilen asemalta ja tuonut tänne, Saara huusi minulle kävellessään laitumelle tuovaa mäkeä alas. Hänen kasvoiltaan paistoi onnellisuus, jonka lähteen tiesin.
-Mie halusin yllättää. Sitä paitsi äidillä oli eilen asiaa Lappeenrantaan, niin mie tulin siinä samalla, sanoin ja taputin vielä kumpaakin hevosta.
-Teija sanoi, että sie oot täällä nyt pidempääkin. Otitko sie loparit vai saitko lomaa? Saara kysyi pilke silmäkulmassaan.
-Hehehe. Joo, tietenkin otin loparit. Enhän mie niitä töitä enää syksyllä tarvitsekaan, kun raha kasvaa nykyään puussa... No ei vaan, Mikko halusi päästä miusta eroon kolmeksi viikoksi, kun kahvilaan tulee kesätyöntekijöitä, jotain harjoittelijoita ilmeisesti, sanoin. Saaraa hymyilytti aiempi sarkastinen lausahdukseni.
-On siinä meillä sarkasmin kuningatar. Muuten, lähtisitkö sie tänään Lappeenrantaan? Mentäisiin viettämään tyttöjeniltaa samalla tavalla kuin 15-vuotiaina, käveltäisiin satamassa ja istuttaisiin nurmikolla keskiyöhön asti. Toisin siut takaisin huomenna, hän kysyi.
Värähdin tunteesta, jonka Saara sai aikaan muistuttamalla niistä illoista, kun olimme vielä huolettomia teinejä puhumassa elämästä keskiyöllä kostealla nurmikolla. Olimme hymyilleet ja suunnitelleet, millaista elämämme olisi aikuistuttuamme.
-Mie luulen, ettei miusta enää löydy samanlaista huolettomuutta.
Saara kohotti kulmiaan ja tutki kasvojani.
-Sitä suuremalla syyllä. Siun pitää puhua miun kanssa. Tiiän, että siulla on kerrottavaa miulle, hän sanoi. En voinut tietenkään väittää vastaan.
-Mutta äiti... mie en voi jättää sitä yksin, koitin kierrellä edelleen vähän liian houkuttelevalta kuulostanutta ehdotusta. Ilmeisesti yritykseni oli hyvin heikko, sillä jo seuraavassa hetkessä serkkuni oli saanut minut puhuttua ympäri.
-Sie teit oikean päätöksen. Tänään relataan, serkku, hän sanoi hymyillen, enkä voinut olla hymyilemättä itsekin, sillä heinäkuinen ilta Lappeenrannassa tekisi varmasti hyvää raastetuille hermoilleni.
Kristian
Olihan USA tietenkin upea paikka, viihdyin siellä hyvin. Ainakaan sää ei ollut perinteisen sateista ja harmaata. Olin ehtinyt saada tarpeekseni niin sateesta kuin harmaudestakin kevään mittaan, vaikka Jessika olikin kertonut, että koti-Suomessakin säät olivat olleet lähes liian kuumia. Puhelut ja viestit hänen kanssaan olivat olleet outoja, aivan kuin olisin kuunnellut sääraporttia. Nainen vaikutti etäiseltä, eikä mieleni pitänyt ajatuksesta lainkaan. Isän takia koitin pitää ilmeeni normaalina siitä huolimatta, että pääni sisällä myllersi. Kuluneet viikot kaukana Jessikasta olivat saaneet minut heräämään unesta, jossa olin kai ollut. Näin kirkkaana mielessäni sen, mitä halusin, mutta asian toteuttaminen ja onnistuminen olisikin eri asia.
Mitä jos kaikki murenisi taas?
Tiesin, ettei hän kestäisi enää uusia järistyksiä. Mutta toisaalta tiesin, ettei hän edes jaksaisi lähteä. Hän jäisi, mutta se taas tarkoitti... Ei, en halunnut edes ajatella asiaa. Minun oli pakko saada puhua Jessikan kanssa, ennen kuin oli liian myöhäistä. Mitä ikinä se vaatisikaan, en antaisi meidän tukehtua toisiimme.
