Laineet liplattavat laskevan auringon valossa. Istun suurella, sammaleen peittämällä ja lämpimällä kivellä katsellen auringonlaskua. Voisin olla siinä aina. Minun kesäpaikassani. Kauneimman järven rannalla. Maailman kauneimmassa auringonlaskussa. Yksin. Vain minä, järvi, aurinko ja ajatukseni.
Kuinka monesti olenkaan istunut kivellä milloin tuulessa ja sateessa, milloin lämpimässä ilta-auringossa. Lukemattomia kertoja. Lämpimällä sammaleella on itketty ja naurettu. Oltu vihaisia ja pettyneitä. Laulettu niin kovaa, että kaiku on saanut ääneni kantautumaan järven kaukaisimpaan nurkkaan asti. Enkä ole antanut sen haitata.
Syksy
Laskevan auringon säteet lämmittävät vielä hiukan mustien housujen verhoamia jalkojani. Ehkä viimeistä kertaa ennen seuraavaa kevättä. Taivaanranta on värjäytynyt purppuranpunaiseksi. On henkeä salpaavan kaunista. Pian aurinko ja kuu vaihtavat vahtivuoroa. Viileä tuuli saa puista tippumaan keltaisia lehtiä. Siitä tiedän, että kesä on ohi. Huomaattomasti yksi kyynel vierähtää poskelleni. Taas yksi kesä on eletty pitkine iltoineen.
Kesiä menee, kesiä tulee, ne ovat kaikki erilaisia. Mutta on yksi, joka pysyy. Minun kesäpaikkani. Minun kiveni. Minun rakas, rakas, tuulen ja veden hakkaama kiveni.
Kirjoitettu minulle tärkeästä kesäpaikasta. Kuva ei ole kesäpaikaltani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi ❤