Vuosi alkaa perinteisen harmaana, vaikken olekaan kotikaupungissa, vaan parisataa kilometriä etelämpänä opiskelemassa. Harmaudesta huolimatta päivät kuitenkin etenevät, ja marraskuun lopun aiheuttaman ahdistuksen viimeinenkin ripe kuluu loppuun ja katoaa jonnekin odottamaan seuraavaa syksyä, jolloin se voisi taas edes yrittää pesiä sisälläni. Hiljalleen tammikuun kuluessa päivien valoisat alkavat pidentyä, ja aurinkokin alkaa pilkahdella pilvien raoista aina silloin tällöin muistuttamassa siitä, ettei kaupungin päällä roikkuva harmaus ole ikuinen kirous. Minä jatkan opiskelua kaukana kotona, mutta pidän aiempaa tiiviimmin yhteyttä niin Cecilian, Aapon kuin Nooankin kanssa. Heidän kanssaan puhuminen tuo päiviini valtavasti valoa ja energiaa, vaikka tietenkään pelkkä puhuminen ei riitä korvaamaan sitä, että olisimme samassa tilassa yhdessä. Sen lisäksi, että puhun heidän kanssaan, suunnittelen etenkin Nooan kanssa sitä hetkeä, kun hän tulee käymään luonani, ja valehtelisin, jos väittäisin, etten olisi asiasta innoissani kuin pikkulapsi joululahjoja avatessaan. Yhtälö ei kuitenkaan ole täysin yksinkertainen, ja muuttujia on tilanteeseen nähden jopa yllättävän paljon, eivätkä läheskään kaikki niistä liity Nooan äitiin, vaan kaikkeen, mitä sekä minun että Nooan elämässä tapahtuu. Suurin osa energiasta menee siihen, että opiskelen, pidän asunnon jokseenkin siistinä, tutustun kaupunkiin ja yritän oppia tuntemaan uusia ihmisiä, sillä vain Annan varassa roikkuminen tuntuu epäreilulta paitsi häntä, myös itseäni kohtaan. Itselleni ehdottomasti vaikein tehtävä on uusiin ihmisiin tutustuminen syvemmin. On jokseenkin uuvuttavaa tavata ihmisiä, joiden kanssa tietää keskustelevansa vain kerran tai korkeintaan yhden kurssin ajan, mutta minusta vain tuntuu siltä, etten vielä ole löytänyt ihmisiä, joiden kanssa olisin tarpeeksi samalla aaltopituudella, vaikka viihdynkin muuten hyvin yliopistossa. Senkin takia Nooan saaminen kanssani samaan kaupunkiin seuraavana syksynä tuntuu hyvältä, ja olen asiasta vain iloinen, vaikka saan odottaa seuraavaa syksyä vielä kahdeksan kuukautta. Sitä ennen pitäisi kuitenkin saada ratkaistua yhtälö, jonka avulla Nooa voi tulla luokseni yhdeksi viikonlopuksi ennen kuin pääsee armeijasta.
Helmikuu on tammikuuta kylmempi, ja kun käyn heti kuun alussa mummin ja ukin luona, olen tavallista iloisempi saadessani mummilta uudet villasukat ja lapaset, jotka hän on tapansa mukaan neulonut itse. Muutenkin on tavallista ihanampaa päästä käymään heidän luonaan, sillä pidentynyt välimatka ja hankaloituneet kulkuyhteydet ovat yhdessä opintojeni kanssa varmistaneet sen, etten millään pysty käymään heidän luonaan samaan tahtiin kuin vielä lukioaikana, vaikka jo edellisten kolmen vuoden aikana olin joutunut harventamaan käyntejäni heidän luonaan pitkin hampain. Välillä mummin ja ukin sekä Karoliinan ja Jarkon välillä tasapainottelu on käydä raskaaksi, mutta yritän muistuttaa itseäni siitä, että etenkin ensin mainittujen kanssa tiimalasin hiekka vähenee kipeän kovaa tahtia – isovanhempani eivät ole ikuisia, tiedän sen hyvin ja pyrinkin siksi muistamaan vaikeina hetkinä, että isovanhempieni ja Karoliinan ja Jarkon välillä tasapainoilu on pieni hinta siitä, että saan vielä olla heidän kaikkien kanssaan. Eikä heidän välillään tasapainoilu tarkoita sitä, etteikö minulla olisi aikaa ajatella liikaa, olla hieman ahdistunut, väsynyt ja jollain tapaa yksinäinen, vaikka pidänkin nyt syksyä aktiivisemmin yhteyttä Nooaan, Ceciliaan ja Aapoon. Eivät puhelinkeskustelut, WhatsApp-viestit tai jaetut meemit pysty silti korvaamaan sitä, että olisimme kaikki samassa paikassa fyysisesti, mutta tilanne on mikä on, emmekä me pysty tekemään asialle juuri nyt mitään. Siksi näemme toisiamme harvakseltaan ja tavallaan erikseen. Jossain kohtaa tilanne on vain mennyt siihen, että minä ja Aapo olemme samaan aikaan kotikaupungissa siinä missä Nooa ja Cecilia ovat toistensa kanssa samaan aikaan paikalla. Aapo ja Ceci sentään näkevät toisiaan joka kuukausi, kun Aapo menee Cecilian luokse päästessään lomille, mutta minä ja Nooa emme näe toisiamme välimatkan takia. Se tapaninpäivän kohtaaminen on edelleen ainoa laatuaan, enkä minä syytä tilanteesta ketään, vaikka onkin ärsyttävää todeta kerta toisensa jälkeen, ettei tapaamisesta tule mitään vieläkään.
