lauantai 27. heinäkuuta 2019

Siihen kaikki päättyi

Ikkunalasia pitkin valui vettä, poskiani pitkin juoksivat suuret, suolaiset kyyneleet. Tunne sisälläni halusi pitää kiinni sinusta, jäädä roikkumaan kaulaasi syyskuisen iltapäivän pimeydessä ja kylmyydessä. Painoit viimeistä kertaa otsasi otsaani vasten. Se oli jotain niin lopullista, että melkein paruin. Tyydyin kuitenkin vain nyyhkyttämään lohduttomasti. Rakkaus oli murhaa ainakin eron hetkellä. Siksi toinen ääni sisälläni käski irroittamaan, päästämään sinut vapaaksi jonnekin kauas minusta. Se sattui niin paljon, että olin hajota jalkoihisi yhteisen asuntomme lattialle. Silti tiesin, että meidän oli määrä erota. Emme voineet jäädä toistemme luo ilman, että tukehduttaisimme toisemme hengiltä. Halusin yhtä aikaa työntää sinut pois että pitää lähelläni. Suutelit minua viimeistä kertaa siinä samassa eteisessä, jossa olimme muutamia vuosia aiemmin kuvitelleet elävämme lopun elämäämme yhdessä.

Elämä päätti toisin.

Sinä syyskuun iltana sinä lähdit aivan yhtä rikkinäisenä kuin minäkin olin. Sinä lähdit, minä jäin. Minä jäin asuntoon, jossa kaikki muistutti sinusta. Siitä, kuinka olit nukkunut olohuoneen sohvalla niinä öinä kun olit ollut typerä ja minä väärässä. Siitä, kuinka olin odottanut sinua eteisessä kotiin väsyneenä ja itkuisena. Sinä olit ottanut minut lähellesi, pitänyt siinä. Kaikista selvin muisto oli kuitenkin se, kun eräänä aamuna olimme puhuneet. Se kerta oli jäänyt viimeiseksi.

Siihen kaikki päättyi.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2019

Viimein voin hengittää

Reppuni painaa aivan liikaa. Metri metriltä sitä on vaikeampi kantaa, mutta minun on pakko jaksaa kävellä pitkä matka yksin painavan repun kanssa. On noustava pitkiä, jyrkkiä ylämäkiä ja laskeuduttava huipulta takaisin pohjalle. Yksin. Rämmittävä pimeässä ilman taskulamppua tai valon tuojaa. On vain minä ja reppuni, jota en meinaa jaksaa kantaa. 

Tuolta minusta on tuntunut tänä vuonna joka ikinen viikko tähän viikkoon saakka. Reppuni on ollut täynnä painavia kiviä, joita olen yrittänyt raahata mukanani ilman kenenkään apua. Mielen päällä on ollut kaikkea paskaa ja vähemmän paskaa. Sellaisia asioita, jotka ovat saaneet minut epäilemään itseäni ja tekemisiäni. Tiedän olleeni pohjalla. Todella pohjalla. Huhtikuu, kesäkuun loppu ja heinäkuun alku olivat pahimmat. Huhtikuussa kaikki asiat kaatuivat niskaan ja koulussa oli monta vaativaa ja henkisesti kuormittavaa juttua yhtä aikaa käynnissä. Ja minähän luulin, että kaikki helpottuu kesäkuussa. Ja hitot. Asiat menivät vain pahemmiksi. Surutyötä en totta puhuen olisi tähän väliin tarvinnut. Se, että elämäni tärkein hevonen, rakas ystäväni, lopetettiin juuri siinä kohtaa, sattui muuten aika helvetisti. Juuri kun luulin, että asiat alkavat mennä paremmiksi. Ne eivät todellakaan menneet.

Tämä hemmetin kesä on ollut mun elämäni kipein ja vaikein kesä henkisesti. Oli pelottavaa tajuta itsekin se, etten todellakaan voinut hyvin. Valvoin pitkälle yöhön, heräsin väsyneenä enkä piristynyt juurikaan päivän aikana. Ja sama juttu jatkui päivästä toiseen. Kun edes lenkillä käyminen ei enää auttanut, tajusin olevani oikeasti sekaisin ajatusteni kanssa. Ahdisti ihan pirusti. Tuntui siltä, ettei henki kulje. Purin kaiken pääni sisällä olevan paskan parhaalle ystävälleni. Hän kuunteli ja koitti olla avuksi parhaansa mukaan. Olen siitä niin kiitollinen, että edes sanat eivät riitä. Hän myös ehdotti minulle Sekasin-chattia. Oli hyvä päätös puhua siellä. Heti sen jälkeen hengittäminen oli helpompaa.


Kuitenkin vasta nyt alan taas tunnistamaan itseni siksi samaksi henkilöksi, joka olin joskus ennen kaikkea paskaa. Osaan taas hengittää ja eikä minua ahdista jatkuvasti. Surutyö on vielä kesken ja aina välillä tunteet nousevat hetkessä pintaan. Nyt kun viimeinenkin koko vuoden minua stressannut asia on saatu päätökseen, minulla on parempi olo kuin ikuisuuteen. On ihanaa olla helpottunut. Niin, helpottunut. Mikään ei ole parempaa kuin se, etten koko aikaa ole kauhean ahdistunut tai stressaantunut ainakaan juuri nyt. Varmasti elämässä tulee vielä uusia, kenties vielä rankempia jaksoja, mutta nyt yksi sellainen on selätetty.

On aika suunnata kohti uusia pettymyksiä ja kuvioita. Ehkä vielä joskus aurinko paistaa risukasaankin.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

Musiikki on ehkä parasta ikinä

Jostain kumman syystä tajusin rakastavani musiikkia juuri tällä hetkellä enemmän kuin koskaan aiemmin. Tai siltä se ainakin tuntuu, sillä nykyään on vain harvoin päiviä, etten avaisi Spotifyta ja kuuntelisi sitä samaa soittolistaa neljättä kuukautta putkeen :D Okei, ei ehkä ihan. Vaihdoin just listan, ja vitsit ne biisit tuntuu "uusilta" ja super hyviltä, vaikka lista on tehty viime kesäksi.

