Tähdenlento

Se oli hyvin omituista. Kaunista, mutta omituista. Olla yhtäkkiä niin lähellä. Tuntea toisen lämpö. Painautua vasten henkilöä, jota en edes tuntenut kunnolla.

Hän oli kaunis. Jos voi sanoa, että mies olisi kaunis. Mutta hän oli. Kirkaan siniset silmät katsoivat minuun ja hymyilivät koko illan ajan. Ja minun silmäni hymyilivät takaisin. Kai voisi sanoa, että rakastuin ensisilmäyksellä. Minä rakastuin heti.

Mikään ei voinut estää sitä. Minun oli pakko puhua hänen kanssaan. Ystäväni pyörittelivät päätään. He pitivät ajatustani järjettömänä. Mennä nyt puhumaan tuntemattomalle miehelle juuri ennen hitaita. Mutta minä menin.

Ja hän suostui ehdotukseeni. 

Hänen silmänsä olivat magneetit. Olisin voinut katsoa niihin ikuisuuden. Tai kaksi. Mutta hitaiden aikana en pystynyt katsomaan niitä. Painauduin kiinni häneen, painoin pääni vasten hänen rintaansa ja vain rakastuin hetki hetkeltä enemmän. Emme varsinaisesti tanssineet, me vain liikuimme lähekkäin. Oli vain me, hämärä valaistus ja ne kauneimmat hitaat. Juuri ne, joiden aikana voi itkeä.

Ja minä itkin.

Hän pysähtyi ja katsoi minuun. Nosti leukaani ylös ja kuivasi kyyneleeni.
  -Älä itke, hän sanoi ja varovaisesti painoi huulensa huulilleni. Vastasin suudelmaan. Toivoin, ettei hetki koskaan päättyisi. Mutta lopulta kaikki hyvä loppuu.

Hyvästelimme. Hän antoi minulle pienen, ruttuisen paperipalan, johon hän oli kirjoittanut osoitteensa. Halasin häntä pitkään ulkona. Toivoin, että tapaisimme heti seuraavana päivänä. Hän sanoi olevansa onnellinen. Ja minäkin olin. Olin todella onnellinen.

Kaikki hyvä päättyy joskus. Aina.

Seuraavaa tapaamista ei koskaan tulisikaan. Tiesin sen luettuani seuraavan päivän sanomalehden.

"Nuori mies kuollut vakavassa liikenneonnettomuudessa"  

Enkä koskaan päässyt yli siitä.