Jessika
Kuusi viikkoa ja risat olivat menneet kuin hujauksessa, vaikka mukaan mahtuikin niitä tuskallisen kuumia ja hikisiä päiviä, jolloin edes järveen hyppääminen ei ollut auttanut. Olin saanut ensimmäistä kertaa sitten kaupunkiin muuton jälkeen kuorruttaa paljaat käsivarteni heinäpölyllä ja eläintenkarvoilla. Vaikka ei olisi ollut edes karvanlähtöaika, aina hevosista ja jopa lehmistä lähti muutamia karvoja.
Iltaisin äidin mentyä jo nukkumaan olin kuunnellut Kriston ääntä hieman huonosti kuuluneesta puhelusta. Hän kertoi vain kaiken oleellisen, senkin niukasti. Välillä välillemme laskeutui hiljaisuus, vaivautunut sellainen. Ja lopulta olin luopunut jokapäiväisestä puhelusta hänen kanssaan, pelkät viestit saivat riittää niinä päivinä, kun epäilys meidän suhteestamme piti ankarimmassa otteessaan. Siitäkin huolimatta halusin yrittää, tunsin sen sisimmässäni. En ollut valmis luopumaan meistä. Ikävä kalvoi mielessäni. Piti vain uskoa siihen, että myös toinen osapuoli oli samaa mieltä, vaikka välillä asia hieman pelottikin. Halusin vain tietää, ettei tarvinnut sanoa hyvästejä, että meilläkin oli mahdollisuus elämään ilman draamaa ja vääntöä. Totuuden kuuleminen pelotti. Oli ollut turvallista lohduttautua ajatukseen totuuden kohtaamiseen sitten joskus. Liian äkkiä sitten joskus olikin edessäni. Sitten joskus oli vaihtunut viikoista päiviksi, päivistä tunneiksi ja lopulta se muuttuisi tunneista minuuteiksi. Ja kun minuuttejakaan ei enää olisi, olisi vain sekunnit, jotka nekin valuivat pois käsistämme. Oli oltava rohkea ja astuttava juuri sille polulle, joka parhaalta tuntui.
Lappeenrannan juna-asema oli hiljainen heinäkuisena perjantaina kellon lähestyessä seitsemää illalla. Lähtijöitä oli vain vähän, mutta arvelin tulijoita olevan enemmän. Äiti seisoi vieressäni hymyillen ensimmäistä kertaa aikoihin juuri siinä hetkessä, kun tiesi minun lähtevän. Isän kuoleman jäkeen lähtöni olivat olleet vaikeita kummallekin, niin äidille kuin minullekin. Oli tuntunut pahalta jättää äiti suureen taloon yksin.
-Sie jäät sitten Helsingissä pois? äiti kysyi minulta.
-Niin mie puhuin Kriston kanssa. Niiden kone tulee joskus puolenyön aikaan, niin ei miun tarvitse kauaa odotella, vastasin ja koitin pitää hermostukseni kurissa hymyilemällä. Oikeasti minua hermostutti ajatus tavata Kristo yli kuuden viikon jälkeen, vaikka samalla myös odotin sitä. Mutta tapaaminen tarkoitti sitä, ettei totuuden kuulemista enää voinut vältellä. Yli kuuteen viikkoon tilanne ei ollut ollut niin lähellä itseäni, joka sai minut miettimään, miten osaisin sanani asetella.
-Sieltä se nyt sitten tulee, äiti sanoi ja osoitti kädellään junaa, jonka ääni kylläkin oli kuulunut jo hetkeä aiemmin. Heinäkuun lämmin ilta oli vaihtumassa jälleen kaupungin sykkeeseen. Paluu betoniviidakkoon ei kuulostanut kovin houkuttelevalta ajatukselta, mutta minun oli pakko.