Mun soittolistoista voi kuulla sen, mikä fiilis mulla on ollut listan teko- ja kuunteluvaiheessa. Mun viime kesän lista on kasattu kaiken näköisistä rakkausbiiseistä, surullisista sellaisista. Lista on tehty kesäkuussa. On sinne lisäilty biisejä pitkin kesää, mutta listan ekat biisit kertoo sen, että on muuten ollut kipeä sydän silloin. Niinpä niin. Kipeä, typerä sydän, jollaiselta ei tietenkään tänäkään vuonna säästytty. Ja minä kun lupasin itselleni, että en anna itseni tuntea mitään liian vahvaa ketään kohtaan. Mutta kuinkas sitten kävikään? Se kävi niin nopeasti. Helposti. Ensimmäisellä kokonaisella kouluviikolla. Ja pam! Mun sydän on typerä, ja huutaa jonkun perään. 

Jos joku näkisi mun soittolistat, hän luultavasti järkyttyisi, sillä ne ovat hyvin sekalaisia. Mun listalla voisi ihan hyvin olla Maija Vilkkumaan Ei:n jälkeen esimerkiksi Tavaramarkkinoiden Kevät. Ihan helposti, jos se yhdistelmä on kuulostanut kivalta silloin, kun olen tehnyt listaa. Soittarit on täynnä melankoliaa. Se ihana asia, melankolia. Ainakin silloin se on ihanaa, kun itselläkin on paska fiilis. Ja sitten joku kertoo, että hänelläkin on paska fiilis. Tulee helpottunut olo siitä, että joku voi samaistua. Tai ehkä enemminkin niin, että minä voin samaistua jonkun tunteisiin. 

Musiikki on mulle yksi tärkeimmistä voimista. Jos mä haluan huutaa, mä etsin jonkun huutobiisin. Jos mä haluan itkeä, mä laulan vaikka Antti Tuiskun Vedän sut henkeen-biisiä. Se energia, mitä mä saan musiikista, on ihan suunnattoman iso. Koulussa musan tunneilla mä koen kuuluvani jonnekin. Mulla paikka, jonne mä oikeasti kuuluun. Mä rakastan laulaa. Mä rakastan kuunnella musiikkia ja antaa sen viedä mut pois hetkeksi. Mä vihaan ja rakastan sitä, kun mun sormet on kipeät kitaran kielten painelusta. Ilman musiikkia mun elämästä puuttuisi hirvittävän iso pala. Musiikki on osa mun identiteettiä. Mä en kai osaisi elää ilman musiikkia. Tai ainakin mun elämä olisi paljon värittömämpää. 

Biiseissä on välillä super hienoja lauseita ja asioita elämästä. Hyvä esimerkki on PMMP:n Joutsenet. Yhdessä kohdassa lauletaan, että vaikeaa on selittää ja ymmärtää, miten toisesta aina jälki jää. Niin totta. Mun musiikinopettaja sen sanoi. Että jokainen ihminen, jonka kanssa sä olet tekemisissä elämäsi aikana, jättää suhun jäljen. Sitä on vaan kauhean vaikeaa selittää, miten ja miksi. Toiset jättää syvät jäljet, toiset taas lähes veteen piirretyn viivan. Mutta kaikilla ihmisillä on joku merkitys. Ne on jättänyt jäljen suhun. Ja se on oikeastaan aika outoa.  

Mun elämäni tärkeimpiä biisejä ovat ainakin seuraavat biisit: 

• Jäähyväiset

• Haloo Helsinki! - Kuussa Tuulee

• Juice Leskinen - Syksyn Sävel 

• Jesse Kaikuranta - Järjetön Rakkaus 

• Ellinoora - Leijonakuningas

Nää biisit on merkityksellisiä siksi, että niillä on ollut joku vaikutus mun elämässä. Esim. Jäähyväiset on tuttu biisi mun vanhan alakoulun kevätjuhlista. Se biisi laulettiin aina kutosille, viimeisenä vuonna tosin kaikille, toinen toisillemme. Leijonakuningas muistuttaa mua unelmien saavuttamisesta. Siksi se on niin tärkeä. Onhan niitä hienoja ja tärkeitä biisejä vaikka kuinka paljon, mutta siinä on nyt muutama mulle tärkeä biisi.

Musa on mun elämä. Ainakin vahva osa sitä. Sitä mä rakastan. Se saa mut nauramaan ja hymyilemään, itkemään ja musertumaan. Ehkä juuri siksi mä rakastankin sitä niin paljon. 

tiistai 9. heinäkuuta 2019

Elämä muuttuu

Outoa ajatella sitä, miten nopeasti tämä elämä oikeastaan meneekään. Vasta äskenhän mä olin menossa eskariin intoa ja jännitystä pursuten. Nyt mä olen menossa yhdeksännelle luokalle täynnä jännitystä. Into on kadonnut jonnekin. Tai ainakaan se ei ole enää sellaista kuin silloin joskus.

Vuosien varrella mä olen muuttunut naiivista pikkutytöstä vähän isommaksi tytöksi, joka osaa ainakin välillä ajatella asioita järkevästi, vaikka mä teenkin joitain asioita ihan mun sydämellä, kuuntelen sitä. Mun elämään on myös tullut paljon uusia hienoja ja vähemmän hienoja tunteita ja ihmisiä. Tunteista sen verran, että nykyisin oman pään kanssa on paljon vaikeampaa elää kuin aiemmin. Se saa mut ajattelemaan ihan typerästi välillä. Ja koska tunteet ja sydän liittyvät aina yhteen, voin sanoa, että kaikki tunteet ja sydän eivät ole hyvä yhdistelmä. Tai sitten mun ei vain pitäisi tuntea ketään kohtaan mitään, mikä vaikuttaisi mun sydämeeni negatiivisesti jossain vaiheessa.

