Se päivä tai oikeastaan koko viikko oli ollut paska. Mikään ei ollut mennyt niin kuin olisi pitänyt. Kaikki oli mennyt päin helvettiä. Marraskuun pimeä ja kaatosateinen myöhäisilta sai minut värjöttelemään kylmästä. Kaiken muun huonon lisäksi äitini oli soittanut minulle iltapäivällä, ja kertonut huonoja uutisia mummostani. Hän oli kuollut äkillisesti sydänkohtaukseen. Sade huuhtoi kyyneliä poskiltani. Suuri solukämppäni, jossa asuin vielä yksin, ei houkutellut minua yhtään. Se oli vieläpä kaukana sen hetkisestä sijainnistani. En edes tiennyt, olisiko sinne mennyt enää busseja. Silloin 16-vuotias mieleni keksi sen. Oli yksi henkilö, jonka luokse voisin mennä.
Se henkilö oli Matias. Ihminen, johon olin todella lääpälläni. Muistin hänen osoitteensa juuri siitä syystä. Onneksi alaovi oli vielä auki. En nimittäin omistanut Matiaksen puhelinnumeroa. Toivoin vain erittäin hartaasti, että hän olisi kotonta. Kapusin rappuja pitkin kolmanteen kerrokseen, ja pysähdyin Matiaksen oven eteen. Tärisevin käsin painoin ovikelloa. Kuulin oven takaa askelia.
-Kuka hitto tänne tähän aikaan keksi tulla? Matias sanoi avatessaan oven. Nähdessään minut hän selvästi yllättyi.
-Elina! Mitä sä... Mitä sulle on tapahtunut? Tuu sisälle, sähän oot ihan läpimärkä. Kauanko sä olit tuolla sateessa? Matias kyseli vetäessään minut sisälle asuntoonsa. Heti saatuaan minut sisälle ja ulko-oven kiinni, hän meni kaapilleen ja otti sieltä housut, sukat ja paidan. Ne olivat Matiaksen siskon. Sen verran tiesin hänestä, että hän majoitti toisinaan siskonsa luonaan. Otin ne kiitollisena vastaan. Niiden kanssa Matias myös antoi minulle pyyhkeen, johon kuivata märät hiukseni. Matias näytti aidosti huolestuneelta ohjatessaan minut kylpyhuoneeseen vaihtamaan märät vaatteni kuiviin. Painettuani kylpyhuoneen oven kiinni katsahdin itseäni peilistä. Näky oli melko kauhea. Ripsiväri oli levinnyt poskilleni sateen ja itkun seurauksena. Hiukset olivat sekaisin ja aivan läpimärät. Paha olo velloi pääni sisällä. Se tuntui peittävän alleen kaiken muun. Aivan kaiken. Vaivoin pesin kasvoni ja vaihdoin vaatteeni. Harvoin oloni oli ollut yhtä kauhea. Oli kylmä, nälkä ja hirveä ikävä. Kauhea suru. Liikaa asioita, joista en pitänyt. Painoin pääni vasten kylmää kaakelia, mutta minun täytyi mennä. Mennä, ja selittää kaikki Matiakselle.
Matias istui keittiön pöydän ääressä, mutta nousi seisomaa heti huomattuaan minut.
-Otatsä teetä? Mä voin keittää, jos sä haluut, hän sanoi minulle. Minä vain nyökkäsin. En jaksanut vastata sen paremmin. Minulla oli edelleen kylmä, enkä voinut sille mitään, mutta minä tärisin. Matias huomasi tämän, ja haki jostain viltin vetääkseen sen hartioitteni ympärille. Samalla vesi kiehuikin jo pannussa, ja Matias kaatoi kuumaa vettä kahteen mukiin laittaen samalla molempiin vielä teepussit.
-Tarviitko sä tähän sokeria tai maitoa? Mä itse käytän hunajaa teessä, hän kysyi minulta tuodessaan teen minulle.
-Hunaja riittää, sanoin hänelle. Höyryävä muki tuntui hyvältä kylmiä sormia vasten.
-Elina. Mitä oikein on tapahtunut? Matias kysyi minulta varovaisesti hetken päästä. Mietin hetken, miten kertoisin hänelle kaiken. Päädyin aloittamaan kaiken aivan alusta. Ja kerroin kaiken maanantaista siihen hetkeen, kun olin soittanut hänen ovikelloaan.
Kello vieri huomaamattomasti eteenpäin samalla, kun olin käynyt läpi koko viikon tapahtumat Matiaksen kanssa. Tuntui heti paljon helpommalta. Monen tonnin paino tippui harteiltani pois, ja vasta siinä vaiheessa tajusin, kenen keittiössä minä oikeasti istuin. Minä olin istunut jo monta tuntia Matiaksen keittiössä. Se tuntui jotenkin todella hullulta. Istuin ihastukseni keittiössä keskellä yötä vuodattamassa hänelle kipukohtia elämästäni. Eikä Matias näyttänyt mitenkään harmistuneelta tilanteeseen. Hän oli kuunnellut minua, yrittänyt lohduttaa ja tarjonnut nenäliinan silloin, kun kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Enkä voinut itselleni mitään, kun tajusin ihastuvani häneen hetki hetkeltä yhä enemmän. Kello oli varmaan ainakin puoli yksi yöllä, kun viimein viimeinenkin käänne oli puitu läpi.
-Kiitos, Matias. Mun pitäisi varmaan lähteä nyt kotiin, sanoin.
-Niin mitä? Ei, sä et kyllä enää tänä yönä lähde kotiin. Sä voit nukkua mun sängyllä, niin mä nukun itse sohvalla, Matias tyrmäsi ajatukseni lähteä kotiin.
-Mä en kylläkään vie sun sänkyä, jos mä jään tänne yöksi. Mä nukun sohvalla.
-Mut...
-Hei, ei mitään muttia. Sä oot jo ottanut mut tänne sun kämppään keskellä yötä. Sä oot kuunnellut mun valitusta tästä viikosta. Ei sun tarvitse tehdä enää enempää, minä sanoin hänelle. Matias suostui, ja hän haki minulle tyynyn ja peiton sohvalle. Minä istuin edelleen keittiössä. Jalat tuntuivat raskailta. Melkein nuokuin pöydän yllä. Matias huomasi tämän ja käveli luokseni.
-Mennään nukkumaan, hän sanoi. Varovaisesti nousin ylös tuolilta. Matias kiersi toisen kätensä ympärilleni kuin varmistaakseen, etten vain kaatuisi. Sohvan luona minä katsoin Matiasta silmiin.
-Mä en kai voi kiittää sua tarpeeksi. Mä haluaisin halata sua niin kovaa kuin mä ikinä jaksaisin. Mutta mä en jaksa rutistaa ihan niin kovaa, sanoin samalla kiertäen käteni hänen ympärilleen. Painauduin kiinni häneen. Siinä oli hyvä olla. Turvallista. Olimme siinä vaikka kuinka kauan, mutta lopulta Matias varovaisesti siirsi minut sohvalle ja veti peitteen päälleni. Vielä hetki ennen nukahtamistani tunsin jonkun silittävän poskeani. Menettää ja saada, ajattelin. Ja sitten minä nukahdin.
Fiktiivinen. Alkuperäinen novelli kirjoitettu heinäkuussa 2017.
❤❤
VastaaPoista❤😘
Poista