-Yritän tulla taas käymään mahdollisimman pian, heti kun saan Mikolta viikonlopun vapaaksi. Pidä huolta itsestäsi. Äiti, mie rakastan siuta, kuiskasin halatessani äitiä.
-Voi Jessi, ei siun tarvitse miusta huolehtia, pärjään kyllä. Pidähän siekin itsestäsi huolta. Sie oot miulle ihan äärettömän rakas, äiti sanoi ja rutisti minua niin kovaa, etten meinannut saada henkeä. Ja kun vielä junasta heilutin äidilleni kättä, näin sen hänen kasvoiltaan. Vihdoinkin elämä ilman isää oli asettunut omiin uomiinsa. Hengittäminen oli jo paljon helpompaa, ja hän uskalsi luottaa siihen, että pärjää. Vaikka kaikki päivät eivät olleetkaan unelmaa, hän saattoi silti elää luottaen siihen, että huominen toisi tullessaan jotain paljon parempaa ja kauniimpaa.
Kello oli hieman yli kymmenen, kun astuin pois junasta Helsingissä. Ilta oli vaihtumassa viileäksi yöksi saaden minut vetämään päälleni ohuen neuletakin, jonka olin saanut aikoja sitten Saaralta. Hänen kanssaan puhuminen oli todella auttanut rentoutumaan. Hän ei koskaan tuominnut ajatuksiani, vaan antoi minun sanoa sen, mitä oikeasti tunsin. Pysähdyin keskelle hiljaista asemalaituria kuuntelemaan yön ääniä. Ne olivat hyvin pitkälti erilaisia kuin kotona, sillä kotona kaikki oli paljon pehmeämpää, kun kaupungissa kaikki kuulosti kovalta ja terävältä, eikä mihinkään voinut tai osannut varautua. Jollain tavalla jopa taianomaisen hetkeni päätti puhelimeni häiritsevän kovalla ollut soittoääni merkkinä siitä, että joku yritti tavoittaa minua.
-Kristo! Eikö teidän pitänyt jo olla koneessa? kysyin ehkä hieman töykeästi saatuani puhelun auki.
-No moi vaan sullekin. Ja sitä vartenhan mä sulle soitin. Tää hemmetin lento myöhästyy ainakin pari tuntia, me ollaan täällä Lontoossa jumissa faijan kanssa, Kristo sanoi minulle äänessään väsymystä ja ärtymystä.
-Ei hitto. Mä oon jo Helsingissä! Ei mulla oo mitään paikkaa minne mennä, puuskahdin. Koitin peittää äänestäni suurimman osan pettymyksestä, sillä ymmärsin, ettei Kristo voinut isänsä kanssa asialle mitään.
-Jessi, mitä jos menisit kotiin? Mä tulisin heti aamusta sun luokse.
Minulla kesti hetki tajuta mitä hän tarkoitti, sillä kolme viikkoa lapsuudenkodissa oli saanut minut pitämään sitä ykköskotinani.
-En mä nyt sinne voi mennä, ei kukaan pääse hakemaan mua asemalta.
-Mä tarkoitin sun ja Elenan kämppää, en sun kotikotia, Kristo selvensi ja silloin minunkin päässäni välähti.
-Sori... oon ilmeisesti vähän väsynyt. Ehkä sinne menee vielä junia, pitää katsoa. Toivottavasti te pääsette sieltä Lontoosta nyt pois, sanoin. Siihen koko keskustelu sitten jäätyikin, kumpikaan ei osannut sanoa enää mitään toiselle ja lopulta puhelu päättyi vaivautuneesti ja hiljaa. Minusta tuntui oudolta selata netistä mahdollisia junia keskellä yötä, sillä vielä hetkeä aiemmin olin ollut kauhun partaalla sanojeni kanssa. Ja se, että miettimisaikaa olikin yllättäen enemmän, ei enää lohduttanut. Minua ainoastaan ärsytti ja hirvitti entistäkin enemmän odottaa tuomion kuulemista. Jos jokin turhautti, niin turha odottaminen ja innostus. Mihinkään ei koskaan kai olisi pitänyt luottaa, etenkään siihen, etteivätkö lennot myöhästyisi aina silloin, kun sitä vähiten halusi tai odotti.
