Mun suhde musiikkiin

Välillä on niitä päiviä, kun tuntuu siltä, ettei pysty hengittämään. Rinnassa tuntuu painetta ja muutenkin olen kuin "valveunessa"  koko päivän. Ehkä tekisi mieli itkeä tai ainakin unohtaa kaikki ikävät asiat ja uppoutua jonnekin kauas pois. Mulle parasta terapiaa näihin hetkiin on kirjoittaminen ja musiikki. Ja tuosta jälkimmäisestä mä ajattelin tänään kirjoittaa.

Musiikista tuli mulle tosi tärkeää talven ja kevään 2015 aikana. Kaikki lähti siitä, kun mun pappani kuoli vuoden alussa. Sitä kulki jossain sumussa, ja asia josta löytyi lohtua, oli musiikki. En edes osaa sanoa, kuinka monta kertaa sinä keväänä kuuntelin Suvi Teräsniskan levyn "Rakkaus päällemme sataa". Sillä levyllä oli biisejä, joista sai voimaa. Erityisesti "Älä ikinä sano niin" oli mulle tosi tärkeä biisi, koska siinä joku väittää tietävänsä, miltä minusta tuntuu nyt. Eräs kaverini sanoi mulle, että tietää miltä minusta tuntui tuona keväänä. Mutta ei se tuntunut siltä, siksi välillä olisi tehnyt mieli sanoa hänelle se sama, mitä biisissä laulettiin.

"Et tiedä miltä minusta tuntuu, et tiedä tietä menneisiin,

et elänyt kanssamme päivääkään.

 Siis älä ikinä sano niin" 

Musiikista tuli mulle keino käsitellä paskoja fiiliksiä. Vuonna 2015 tajusin myös sen, että hei! Mähän rakastan laulamista. Niinpä sitä sitten alkoi laulamaan enemmän ja ennemmän. Oli mahtavaa huomata, miten paljon energiaa saatoin saada siitä, että lauloin täysillä mukana jossain vahvassa biisissä. Syksyllä lauloimme koulussa Petri Laaksosen "Täällä Pohjantähden alla" -kappaleen. Siitä tuli minulle hetkessä kauhean tärkeä laulu, sen sanat pureutuivat syvälle sydämeeni. Ja oli vaikeaa yrittää olla itkemättä koulussa, kun lauloimme kyseistä kappaletta. Ja vielä nytkin se kappale saa mun silmäni vuotamaan. Aina uudestaan ja uudestaan se pysäyttää kuuntelemaan ja rakastumaan uudelleen. 

"Ja vain Pohjantähden nähden, itken vuokses kyyneleen"

Alakoulussa en ollut pitänyt yhtään kitaran soittamisesta. Tuntui, että sormet tulivat kauhean kipeiksi enkä edes oppinut kunnolla etsimään ilman katsomista oikeita vapaita kieliä. Mutta sitten 7. luokalla kaikki muuttui. Musiikinopettaja vaihtui paljon innostavampaan verrattuna 5. ja 6. luokan opettajaan. Tämä uusi opettaja innosti meitä soittamaan ja harjoittelemaan. Emme enää soittaneet pelkästään harjoituksia, vaan aloimme melko pian harjoittelemaan oikeita kappaleita. Ensimmäinen kappale oli Juice Leskisen "Syksyn sävel". Ja rakastuin muuten tähänkin kappaleeseen. Oli kiva soittaa jotain oikeaa kappaletta. Ja nyt 8. luokan syksyllä sain oman kitaran. 

On äärettömän terapeuttista harjoitella soittamaan jotain kappaletta ja samalla laulaa sitä. Kaikki unohtuu. On vain minä, kitara ja kipeytynyt vasemman käden etusormi :D Mun elämän selviytymiskeinot ovat musiikki kokonaisuudessaan, kirjoittaminen ja parhaalle ystävälle puhuminen. Musa käy kaikissa tilanteissa. Oli sitten sysimusta mieli tai kirkkaan keltainen. Aina voi kuunnella musiikkia ja unohtaa hetkeksi kaiken. 

Mä en koskaan luopuisi musiikista, sillä se on mun suurinpia innoittajia ja voiman antajia. Musiikki on vaan parasta ikinä. 

Mikä on sun suhde musiikkiin? Kerro kommenteissa!