Siinä missä vielä pari vuotta sitten mä ratsastin päivät pitkät keppihevosilla, nykyään tuo aika kuluu lähinnä kirjoittaessa ja musiikin parissa. Vielä reilu kuukausi sitten Paavon kanssa kului tunnista pariin tuntiin päivässä, mutta nyt ei ole enää sitäkään hoidettavana. Tuntuu, että mun elämä on muuttunut viimeisen vuoden aikana tosi paljon. Ehkä positiivisin asia, joka on tapahtunut, on tämän blogin perustaminen. Teidän kanssa on ihanaa jakaa ajatuksia ja tekstejä. Pitkästä aikaa on tuntunut siltä, että oikeasti kuulun johonkin.

Yksi suuri muutos tapahtui tänään. Mun isoveli lähti eilen armeijaan. Tuntuu tosi oudolta ajatella sitä, ettei hän olekaan enää samalla tavalla kotona. Toki hän aina välillä pääsee sieltä lomille, mutta kuitenkin.



Elämän muutoksissa on välillä vaikeaa pysyä perässä. Eilen isoveljen lähtiessä armeijaan mä aloin miettiä sitä, miten hullulta musta tuntuu just nyt. Mähän oon jo hitto yhdeksännellä luokalla kohta! Vasta äskenhän mä vaihdoin koulua tullessani viidennelle. Vielä silloin tuntui siltä, että ysi on jossain kaukana edessäpäin. Nyt vuodet on vaan pikakelattu tähän päivään asti. Kai mä olen tullut vanhaksi, kun vuodet menee nykyisin niin nopeasti :D

Se, että muutoksissa on vaikeaa pysyä perässä, ilmeni ensimmäisen kerran mulla joskus viidennellä luokalla. Tuntui siltä, että ihan yhtäkkiä elämään on tullut valtavasti kaikkea uutta ja outoa, jota ei todellakaan ollut ennen kokenut. Edelleen ne vitosella elämään tulleet uudet asiat aina ilmetessään saa mut aivan sekaisin, ehkä jopa kerta kerralta pahemmin. Sehän tässä hullua onkin: vaikka saman asian kokee jo kolmatta kertaa, aina se saa ihan yhtä sekaisin.

Elämä muuttuu toisinaan paljon silmänräpäyksessä. Silloin on yritettävä sopeutua uuteen tilanteeseen mahdollisimman nopeasti ja hyvin. Ei se vaan valitettavasti ole ihan niin helppoa kuin voisi toivoa. Mua ainakin uusi tilanne alkuun pelottaa, oli tilanne sitten mikä tahansa. Se, että jokin tuttu, vuosia sun elämässäsi ollut asia yhtäkkiä häviää, on aika pelottavaa. Tämä toimii myös silloin, kun jotain uutta ja merkittävää tulee elämään. Kyllä se pelottaa tai ainakin jännittää.

Elämä muuttuu, sille me ei voida mitään. Muutokset ei aina oo kauhean kivoja tai ne voi pelottaa. Eikä se haittaa, jos jännittää tai pelottaa, kunhan ei ala pelkäämään elämää (sanoo henkilö, joka toisinaan hiukan pelkää elämää). Tämä taas muistutuksena myös itselleni!

Mutta muuttuuko ihminen elämän mukana? Vai pysyykö ihminen aina samanlaisena, ja vaan elämä tai ympäristö muuttuu? Mitä mieltä olette?

perjantai 5. heinäkuuta 2019

Ahdistus

Muutamana päivänä mua on ahdistanut jotenkin tosi paljon. On tuntunut siltä, ettei henki kulje kunnolla, tuntuu siltä, että seinät kaatuu päälle ja kaikki asiat kääntyy huonosti mun kannalta. Vaikka eihän se niin ole, se vain tuntuu siltä.

Ja siksi mun pää meinaa välillä hajota siihen ahdistukseen.

Yhtenä iltana mä olin menossa nukkumaan, ja levottomuus valtasi mun mieleni. En saanut unta ilman ASMR-videota. Oli pakko ottaa kuulokkeet ja puhelin esille, ja kuunnella ensin pari kertaa KUUMAAn Tuiki Tuiki-kappale, ja sen jälkeen hyräily ASMR-video. Se on ollut mun luottovideo viimeisen kuukauden ajan.

Eilen iltapäivällä ahdisti tosi paljon. Edes lenkillä käyminen ei auttanut. Piti yrittää huijata mieli pois niiden ahdistavien juttujen ääreltä. Lauloin, soitin Syksyn Säveltä, leivoin äidin kanssa jne. Mut aina tekemisen loppuessa ahdistus kaivautui takaisin.

Mun paras ystävä sitä ehdotti mulle. Hän ehdotti mulle Sekasin-chattiä, https://sekasin247.fi/

Ja tänä aamuna mä kävin siellä juttelemassa. Helpotti aika hitosti.

Mä uskon, että sinne voi mennä juttelemaan ihan mistä huolesta vaan. Isoista ja pienistä. Ei siihen tarvita mitään megalomaanista ongelmaa tai huolta. Pienikin huoli riittää. Siellä saa jutella asiasta ihan rauhassa. Itse puhuin siellä melkein tunnin, ja aika meni tosi nopeasti.

Viimeiset puoli vuotta on ollut raskaita mulle. Siksi musta on äärettömän ihanaa, että on tuollainen paikka, jonne voi mennä juttelemaan. Ja viimein mä käytin sitä myös itsekin.


