Sade hakkaa vasten asfalttia saaden myös minut kastumaan läpimäräksi. En edes pysty muistamaan, koska olisi ollut näin hirveä rankkasade. Minua väsyttää, mutta silti juoksen kuin hullu kaduilla, jotta pääsisin mahdollisimman pian sateelta suojaan. Onneksi sade ei ole kauhean kylmä. Loppukesän vesisade on viileä, mutta ei se siitä mukavaa tee. Lenkkitossuni ovat aivan märät. Kylkeen pistää, mutta jatkan juoksemista siihen pisteeseen saakka, jolloin en yksinkertaisesti enää pysty juoksemaan. Hengitän raskaasti ja ihmettelen lasta, joka hymyilee pomppien samalla suurissa vesilätäköissä. Ehkä hänellä on kuravaatteet, ajattelen ja jatkan matkaani hitaasti kävellen. Vesi valuu kasvojani pitkin, ja kiitän onneani siitä, että minulla ei ole meikkiä ollenkaan tänään. Tämä kaatosade olisi kyllä laittanut meikkini uuteen uskoon. Sade latisti tunnelmaa entisestään, sillä yksi työpäivä kämäisessä kahvilassa kaupungin keskustassa ei ollut paljoa piristänyt. Kahvilassa kävi vain tympääntyneen näköisiä vanhoja, tai no, "vanhoja" miehiä. Elämäntavat näkyivät heidän ulkoisesta olemuksestaan. Pieni ja nuhruinen paikka ei tuntunut yhtään omalta, mutta eipä minulla ollut juuri varaa valittaa, jos en halunnut ottaa itselleni järkyttävää opintolainaa. Pikkukylän tyttönä ei ollut helppoa sopeutua uuteen, isoon ja vieraaseen kaupunkiympäristöön. Huomaan bussini pysäkillä, ja juoksen loppumatkan. Bussissa ei ole ainuttakaan vapaata paikaa ja vanhat rouvat etupenkillä mulkoilevat minua märkine hiuksineni. Tekisi mieli mulkaista takaisin, mutta ymmärrän onneksi jättää tekemättä niin. Uupuneena tartun kiinni jonkun penkin selkämykseen. Ajatus kodista ei juuri houkuta minua, siellä ei kuitenkaan odottaisi kukaan. Ei enää, ajattelin. Kauanko siitä oli? Ehkä viisi viikkoa. Tai mistä minä muistin. Jos hän olisi ollut nyt kotona, hän olisi luultavasti vetänyt minut paksun, lämpimän pyyhkeen sisään ja sen jälkeen ottanut syliinsä istumaan. Antanut nukahtaa siihen. Mutta hetki sitten kaikki oli muuttunut. Hänelle ehkä hyvin, minulle huonosti. Ajatuskin satutti. Ei kai se saanut olla niin. Että joku oli vienyt paikkani hänen sydämessään. Joku tönäisi minua änkiessään ohitseni täpötäydessä bussissa. Olisin halunnut huutaa perään jotain törkeää, ja nippa nappa sain pidettyä suuni kiinni. Kaikki ärsytti suunnattomasti. Onneksi oli perjantai, eikä koulua olisi viikonloppuna. Ulkona satoi edelleen. Ja sade jatkuisi. Tiesin sen.
Kirosin mielessäni etsiessäni avaimiani laukustani. En millään meinannut löytää niitä. Minulla ei ollut varaa lukita itseäni rappukäytävän ulkopuolelle tähän aikaan illasta. Jos avaimeni olisivat epäonnisesti eteisen tasolla, saisin varmasti jäädä tähän koko yöksi.
-Voi nyt hemmetti! kirosin nyt jo ääneen ja lähestulkoon kippasin laukun kaikkine sisältöineen maahan. Juuri silloin kuulin takaani äänen, joka oli säikäyttää minut hengiltä.
-Hei anteeksi! jämähdin paikoilleni kuultuani äänen. Vilkuilin ympärilleni hädissäni.
-Sori. Ei ollut tarkoitus säikäyttää. Mä ajattelin vaan kysyä, että... puolet miehen esittämästä kysymyksestä meni korvieni ohitse. Jäin vain tuijottamaan häntä. En ilmeisestikään vastannut miehen kysymykseen, sillä häntä alkoi hymyilyttää.
-Niin. Tiedätkö sä, missä se Rantsikatu 13 oikein on? Mä oon vähän ulalla täällä, mies toisti. Äkkiä kokosin ajatukseni ja vastasin.
-Rantsikatu 13? Öö... Siis joo. Onks sulla puhelinta? Mä voin laittaa siitä navigaattorin, sanoin.
-Muuten joo, mutta akku on loppu. Olisin mä sitä itsekin käyttänyt, jos vaan voisin. Mulla on vaan sellainen tunne, et mä oon aika väärällä laidalla kaupunkia.
-Siinä oot kyllä ihan oikeassa. Me ollaan nyt idän puolella tätä kaupunkia. Rantsi on lounaispuolella. Hitto... No voi nyt. Tuu tonne ylös käymään. Mä vien sut sinne. Siis Rantsiin. Pitää vaihtaa nää märät kuteet kuiviin, sanoin. Mies näytti kiitolliselta.
