Missä sateen reuna kulkee #2

Kristian katsoi minua silmiin, ja hän selvästi tiesi mitä halusi. Hän halusi saada minut kertomaan kaiken itselleen, jotta hänellä olisi sitten joku kaveri. Minun teki mieli lähteä lätkimään koko tilanteesta, mutta pystyin melkeimpä arvaamaan, mitä silloin tapahtuisi. Kristian seuraisi minua. Ja pahus, hän tiesi missä asuisin vielä seuraavat päivät.
  -Kristian, musta tuntuu siltä, että sua kestetään ainoastaan siksi, että sä et näytä niin rasittavalle, mitä sä oikeasti olet, sanoin, enkä maininnut sanaakaan minun "jätkästäni", niin kuin Kristian asian ilmaisi.
  -Sanoitko sä juuri, että mä näytän hyvältä? Ja kuinka niin mä olen rasittava? Itse sä olet tuollainen synkistelijä, hän sanoi ja sai taas pääni kiehumaan.
  -Mä en sanonut, että sä näyttäisit hyvältä. Ja mä en ole synkistelijä, tai jos mä synkistelen, mulla on syyni siihen,
  -Se jätkä. Tai poika. Tai mies. Tai ukko, Kristian luetteli erinäisiä nimityksiä.
  -Osaatko sä olla kunnolla? Ei se ainakaan ukko ollut! Käytä mielummin vaikka sitä sanaa jätkä, olin hävetä kuollakseni. Painoin kasvoni käsiini. Millaiseen seuraan olin joutunut? Kristian selvästi rakasti udella asioita. Ja ihmisten ajamista hulluuden partaalle. Hän vain katsoi minua edelleen hymyillen.
  -Joojoo. Kerro nyt. Meistä voi vielä tulla frendejä. Huokaisin syvään.
  -Okei. Se mies siinä kuvassa on mun eksä. Se jätti mut viisi viikkoa sitten. Meidän suhde kesti kolme ja puoli vuotta. Nyt Danielilla on sitten jo joku toinen, päädyin kertomaan yrittäen esittää reipasta. Kristian ei sanonut mitään, ja ehkä se oli vain hyvä niin. En enää jaksanut kuunnella sitä länkytystä siitä, että Daniel ei ollut arvoiseni. Se ei mitenkään poistanut sitä kettumaista tosi asiaa, että minä, Jessika Taivastie, olin rakastanut häntä.
  -Mä sitten tarjoan tänään, Kristian ilmoitti minulle. Ja hyväksyin sen ilman vastusteluja. Ehkä Kristian olisi jopa ihan siedettävä.

Uusi asunto oli aina uusi asunto. Sisällä tuoksui oudolta ja jokaisessa nurkassa oli pahvilaatikkoja. Jokaiseen oli kirjoitettu isolla mustalla tussilla joko Elena tai Jessika, riippuen siitä kumman laatikko oli. Rojahdin istumaan olohuoneen sohvalle. Se oli Elenan asunnosta. Vanhasta asunnostani olin raahannut tänne vain vähän huonekaluja. Toisaalta, eipä niitä juuri Danielin jäljiltä ollutkaan. Hän oli vienyt suuren osan kaikista tavaroista lähtiessään uuden kultansa luo. Joskus minun teki mieli etsiytyä heidän asunnolleen ja kysyä Danielilta, mtä parempaa tässä uudessa tytössä oli. Elenakin oli eronnut omasta poikaystävästään. Ainakin kotona oli vertaistukea tarjolla, kun sitä tarvitsi. Kristiankin oli muuttanut kämppäänsä, eikä hänellä sen takia ollut aikaa ärsyttää minua. Toivoin vain, että hän osaisi pitää asunnostaan huolta, sillä totta puhuen Kristian ei vaikuttanut olevan tietoinen siitä, että elämä ei aina ollut pelkää juhlimista.
  -Mitä mietit? Elena kysyi tullen esiin keittiöstä. Hänen puheessaan oli hiukan vierasta sointia, ja se taas johtui siitä, että Elenan isä oli venäläinen. Hän oli aina puhunut toisena äidinkielenään venäjää.
  -Danielia. Tätä muuttoa, opiskelua, elämää, kaikkea... Ja mä oon vähän huolissani yhden tyypin elämäntyylistä, vastasin katsoen ulos ikkunasta. Enää ei satanut.
  -Miksi sä olet huolissasi?
  -En mä oikeastaan tiedä... Sen tyypin nimi on Kristian, ja se tulee Helsingistä. Musta vähän tuntuu siltä, että se ei aina todellakaan ynmärrä sitä, että elämästä pitää pitää kiinni, ei sitä saa päästää menemään ihan miten sattuu. Tuntuu, että Kristian haluaa vaan elää täysin huoletonta ja vapaata elämää ilman mitään huolia. No, kai niin voi tehdä, kun vanhemmat maksaa sen lystin, myönsin huoleni Kristianista. En voinut sille mitään. Kristian vaikutti liian huolettomalta. Varsinkin se, että äiti ja isä maksavat kaiken, sai huoleni heräämään. Ymmärsikö hän ollenkaan rahan arvoa? Tai sitä, että elämässä täytyi tehdä muutakin kuin vain juhlia.
  -Turhaan sä huolehdit kenestäkään. Varsinkaan Danielista tai Kristianista tai ihan kenestä vaan. Keskity nyt saamaan itsesi kuntoon, Elena sanoi ja kietoi kätensä hartiotteni ympärille. Kai se sitten oli niin.