Välillä tunnelissa ei näy ollenkaan valoa. Se on pelottavaa, kun ahdistaa. Kaikkea ei tarvitse kantaa yksin. Muistakaa se. Muistutan samalla itseäni tästä, sillä liian usein kannan liikaa asioita harteillani.  

Yhdessä meillä on voimaa taistella. Yksin ei tarvitse selvitä. Ikinä.

maanantai 1. heinäkuuta 2019

Jos rakastuisin sinuun #3


Annika virnuili minulle tietävän näköisenä. Olisihan minun pitänyt arvata. Hänelle ei kannattanut kertoa mitään, mikä liittyi jotenkin minuun ja ex-vihamieheeni Sakuun. Annika oli varmasti kehittänyt päässään meille jo melkoisen salasuhteen. Hemmetti.
 -Anna Annika jo olla. Me ollaan Sakun kanssa vaan kavereita, piste. Turha kuvitellakaan mitään muuta, sanoin pyöritellen päätäni, vaikken ehkä ihan itsekään uskonut kaikkea sitä, mitä sanoin. Ei sillä, ettenkö itse olisi ollut asiasta yllättynyt. Minä ja Saku oikeastaan viihdyimme toistemme seurassa ihan hyvin nykyisin. Pystyimme keskustelemaan itseämme lähellä olevista asioista jollain tasolla.
 -Eli sä suutut mulle siitä, että mä jankkaan susta ja Sakusta. Kertoisit nyt Maaria! Mä lupaan olla sen jälkeen ihan hiljaa koko jutusta, Annika edelleen intti. Minua ärsytti. Miksi Annika ei vain voinut uskoa, ettei meidän välillämme ollut mitään? Tai no, ehkä oli. Siis ehkä. Tai mistä minä sitä tiesin. Tuntui vain siltä.
 -Miksi meidän välillämme olisi jotain? Kerro yksikin hyvä syy, sanoin koittaen hakea rauhallista äänensävyä.
 -Teidän lapsuus, Annika vastasi sekunnin sadasosissa. Huokaisin.
 -Se ei oo mikään peruste. Mä en kerro sulle enää mitään mistään! tiuskaisin. Aina joku käänsi aiheen minun lapsuuteeni.
 -Maaria! En mä oo tosissani. Älä nyt suutu, mä lupaan olla kunnolla tästä lähtien, Annika kiirehti lepyttelemään minua. Puistelin päätäni edelleen turhautuneena, mutta päätin antaa asian olla. Ehkä Annika todella ymmärtäisi olla hiljaa minusta ja Sakusta, vaikka toisaalta hänen puheensa eivät olleetkaan täysin perättömiä. Ehkä.

Vietin usein aikaa Nellan ja Noelin kanssa, mutta välillä minusta tuntui ulkopuoliselta istua puistossa heidän kanssa. Heillä oli toisensa, minä tunsin itseni ylimääräiseksi. Siksi kieltäydyin välillä heidän seurastaan jonkinlaisen tekosyyn varjolla. Se oli typerää, mutta en halunnut tuppautua heidän seuraansa. Heidän läsnäolonsa sai minut ajattelemaan Reppistä. Kuinka paljon minä häntä oikeastaan edes kaipasin. Liikaa, ajattelin. Reppis oli soittanut minulle muutamia viikkoja sitten, kertonut tulevansa kaupunkiin tapaamaan äitiään kesällä. Oli vapauttavaa puhua hänen kanssaan. Reppis ymmärsi ja tiesi, hänelle ei tarvinnut kertoa kaikkea alusta. Sakulle kaikki täytyi kertoa alusta asti. Ja vaikka kuinka yritin, en pystynyt välttämään kipua sisälläni. Äiti, äiti, äiti, päässäni kaikui pitkien keskustelujen jälkeen. Oli yllättävän vaikeaa kaivella menneitä, jo haudattuja kipeitä muistoja. Saatoin huomata senkin, että Saku hätkähti aina välillä sanomiani asioita kuin olisi itsekin kokenut samankaltaisia asioita. Ja totta kai hän oli kokenut. Hän ei vain osannut tai halunnut puhua niistä kovin selkeästi. Reppiksen kanssa ei ollut sitä ongelmaa. Hän uskalsi puhua minulle suoraan siitä, mitä hän oli nähnyt, kokenut ja tuntenut lapsuudessaan. Välillämme ei ollut lukkoja tai solmuja.
 -Milloin sä tuut tänne? olin kysynyt häneltä.
 -Kesällä. Mä en vielä osaa sanoa sen tarkemmin. Mut kai sä tiedät, että mä kerron aina kaiken sulle? Mä haluaisin tulla sinne mahdollisimman pian, Reppis oli sanonut minulle, ja se oli tuntunut hyvältä. Oli kiva tietää, että olin yhä hänelle läheinen ihminen, sillä hän oli minulle hyvin tärkeä. Se henkilö, johon saatoin turvautua milloin vain. Olihan minulla myös Nella, mutta Reppikseen saatoin turvautua aivan toisella tavalla. Hänen kanssaan ei tarvinnut kaunistella asioita. Ja Saku… Halusin saada jollain tasolla samankaltaisen yhteyden myös meidän välillemme.

