Siksi kai

Pakkanen nipistelee sormia, mutta en jaksa välittää siitä. Sen sijaan sytytän tupakan. Taivas on kirkas pitkästä aikaa. Monta viikkoa putkeen pilvet ovat kerääntyneet taivaalle estäen näkymän tähtiin. Nyt ne vihdoin näkyvät, ja katselen niitä puhaltaen samalla savurenkaan ulos. Etsin tähdistä Otavan, se on ainut tähtimerkki jonka varmasti tiedän. Toinen on tietenkin Pikku Karhu, sillä se näyttää hiukan samalta kuin Otava. Yö ja ilta rauhoittavat minua, päivät stressaavat. Varsinkin tämä päivä oli ahdistava ja inhottava. Olisin vain halunnut jäädä kotiin peiton alle piiloon kaikilta katseilta, jotka muka kohdistuivat minuun. Eivät ne kai oikeasti kohdistuneet minuun, mutta minusta tuntui siltä.
  -Mitä sä teet? säpsähdin vierestäni kuuluvaa ääntä. Se kuului Henriikalle, naiselle, joka piti minusta kiinni kuin takiainen. Ei vaan oikeasti pidin hänestä, en vain ymmärtänyt kuinka hän jaksoi minua päivästä ja viikosta toiseen. Oikeastaan vuodesta toiseen.
  -Kai sä tiedät, ettei sun pitäisi polttaa? Mehän sovittiin tästä jo, Tomi. Älä polta, jos sä et halua pilata keuhkojasi, Henriikka sanoi minulle tarttuen käteeni, jossa pidin tupakkaa.
  -Mä tiedän, mutta mitä väliä sillä muka on? vastasin tietäen saaden hänet säpsähtämään sanomaani.
  -Tietenkin sillä on väliä! Tomi, älä todellakaan puhu tuollaisia. Ja tumppaa toi tupakka, sä oot parempi ilman, hän sanoi katsoen minua silmiin. Että hän osasikin päästä syvälle sieluuni hetkessä.
  -Huono päiväkö? Mä tiedän, että sulla on paha tapa tupakoida silloin kun sua ahdistaa tai on ahdistanut. Meillä on paljon paremmat keinotkin tähän ahdistukseen kuin polttaminen.
  -Mitä sä ajattelit tehdä näille jäljellä oleville?
  -Tietysti piilotan sun tupakat, Henriikka vastasi.
  -Ja levität sun tavarat minne haluat, tapailin laulun sanoja. Henriikka hymyili.
  -Muistat sitten tuon "piilotat mun tupakat, levität sun tavarat minne haluat" -kohdan siitä biisistä. Totta kai minä muistin. Se oli täydellinen biisi kuvaamaan minua ja Henriikkaa. Tumppasin tupakan ja annoin lähes täyden askin Henriikalle. Hän otti askin ja tunki sen taskuunsa astuen samalla lähemmäs minua. Hän silitti kasvojani käsillään.
  -Kaikki hyvin? Mumisin vastaukseksi jotain ja annoin Henriikan ajaa minut reunalle tilaan, jossa kerroin hänelle kaiken. Oikeastaan se ei edes vaatinut paljoa häneltä. Hetki vain, ja minä olin kertonut hänelle sen, mikä minua ahdisti. Jos joku muu asia kuin ilta ja tähdet rauhoittivat minua, niin sitten se oli Henriikka.
  -Miten sä voit jaksaa mua, kun mä en pysty olemaan tasapainoinen ja rauhallinen ihminen? kysyin häneltä.
  -Siks kai mä oon sun. Koska sä et ole rauhallinen ja tasapainoinen ihminen. Sun kanssa yksikään päivä ei ole tylsä. Enkä mä voisi jättää sua yksin, koska silloin kukaan ei vahtisi tota sun tupakointia. Mä en halua sun kuolevan keuhkosyöpään, hän vastasi. Ja se riitti minulle. Hetken aikaa kaikki oli rauhallista. Ei ollut ahdistusta. Ja juuri siksi kai minä olin Henriikan. Koska hän saattoi tasoittaa edes hetkeksi sisäisen myrskyni.
  -Mennään, sanoin hiljaa. Ja niin me katosimme illan pimeyteen. Yhdessä. Minä ja Henriikka. Hetkeksi. Taivaalla tähdet tuntuivat loistavan kirkkaammin kuin aiemmin. Ehkä ne loistivat meille, ehkä eivät. Mutta minulla oli Henriikka, enkä tarvinnut muuta. Sain häneltä kaiken sen mitä tarvitsin. Turvaa, lohtua, rauhaa ja onnea. Mitä muuta minä olisin tarvinnut? En kai mitään. En ainakaan sitä tupakka-askia, jonka Henriikka oli minulta keuhkosyövän pelossa vienyt.

Inspiraationa KUUMAA-bändin single Siks kai mä oon sun.