Täynnä oleva kauppakeskus oli painajainen minulle, joka oli tottunut elämään pikkupaikkakunnalla jossa kauppa oli täynnä ainoastaan kesällä kiivaimpaan loma-aikaan. Ahdisti kävellä ihmisvilinässä yksinään. Elena oli mennyt käymään vanhemmillaan viikonlopun ajaksi, ja minä olin jäänyt asunnonvahdiksi. Kaikista eniten toivoin, etten törmäisi täällä Danieliin ja hänen uuteen rakkauteensa. Se olisi varmasti ollut liikaa. Kaikesta huolimatta minulla oli kauhea ikävä. Se oli kuusesta nätisti sanottuna. Kristianistakaan ei ollut kuulunut mitään pitkään aikaan. Tunsin olevani yksin suuressa kaupungissa ilman yhtään ystävää. Kun minä ja Daniel erosimme, tuntuivat yhteiset ystävämme jäävän ehdottomasti Danielin puolelle. Elena jäi minun puolelleni ja päätti, että meidän tulisi unohtaa Daniel. Minä en olisi halunnut uskoa sitä, että entiset kaverini olivat kääntäneet selkänsä minulle vain siksi, että rakastamani mies oli löytänyt toisen. Ehkä he ja Daniel eivät siis todellakaan olleet olleet arvoisiani. Tai minä heidän arvoisensa. Kauppakeskuksen hälinässä ajatukset karkasivat jatkuvasti niihin hetkiin, kun kaikki oli vielä ollut hyvin. Vaan eipä ollut enää.
  -Jessika. Moi! Miten menee? kuulin Danielin kysyvän. Pysähdyin.
  -No mitäköhän luulet? Ihan helvetin hyvin menee, kiitos kysymästä. Varmaan sillä sun jumpparilla ja sulla menee myös tosi hyvin, että onnea vaan, vastasin katkerasti.
  -Jessika! Onko sun ihan pakko? Mä en tarkoittanut pahaa, Daniel sanoi minulle näyttäen hetken aidosti pahoillaan olevalta.
  -Älä enää koskaan puhu mulle. Daniel, oo niin kiltti. Mä en halua seurata vierestä sitä, kun sä elät niin hiton onnellista ja täydellistä elämää. Mitä mulla on? Opiskelu, töitä kämäisessä kahvilassa ja vähän rahaa. Elena, joka on ainut joka mulle jäi, koska kaikki meidän ex-frendit halusi olla vaan sun frendejä. Elena pelasti mut velkahelvetiltä silloin, kun SÄ jätit mut ihan saatanan kalliiseen kämppään yksin. Daniel, mä... Pysy poissa mun silmistäni, mä en jaksa tätä, sanoin ja käännyin kannoillani. Tiesin, että Daniel noudattaisi toivettani. Ehkä hän vihdoin ymmärsi, että minuun sattui aivan kauheasti se, että hän oli se, joka sai kaiken hyvän. Nopealla pyrähdyksellä kauppakeskuksen läpi pääsin ulos viileään syyssäähän. Satoi. Taas. Ja kyyneleeni sekoittuvat sateeseen.
  -Moi Jessika! Jessika hei... Mikä on? Nainen hei, kuuletko sä? Kristian ilmestyi jostain viereeni.
  -Kristian, mä en nyt jaksa kuunnella mitään sontaa. Jos sulla on tunteet, sä pysyt nyt siinä, sanoin ja siinä samassa nojauduin häneen. Kristian vaikutti yllättyneeltä, mutta hän antoi minun jäädä. Kristian veti minut kiinni itseensä, ja omistuista kyllä, ei kysellyt mitään.

Myöhemmin samana päivänä Kristian vei minut asunnolleen. Matkalla emme puhuneet mitään, vaikka hänen silmissään näkyi tiedonjano. Kämppä oli hieno, ei ollenkaan sellainen opiskelija-asunto kuin minun ja Elenan asunto. Näki, että Kristianin vanhemmilla oli selkeästi tekemistä asunnon kanssa.
  -Miksi sulla oli paha mieli? Kristian kysyi.
  -Kuka väitti, ettei enää olisi?
  -Sä näytät vähän pirteämmältä, hän sanoi varovasti.
  -Näin mun kusipää-eksän. Se kysyi miten mä voin. Voin sanoa, että se kysymys meni yli hilseen. Siis ihan loistavasti voin. Ei tässä mitään, poikakaveri vaan veti maton jalkojen alta sanomalla, että "sori rakas, mä oon rakastunut toiseen". Että sellasta sitten, vastasin katkeruutta äänessäni. Kristian ei osannut sanoa mitään, joten hän vaihtoi puheenaihetta.
  -Onks sulla lempinimeä? Meinaan vaan sitä, että toi Jessika on aika pitkä sanoa.
  -Lempinimeä? Siis joo, Jessi. Mut se on oikeastaan vaan perheen ja frendien käytössä, sanoin. Kristian ei ehkä vielä lukeutunut kavereihini ärsyttävän luonteensa takia.
  -Okei, Jessi. Sittenhän me mennään tänään ulos, niin voit vähän tuulettaa päätäsi. Älä näytä tuolta. Jessi oikeasti! Oo kiltti! Ittes takia! Kristian lähes kerjäsi. Hän katsoi minua koiranpentu-ilmeellä, enkä osannut kieltäytyä.
  -Okei. Mut me ei kyllä sitten ryypätä, vastasin.
  -Joojoo, ei tietenkään. Mahtavaa! Tänään sä unohdat sen jätkän ja huomaat, että aina ei tarvitse synkistellä. Me tehdään tästä paras ilta koskaan. Kuule, pääseks se sun kämppis messiin? Oltais oikein porukalla, Kristian touhotti täydellä energialla, ja minä mietin taas sitä, kenen seuraan olin lyöttäytynyt. Pyöritin päätäni ja huokaisin. Kristianissa olisi paljon kestettävää, jos halusin saada hänestä kaverini. 

3. osa