Oli todella outoa huomata olevansa yhtäkkiä kaveri vanhan vihollisensa kanssa. Vielä oudompaa oli tajuta viettävänsä aikaa jatkuvasti tämän kanssa, sillä edellisenä kesänä en olisi uskonut olevani Sakun seurassa vapaaehtoisesti kesälomalla. Mutta siinä sitä oltiin, minä ja Saku yhdessä kaupungilla.
 -Isä järkyttyisi, jos se saisi tietää, että mä oon nykyisin sun kaveri. Sillä on edelleen se mielikuva, että me ollaan verivihollisia, sanoin Sakulle ja hymyilin.
 -Et sitten oo halunnut kertoa? Reilua peliä hei! Pitäiskö sun kertoa sun faijalle? Mietin vaan, että jos sä lähdet mun kanssa käymään kansallispuistossa, niin sen ois hyvä tietää, kenen kanssa sä siellä oot, Saku sanoi ja sai minut loksauttamaan suuni auki.
 -Mitä? Kansallispuistoon? Mulla ei oo mitään metsää vastaan, mutta sun kanssa… Iskä ei ikinä tuu antamaan mulle lupaa lähteä sun kanssa. Se ei varmaan luota suhun ihan hirveästi.
 -Mä oon tosissani. Tee suunnitelma. Sanot meneväsi Nellan kanssa. Kuvittele nyt, yksi yö keskellä metsää itikoiden ja hurmaavan Sakun, eli siis minun kanssani. Voiko olla mitään parempaa? Saku sanoi samalla virnistäen. Minä irvistin vastaukseksi, mutta jatkoin kuitenkin myös verbaalisesti.
 -Sinä ja hyttyset yhdessä… ei, mä en todellakaan tiedä mitään parempaa. Mun pitää oikeasti kehittää joku suunnitelma Nellan kanssa. Lähdetkö sä oikeasti mun kanssa sinne kansallispuistoon, jos mä suostun? kysyin ja katsoin Sakua silmiin. Melkeinpä saatoin nähdä hymyn hänen silmistään, jotka muuten olivat tarkemmin ajateltuna kauhean koukuttavat. Kun niihin kerran upposi, teki mieli upota uudestaan tuijottamaan siniharmaita silmiä, joista saattoi aistia useita eri tunteita ja tuntemuksia yhtä aikaa.
 -Lähden, totta kai mä lähden. En mä muuten olisi sitä ehdottanut. Mä vaan kelasin, että mun… että sun ois aika saada tietää enemmän musta. Ja kansallispuisto paikkana on mulle aika tärkeä. Mun lapsuus… Sen jälkeen kun faija lähti, mutsi vei mut aina sinne rauhoittumaan. Villi lapsi mikä villi lapsi, hän puhui hitaasti ja vastasi katseeseeni. Sä et ollut mikään villi lapsi, ajattelin katsellessani Sakua silmiin. Taas saatoin aistia hänen silmistään ja koko olemuksestaan, että hän kätki jotain sisälleen. Jotain, joka oli vaikuttanut merkittävästi siihen, millainen lapsi ja nuori Sakusta oli tullut.
 -Okei, mä puhun Nellan kanssa. Milloin mennään? suostuin Sakun ehdotukseen. Täytyisi vain kehittää vedenkestävä suunnitelma Nellan kanssa isän varalle. Sitten kaikki olisi hyvin. Ja minä pääsisin Sakun kanssa kansallispuistoon. Halusin saada tietää hänen asioistaan enemmän. Halusin oppia ymmärtämään häntä vielä paremmin. Ja ehkä hiukan halusin vain olla hänen lähellään.



Isä oli vannottanut minua pitämään huolta itsestäni sekä Nellasta keskellä metsää. Olin luvannut tehdä sen, ja samalla pyytänyt isää olemaan huolehtimatta liikaa.
 -Maaria, enhän minä voi olla huolehtimatta sinusta. Sinä olet kuitenkin ainoa tyttäreni. Soitat heti minulle tai isovanhemmillesi jos tulee mitään ongelmia, isä vielä sanoi. Nyökyttelin.
 -Totta kai. Pidä kiva työmatka. Mä lupaan olla huomenna kotona, kun sä tuut illalla. Mun pitää mennä nyt, etten mä myöhästy. Sa… Nella odottaa mua jo, kompastelin sanoissani. Painoin oven kiinni ennen kuin isä ehti kyselemään mistään enää mitään. Rappukäytävässä askeleet kaikuivat. Ulkona aurinko paistoi, mutta oli viileää. Naapurin kolmekymppinen mies oli tupakalla vähän matkan päästä sisäpihalta. Saku oli luvannut tulla muutaman pysäkin päähän vastaan. Siitä jatkaisimme yhdessä kaupungin laitamalle jatkaen siitä edelleen bussilla lähelle kansallispuistoa. Lähin pysäkki sijaitsi vain muutaman sadan metrin päässä kansallispuistosta. Bussit olivat vielä melko tyhjiä. Keskipäivällä ihmiset eivät näemmä liikkuneet busseilla. Sullahan ei ole mitään taka-ajatuksia tästä meidän pikku telttailusta keskellä kansallispuistoa? olin kysynyt leikilläni muutamaa päivää aiemmin Sakulta. Pitäisikö olla? Älä huoli. Mä lupaan olla kunnolla. Tai niin kunnolla kuin mä nyt vaan osaan, hän oli nauranut. Outoa, miten jonkun hymy voi saada onnelliseksi, mietin samalla tuijotten ulos aurinkoiseen, mutta viileään iltapäivään. Tuntui hyvältä karistaa kaupungin pölyt jaloista, vaikka en aivan Lappiin asti päässytkään. Isän kanssa olin käynyt useampaan otteseen kesäisin Lapissa. Luonto oli kuitenkin aina luonto. Se rauhoitti, vaikka en olisi ihan korvessa ollutkaan.