-Ai niin! Mä oon Kristian, mies esittäytyi.
-Jessika. Kiva tutustua, esittäydyin samalla katsellen miestä. Joku hänessä viesti jonkinlaisesta sisäisestä levottomuudesta. Siltikään minua ei yhtään arveluttanut päästää häntä heti kämppääni, vaikka tiesin hänestä vain nimen. Ehkä olin hiukan naiivi. Mutta toisaalta osasin suhtautua hyvinkin varauksellisesti ihmisiin. Asuntoni oli täynnä pahvilaatikoita, ja varoitin Kristiania niistä ennen sisälle astumista. Minun oli tarkoitus muuttaa ensi kuun alussa opiskelukaverini kanssa samaan asuntoon. Tämä nykyinen asunto oli yksinkertaisesti liian kallis minulle yksin maksettavaksi. Varsinkin nyt, kun koulu oli alkanut enkä enää voinut olla koko päivää töissä siinä kämäisessä kahvilassa.
-Miksi sä muutat? Täähän on tosi iso ja kiva kämppä, Kristian sanoi hetken tutkailtuaan asuntoa.
-Ja ihan pirun kallis maksaa yksin. Ennen pystyin maksamaan vuokran, kun puolet siitä maksoi toinen, vastasin. Ei huvittanut puhua hänestä Kristianille. Ripeästi vaihdoin vaatteeni kuiviin, kuivasin ja harjasin hiukseni sekä laitoin vähän meikkiä väsyneille kasvoilleni. Sade rummutti edelleen kattoon.
-Kristian! Voidaan mennä! huusin hänelle vessan ovelta, mutta sitten näin hänen pitelevän käsissään kuvaa minusta ja hänestä.
-Kuka tää jätkä on? Kuka se on sulle? Kristian kysyi. Minua ärsytti.
-Ei enää kukaan, sanoin selkeästi ärsyyntyneellä äänellä. Mikä oikeus Kristianilla oli tonkia tavaroitani?
-Ei kukaan enää? En usko. Sä et reagoisi noin, jos tää jätkä ei merkkaisi sulle mitään, hän sanoi katsellen minua ilkikurisesti.
-Haluatko sä vielä löytää sinne Rantsiin? kysyin pisteliäällä äänellä, ja vihdoin Kristian tuntui ymmärtävän yskän ja antoi olla. Onneksi.
Rantsikatu oli kohtalaisen hieno katu, ja kieltämättä hotelli sen varrella ei jäänyt yhtään muiden kadun rakennusten varjoon. Kristian oli sitten valinnut itselleen kalliin hotellin. Jostain syystä huomasin omalla tavallani pitäväni hänestä. Ehkä se oli hänen energisyytensä. Tai levottomuutensa, miten sen nyt ottikaan. Yhtäkkiä huomasin istuvani Kristianin kanssa hotellin ravintolassa. Nyt tiesin jo vähän enemmän hänestä. Hän oli opiskelija kuten minäkin.
-Miten sulla on rahaa olla täällä hotellissa? Täähän on pirun kallis, esitin kysymyksen Kristianille. Hän katsoi minua kuin kysymykseni olisi ollut kauhean tyhmä.
-Mä pääsen mun kämppään vasta ensi viikolla, niin mä asun täällä nyt tän viikon. Eikä tää oo niin kallis. Mutsi ja faija maksaa, Kristian sanoi saaden suuni loksahtamaan auki. Omat vanhempani eivät kustantaneet asumistani, ja mitä tämän nuoren vahemmat tekivät? Maksoivat poikansa asumisen kaupungin hienoimmassa hotellissa. Tuntui hiukan epäreilulta, että minä paiskoin töitä voidakseni opiskella ja maksaakseni itse asumiseni. Ja muutin opiskelukaverini kanssa samaan asuntoon, koska rahat meinasivat loppua nykyisessä asunnossa.
-Aha... Mä joudun ihan itse maksamaan oman asumiseni, sanoin hiljaa. Hetken aikaa Kristianin kasvoilla välähti jotain merkkejä myötätunnosta.
-Kirjoitetaanko sun nimi ceellä vai koolla? Mä luulen, että se kirjoitetaan koolla, koska sä luultavasti tulet joltain pikkupaikkakunnalta.
-Siis mitä? Ceellä, tai siis koolla. Isä voitti arvonnan. Äiti halusi ceellä, isä koolla. Iskä siis voitti arvonnassa, vastasin.
-Arvasin! Mä tuun Helsingistä. Varmaan tiedät missä se on, hän sanoi. Voi juma, ajattelin.
-Huomasin, mumisin. Olisi pitänyt arvata. Totta kai hän oli Helsingistä.
-Ja nyt sä kerrot kaiken siitä sun jätkästä.
-En varmana kerro! Mä en edes tunne sua! Missä vaiheessa meistä tuli kavereita? kysyin ja intin vastaan. Kavereista kommentoiminen hätkäytti Kristiania. Näin sen hänen silmistään.
-Nyt meistä tulee kavereita. Ala kertoa! Kristian sanoi. Huokaisin. Tästä ei kai pääsisi, jos ei puhuisi. Tavattoman ärsyttävä ihminen...
2. osa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi ❤