Kristian
En millään olisi halunnut uskoa sitä, että olimme jääneet isän kanssa jumiin Lontooseen. Muuten loistavasti sujunut loma oli kaatua yhden ainoan lennon myöhästymiseen. Jessi oli koittanut esittää pirteää, mutta hänen äänestään oli silti kuultanut pettymys. Olisin halunnut kirota koneen myöhästymisen alimpaan helvettiin, sillä tilanne stressasi minua. Halusin tietää, mitä Jessikan pään sisällä oli liikkunut, mutta ennen kaikkea halusin myös kertoa, mitä itse ajattelin. Mutta sen sijaan, että olisin kertonut naiselle ajatuksistani, mätänin matkustuksesta väsyneenä lentokentällä, jossa parveili ihmisiä huolimatta siitä, että oli ilta.
-Se on vain pari tuntia, isä koitti kai lohduttaa, kun olin mutissut kirosanoja itsekseni.
-Ainoastaan pari hemmetin tuntia lisää tuskaa, mutisin jälleen, mutta isä kuuli ja katsoi minua hämmästyneenä.
-Minä kun luulin, että tämä loma oli rentouttava kokemus, mutta sä oletkin äkäinen kuin ampiainen, hän puuskahti. Minua ärsytti, enkä aikonut selittää asiaa varsinkaan isälleni. Joitain asioita ei vain voinut selittää järjellä, ja jostain syystä tunsin, että minä ja Jessika olimme yksi sellainen asia. Me vain roikuimme toisissamme päivästä ja viikosta toiseen, vaikka muualta onni olisi taatusti löytynyt helpomminkin.
Jessika
Vaikka olinkin saapunut asunnolle hieman puolenyön jälkeen, en ollut osannut mennä nukkumaan. Olin istunut aamuyöstä parvekkeella kuuntelemassa hiljalleen heräilevän kaupungin ääniä ja lintujen viserrystä, jos sitä muutamasta linnusta lähtenyttä ääntä saattoi sellaiseksi sanoa. Elena oli lähtenyt viikkoa aiemmin omalle kotiseudulleen viettämään omaa lomaansa, joten sain olla aivan rauhassa siihen asti, että ovikello havahdutti minut sohvalta. Vilkaistuani itseäni nopeasti peiliin saatoin vain todeta, että hiukseni olivat järkyttävässä kuosissa, mutta minulla ei ollut aikaa tai halua korjailla niitä. Kädet hieman täristen avasin oven, jonka takana seisovan henkilön olisin tunnistanut vaikka unissani.
-Moi, hän kuiskasi. Vasta siinä vaiheessa mietin, kuinka hän oli päässyt sisälle lukittuun rappuun matkalaukkujensa kanssa, mutta en jaksanut miettiä kauan asiaa. Kiinnitin huomiota ainoastaan Kriston ylipitkiksi kasvaneisiin hiuksiin, jotka roikkuivat nyt entistäkin pahemmin silmillä, sekä sänkeen, joka hänelle oli kasvanut hieman yli kuudessa viikossa. En osannut edes tervehtiä tai hymyillä, roikotin vain käsiäni kylkiäni vasten, kunnes Kristo itse halasi minua. Sitten minäkin vastasin halaukseen ja tunsin, kuinka sydämeni pamppailu hieman rauhoittui.
-Meidän pitää puhua, kuiskasin, mutta Kristo, josta oli kasvanut kuuden viikon aikana huomaamattani mies, rauhoitti minua.
-Aamulla sitten. Meillä on aikaa, hän kuiskasi. Ja siitä minä tiesin, ettei hän ollut luovuttanut. Heinäkuisen aamun pehmeässä valossa nojasimme toisiamme vasten ja toivoimme, että tulevaisuus olisi meille armollisempi.
22. osa