Kansallispuistossa suihkutimme aivan ensimmäisenä reilun kerroksen hyttyskarkoitetta niskaamme. Hyttysiä oli paljon, joten niiltä oli lähestulkoon pakko suojautua. Kuljin Sakun perässä merkittyä reittiä pitkin kohti päämäärämme rinkka selässäni. Ei tuntunut lainkaan omituiselta kulkea metsässä Sakun kanssa. Oudommalta se olisi tuntunut Nellan tai varsinkin Annikan kanssa. He eivät kumpikaan olleet kovin kiinnostuneita metsässä tarpojia. Ei ainakaan Annika. Hän oli tottunut elämään kaupungissa, sillä edes hänen isovanhempansa eivät omistaneet taloa tai mökkiä maalla.
 -Ootko sä yhtään seurannut sääennusteita? Saku kysyi minulta. Puistelin päätäni.
 -En oo seurannut. Mistä vetoa, että taas kohta sataa? Sitähän tää kesä melkein on ollut, sadetta sateen perään. Noelkin on saanut heti tottua olemaan sateessa siellä mökillään. Oisko mun pitänyt käydä hakemassa mummolta ja papalta pressu mukaan?
 -Ei se välttämättä ois ollut huono idea. Vaikka kesä muka kuivaakin sen minkä kastelee. Täällä me muuten ollaan mutsin kanssa kävelty aika usein varsinkin silloin, kun mä olin pienempi. Hitto näitä hyttysiä! hän sanoi ja huitaisi kädellään. Minä pysähdyin katsomaan taivaalle. Männyn latvojen läpi näkyi sininen taivas ja muutama valkoinen pilvi. En ihmetellyt sitä, miksi Sakun äiti oli tuonut tämän luonnon keskelle rauhoittumaan. Järvi, männyt ja järveä ympäröivät kalliot kieltämättä saivat unohtamaan kaikki huolet ja murheet.
 -Saku, saanko mä kysyä yhtä asiaa? Siellä juhlissa ennen juhannusta sä vaikutit aika vihaiselta. Miksi sä olit vihainen? Tai kenelle? Mille? Mä haluaisin tietää, kysyin Sakulta. Hän katsoi minua, ja mietti. Näytti siltä, että hän haluaisi kertoa, mutta ei pystynyt.
 -Maaria. Mä olin vihainen mun faijalle. Mä… mä voin yrittää kertoa siitä jossain vaiheessa, mutta en nyt. Sori. Se on aika monimutkaista, Saku huokaisi ja käänsi katseensa järvelle. Minä ymmärsin, enkä halunnut painostaa.
 -Sun ei oo pakko puhua siitä, jos sä et itse halua, sanoin. Saku nyökkäsi. Hän tiesi, että minä antaisin asian olla, jos hän niin haluaisi.
 -Kiitos, hän sanoi. Minä hymyilin rohkaisevasti. Kyllä se kertoo, jos haluaa. Painostamalla siitä ei saa mitään irti, ajattelin. Saku oli jo näemmä jatkanut matkaa. Otin muutaman juoksuaskeleen, jotta sain hänet kiinni.
 -Pitäisikö mun kysyä koomisesti, milloin ollaan perillä? Kannathan sä mut, jos mä en itse jaksa? kysyin Sakulta hymyillen.
 -Enää muutama kilometri. Ja kai mä sut kannan, kun kerran tänne raahasinkin, hän vastasi.

Taivaalle oli kerääntynyt illan mittaan tummia pilviä. Emme kai olisi voineet parempaa ajankohtaa retkellemme valita.
 -Onneksi toi telttakangas on vedenkestävä. Tai no, "vedenkestävä". Ei toikaan mitään monen tunnin kaatosadetta pidä poissa, Saku viittoi telttaamme kohti. Nyökyttelin.
 -Pari kesää sitten mä olin isän kanssa Lapissa, ja yöllä satoi kaatamalla pari tuntia. Aamulla sisätelttakin oli jo vähän kostea, totesin ja nojasin kaiteeseen, joka oli laitettu kallion reunalle estämään tippumista kivikkoon ja veteen. Ensimmäiset pisarat tippuivat kasvoilleni. Saku astui muutaman askeleen lähemmäs minua.
 -Sä kysyit silloin, miksi tai mille mä olin vihainen. Sen sä tiedätkin jo. Faija. Mut se syy… on aika vaikea asia mulle ja äidille, hän sai sanottua nieleskellen. Käännyin katsomaan häntä silmiin. Tuntui kuin Sakulla olisi jotain kauheaa kerrottavaa. En osannut sanoa mitään, mutta ehkä se oli vain hyvä. Olisin vain saattanut sanoa jotain typerää.
 -Mulla oli pikkuveli, kaksi vuotta mua nuorempi. Aluksi kaikki oli ihan normaalisti, mutta sitten ilmeni kaikenlaista huonoa. Siitä lähtien mikään ei mennyt niin kuin saduissa, Saku sanoi ja katsoi pois minusta. Etsin hänen kätensä käteeni ja puristin sitä. Ei hemmetti… ei kai tää tarkoita, että Sakun pikkuveli… ajatus tunki mieleeni.
 -Saku, mä haluan, että sä tiedät yhden asian. Vaikka mä en koskaan voi ymmärtää kaikkea sitä, mitä sä oot kokenut, mä lupaan olla tässä ja kuunnella. Ihan aina, sanoin toivoen, että Saku ymmärsi mitä tarkoitin.
 -Aatulle tehtiin tutkimuksia. Äiti ja faija tietysti toivoivat, että se ei olisi mitään vakavaa. Kyllä mäkin näin, ettei asiat olleet hyvin. Yhtenä päivänä me sitten saatiin tuomio. Aatulta löydettiin… leukemia, hän sanoi ääni murtuen. Minusta tuntui siltä, että kaikki väri pakeni kasvoiltani sekunneissa. Saku näytti kauhean pieneltä sanottuaan sen. Puristin hänen kättään kovempaa.
 -Mä oon niin pahoillani, Saku, sanoin ja koitin olla itkemättä. Minusta tuntui pahalta hänen puolestaan.
 -Aina välillä oli parempia jaksoja, mutta sitten kun Aatu oli sairastanut melkein puolitoista vuotta, tilanne romahti lopullisesti. Mä huomasin, miten faija alkoi suhtautua äitiin. Aatu kuoli leukemiaan vähän sen jälkeen kun oli täyttänyt kaksi vuotta. Neljävuotias tajusi aika helvetin hyvin, mitä siinä tapahtui. Mutta se, miksi tapahtui, ei mahtunut mun päähäni. Faija syytti äitiä Aatun leukemiasta ja kuolemasta. Äidin suvussa oli ollut aiemminkin joitain leukemia tapauksia. Loput sä varmaan arvaatkin. Faija jätti äidin ja mut kahdestaan, Saku kertoi. Hetken näytti siltä, että hän kaatuisi, jos ei nojaisi kaiteeseen. Minä halasin Sakua. Yhtäkkiä muistin taas sen, miten helposti sitä ajatteli liian pinnallisesti. Miten hitossa mä ajattelin, että Saku on ilkeyttään syyttänyt Reppistä? Se olikin jotain ihan muuta, ajattelin halatessani häntä. Raskaat vesipisarat alkoivat tippua taivaalta päällemme.
 -Ei jäädä tähän, kuiskasin Sakulle. Hän nyökytteli. Hiljaa kävelimme kohti telttaamme. Minä toivoin, että me voisimme vihdoin ymmärtää toisiamme ilman mutkia ja solmuja. Halusin saada kaiken toimimaan. Mutta ennen kaikkea halusin, että Saku saattoi luottaa minuun sataprosenttisesti. Halusin olla hänen tukenaan, sillä minä… minä välitin kauhean paljon Sakusta.

