Typerä sydän

Satoi jälleen lunta. Oikeastaan lumisade oli jatkunut taukoamatta jo monta päivää. Nyt rauhallinen sade oli vaihtunut kunnon tuiskuksi. Kylmä viima pisteli poskiani, eikä talvi tuntunut mukavalta, vaikka pidinkin siitä. Tai ainakin olin pitänyt. Viimeinen vuosi oli tuntunut raskaalta riippumatta vuodenajasta. Se tuntui raskaalta ilman sinua. Nytkään et ollut suojaamassa minua kylmältä viimalta. Etkä enää koskaan olisi, tiesin sen.

"Sinun on parempi ilman minua. Minun on parempi ilman sinua", olit sanonut minulle sinä iltana. Enkä minä käsittänyt sitä. Miten niin minun olisi parempi ilman sinua? Etkö ymmärtänyt, miten paljon sanasi sattuivat. Suutelit minua viimeisen kerran eteisessäni. Sitten jätit minut sinne itkemään. Sanoit, että joskus ymmärtäisin. Mutta en ymmärtänyt edelleenkään. Tunsin vain kipua ja ikävää sinua kohtaan. Kaipasin syliisi. Jonnekin, josta kylmä maailma ei tavoittanut minua koskaan.

Seison sillan kaiteella miettien, miltä tuntuisi pudota monta metriä alaspäin. Kuka löytäisi ruumiini? Välittäisikö kukaan? "Sinä et ainakaan", ajattelen. Juuri kun olen hyppäämässä, joku pysäyttää aikeeni. Tarraa käteeni kiinni, ottaa vastaan kun tipahdan turvalliselle puolelle kaidetta. Se et ole sinä. Se on hän. Ja hän on juuri pelastanut henkeni.

Yhtäkkiä minulla oli syy jatkaa elämää. Sinä et ollut se syy. Hän oli se syy. Kunpa vain olisin tiennyt, kuinka paljon rakkaus voi sattua silloinkin, kun toinen on siinä lähellä.