Seuraavana iltapäivänä sateesta ei enää ollut jälkeäkään. Aurinko paistoi ja tuuli kovaa, jopa hiukan kylmästi. Ainakaan hyttyset eivät olleet kimpussamme. Olin edellisenä iltana jutellut Sakun kanssa pitkään hänen lapsuudestaan. Saku oli puhunut minulle yllättävän avoimesti. Jos mun äidillä ei ollut mitään syytä jättää mua, ei kyllä ollut Sakun faijallakaan mitään kunnon syytä hylätä poikaansa noin, ajattelin. Äitinsä pakottamana Saku oli nähnyt isäänsä kerran kuukaudessa siihen asti, että oli täyttänyt kaksitoista. Sitten hänen äitinsä oli luovuttanut. Saku ei halunnut nähdä isäänsä eikä isä poikaansa. Siinä se. Ainakin melkein. Toisinaan he edelleen näkivät toisiaan, ja se jos mikä sai Sakun ärtymään.
 -Sori kun mä kyselin siitä jutusta sulta. Mun ois pitänyt antaa sun itse kertoa, pyysin anteeksi Sakulta ja nojasin kaiteeseen. Olimme jo lähellä edellisen päivän lähtöpaikkaa kansallispuiston laitamilla.
 -Anna sen asian olla, Maaria. On ne sitä paljon pahemminkin kaivellut, eikä toi mua haitannut. Sä et painostanut mua, Saku sanoi.  
 -Mut silti… mä en halua astua sun varpaille. Varmaan tajuat, mitä tarkoitan, sanoin hänelle taiteillen samalla pienen kiven päällä. Pahaksi onnekseni horjahdin kiven päältä suoraan kohti Sakua. Oli onni onnettomuudessa, että Saku oli niin lähellä minua. Horjahdin suoraan hänen syliinsä. Jos Saku ei olisi ollut tässä, mä olisin lentänyt rähmälleni maahan, ajattelin. Sydän säikähdyksestä miljoonaa hakaten katsoin Sakua silmiin pitäen edelleen hänestä kiinni. Tuuli puhalsi viileästi selkäni takaa. Miten jollain voi olla noin kauniit silmät? ajattelin jälleen Sakun silmien lumoavaa siniharmaata sävyä. Emme sanoneet sanaakaan toisillemme siinä hetkessä, tuijotimme vain toistemme silmiä. Ja yhtäkkiä Saku nojautui hieman lähemmäs minua, minä taas kurkotin häntä kohti ja me melkein… suutelimme. Mitä hittoa mä olen tekemässä? havahduin tilanteeseen. Ilmeisesti Sakulla oli sama ajatus, sillä hänkin vetäytyi. Hetkeksi käänsin katseeni pois, mutta hymyilin. Hymyilin koko tilanteelle.
 -Onhan sulla kaikki hyvin? kuulin Sakun äänen. Nyökyttelin hymyillen.
 -Joo, on mulla. Sori toi äskeinen, mulla on selvästi vähän huono tasapaino.
 -Mä otin ton mun syliin horjahtamisen kunnianosoituksena sulta mulle. Ei mulla ollut mitään sitä vastaan, Saku vastasi ja nauroi.
 -Joo, todellakin se oli kunnianosoitus sulle. Mut vakavissaan nyt, Saku. Sä sanoit silloin joskus mulle, että mä oon vahva. Jos mä oon vahva, sä oot ihan supervahva. Ihan oikeasti. Sä oot selvinnyt kaikesta siitä paskasta. Sä ja mä, me selvitään mistä vaan, jos me vaan ollaan toistemme tukena, sanoin Sakulle ja katsoin tätä. Hän katsoi minua ja myöntyi sitten.
 -Niin kai. Maaria, kiitos että sä oot ollut… tai siis että oot kestänyt mua. Kuunnellut ja halunnut selvittää asiat. Mä arvostan sitä, Saku sanoi minulle. Hymyilin ja halasin tätä. Tuntui hullulta olla siinä tilanteessa ihmisen kanssa, jota olin ennen vihannut. Mutta siinä oli hyvä olla. Juuri siinä oli hyvä olla. Sakun lähellä.

Muutamaa päivää myöhemmin olin kaupungilla odottamassa Reppistä. Miten hirveästi minä olinkaan kaivannut tämän seuraa. Nyt hän oli vihdoin tulossa kaupunkiin.
 -Moi! kuulin selkäni takaa. Salamana käännyin ympäri ja hyppäsin Reppiksen kaulaan.
 -Ihana nähdä sut! Mulla oli kauhea ikävä, sanoin rutistaen häntä kovaa.
 -Samat sanat, mut voitko vähän höllätä? Sä kuristat mut kohta hengiltä, Reppis naurahti minulle, kun roikuin hänessä kiinni. Hitaasti päästin irti hänestä.
 -Mitä sulle on tapahtunut? Sä oot varmaan puoli metriä pidempi kuin viime kerralla, kun mä näin sut, ihmettelin ääneen. Aikaa oli toden totta kulunut monta kuukautta. Aivan liian monta. Tai ainakin niin monta, että yhtäkkiä Reppis näyttikin aivan hirvittävän pitkältä verrattuna aiempaan.
 -Mitä mulle on tapahtunut? Oisko kuule sellainen kuin kasvupyrähdys? Siinä tapauksessa mitä mun omalle pätkälle kuuluu? Maaria, älä näytä tolta, mä en ollut tosissani, Reppis nauroi ilmeelleni ja pörrötti hiuksiani. Oli niin ihanaa nähdä häntä pitkästä aikaa, etten osannut olla hänelle vihainen. Enkä kyllä olisi ollut muutenkaan.
 -Mutta sulla taitaa olla jotain tunnustettavaa mulle. Kuulin vähän juttuja susta Nellalta. Mitä hittoa sä teet sen Sakun kanssa? Etkö sä yhtään muista, millainen se kundi on? Reppis kysyi minulta epäuskoisena. Hemmetin Nella, kirosin mielessäni. Nyt Reppiksellä on ihan väärä käsitys koko jutusta!
  -Reppis, asia ei ole ihan noin yksinkertainen ja mustavalkoinen kuin sä luulet. Mäkin luulin sen olevan niin vielä pari kuukautta sitten. En luule enää. Se, mitä Saku sulle teki, ei hitossa ollut oikein, mutta sillä oli ihan oikeasti syy siihen. Eikä se syy ollut mikään "vanhemmat maksaa joka tapauksessa". Saku nimittäin tietää tän meidän tilanteen, sillä se on itsekin samassa tilanteessa. Okei, sen isä hylkäsi sen, ei äiti, mutta kuitenkin. Saku syytti sua, koska se ei halunnut tuottaa lisää huolia äidilleen, joka ei koskaan ole toipunut kunnolla siitä, että sen nuorempi poika kuoli leukemiaan vähän yli kaksi vuotiaana. Ja se pojan kuolema on syynä sille, miksi Sakun isä otti hatkat. Se syytti Sakun äitiä Aatun kuolemasta. Ja mä tajuan varsin hyvin, ettei lapsen kuolemasta koskaan selviä täysin. Reppis, mä toivon sun ymmärtävän nyt, miksi mä hengaan nykyään Sakun kanssa, selitin mahdollisimman nopeasti ja perusteellisesti sen, miksi Saku oli sellainen kuin oli. Siksi minä olin hänen kanssaan. Koska hän tiesi, mistä minä puhuin. Ja minä tiesin, mistä hän puhui.
 -Siis mitä? Oliko Sakulla muka pikkuveli? Mä oon aina luullut, että se on ainoa lapsi perheessä, jossa kaikki on täydellistä. Puhuthan sä nyt totta? Ei helvetti. Siis kaikki nää vuodet mä oon luullut sitä kusipääksi. Maaria, selitä vielä kerran! Mä oon ihan pihalla koko hommasta edelleen, Reppis pyysi hämmentyneenä. Niinpä selitin kaiken minusta ja Sakusta aina toukokuun puolivälin tienoilta tähän hetkeen saakka.

Reppis istui vieressäni laiturilla huitoen silloin tällöin yksittäisen hyttysen pois pörräämästä ympäriltämme. Viileä ilta sai meidät istumaan kiinni toisissamme, mutta niin me olimme aina istuneet.
 -Pakko kysyä sulta yhtä asiaa. Enkä mä kysy sulta lupaa. Ja sun on pakko puhua totta, Reppis sanoi minulle. Kohautin olkapäitäni myöntymisen merkiksi, vaikka se olikin turhaa. Reppis olisi kysynyt kuitenkin.
 -Ootko sä vähän, ihan pikkiriikkisen rakastunut siihen sun Sakuusi? Mitä? Oletko? Kyllä sä sen voit mulle kertoa. Mä annan tilanteen selvittyä kaiken hyväksyntäni sun valinnalle, hän tökkäsi minua kylkeen. Minä nauroin.
 -Kuulostanko mä rakastuneelta? Älä sit vihaa mua Reppis! Saatan mä ihan vähän olla siihen ihastunut… Reppis! Älä viitsi virnuilla noin. Sä oot niin tärkeä mulle, tunnustin Reppikselle olevani ehkä hiukan lääpälläni Sakuun. Reppis otti minut halaukseen.
 -Säkin oot mulle ihan hemmetin tärkeä. Sun takia mä lupaan tulla toimeen sen luupään kanssa. Mut mä pidän sitä myös silmällä! Jos se ikinä kehtaa tehdä jotain paskamaista sulle, mä lupaan näyttää sille, ettei mun ystävälle tehdä mitään ilman seurauksia, hän sanoi ja minä painoin pääni hänen olkapäätään vasten. Minun rakas Reppikseni oli aina minun puolellani. Jopa siinä tapauksessa, että olin ihastunut entiseen yhteiseen viholliseemme. Oikeastaan jäljellä oli enää se haastavin osuus. Kuinka ymmärtää ja kertoa sanat, jos rakastusin sinuun?  Se minun oli selvitettävä yhdessä Sakun kanssa.

Blogin kesäsarjan kolmas osa. Kirjoitettu alun perin Google Docsiin.