-Tää ois ollut muuten niin täydellinen viikonloppu tulla sinne, mutta mun on pakko mennä…
-Sun serkun lapsen ristiäisiin. Totta kai sä menet sinne, ei tää nyt ole ainut mahdollinen viikonloppu, jolloin sä olisit voinut tulla mun luokse. Onhan tässä vielä aikaa, sanon Nooalle, joka pahoittelee minulle tilannetta, jonka ymmärrän täysin pahoittelemattakin. Olemme jonkin aikaa suunnitelleet yhtä helmikuista viikonloppua Nooan vierailun ajankohdaksi, mutta viime metreillä Nooan serkun lapsen ristiäiset ovat aiheuttaneet mutkia matkaan, sillä Nooa ei millään ehdi saman viikonlopun aikana sekä ristiäisiin että minun luokseni.
-Jep. Tässä oli vaan kaikki kohdallaan, vaikka musta alkaa kyllä tuntua siltä, ettei mun tarvitse miettiä tätä enää niin tarkkaan äidin suhteen. Mun mielestä se voi paremmin… tai on enemmän oma itsensä. Äiti ei oo enää koko ajan väsynyt, se jaksaa tehdä ja olla paljon paremmin kuin vielä syksyllä, Nooa sanoo minulle ja kuulostaa jopa hieman helpottuneelta, vaikka hänen äänessään kaikuu edelleen huoli, joka ei ehkä koskaan katoa.
-Ihana kuulla, että Veera voi paremmin, etenkin kun sä vaikutat siltä, että sun äiti on aidosti pirteämpi. Sun isän kuolemasta on kuitenkin vasta kaks vuotta, vaikka se kuulostaa pitkältä ajalta. Mä en tietenkään ole asiantuntija, mut se, että sun äiti on nyt jotenkin paremmassa kunnossa, kertoo ehkä siitä, että maailma näyttäytyy tosi erilaisena, mutta kuitenkin ainakin hetkittäin valoisana paikkana, vaikka Markku ei olekaan täällä, puhun melko hitaasti ja harkiten, jotta sanani kuulostaisivat edes jokseenkin järkeviltä, vaikka minusta tuntuukin siltä, että nuori mies puhelun toisessa päässä saa ajatuksistani todennäköisesti kiinni ilman, että väännän rautalangasta. Nyt Nooa on kuitenkin hetken hiljaa, ennen kuin sanoo mitään, enkä minä yritä täyttää hiljaisuutta – suru ei välttämättä ole kovin yksinkertainen asia käsiteltäväksi.
-Niin… Mun mielestä on hyvä, jos äiti alkaa nähdä enemmän valoa. Tuntuu väärältä sanoa näin, mut välillä äidistä huolehtiminen on aika raskasta. Ja joo, mä tiedän, että sun mielestä mun pitäisi ajatella itseäni ensin, mut se ei ole niin helppoa. Ja mä tiedän, että sä tiedät senkin. Ehkä siinä, että mä oon lomilla paljon äidin kanssa, on ollut se idea, että se huomaisi mun tulevan aina takaisin, vaikka lähden ja oon poissa jonkin aikaa, Nooa puhuu hiljaa ja saa minun sydämeni hakkaamaan hieman kivuliaasti rinnassani. On uskomatonta, että hän alkaa jo nyt nähdä motiiveja omalle toiminnalleen äitinsä suhteen. Ja samalla, kun hän kertoo minulle motiiveistaan, tajuan, että toimin Karoliinan kanssa jokseenkin samalla tavalla, jotta tätini huomaisi minun tulevan takaisin, vaikka lähden ja olen poissa jonkin aikaa. Elämä on ehkä opettanut sekä minua ja perhettäni että Nooaa ja hänen äitiään varautumaan aina pahimpaan, mutta ikuinen varpaillaan olo on äärimmäisen kuluttavaa, vaikka sen huomaamiseen on ainakin itselläni mennyt pitkään. Vielä pidempään on kuitenkin mennyt siihen, että on oppinut hengittämään syvään ja huomaamaan, ettei taivas tipahda niskaan, vaikka antaisikin elämälle hieman lisää narua – eikä elämälle lopulta edes voi mitään. Se vie, jos on viedäkseen, ja jättää, jos on jättääkseen.
Silti faktojen kanssa eläminen ei ole kivutonta.
-Nooa, tuo on oikeastaan tosi lohdullista.
Hetken aikaa olemme kumpikin aivan hiljaa, päästämme ehkä yhdessä irti sekunniksi pakottavasta tarpeesta tietää, ettei tämä päivä ole jonkin kauniin loppu. Tai mistä minä tiedän, mitä Nooa ajattelee, mutta joka tapauksessa minusta tuntuu siltä, hänen kanssaan hiljaisuuskin on saanut uuden merkityksen.
Vuoden toinen kuukausi etenee loppua kohden nopeasti, vaikka toisinaan päivät tuntuvat matelevan eteenpäin vähän liiankin hitaasti. Viikot elän lähinnä asuntoni, yliopiston ja lähikaupan välillä sahaten, viikonloppuisin pyrin taas tekemään jotain piristävää ja tutustumaan samalla paremmin kaupunkiin, jos en ole käymässä kotikotona, mummolassa tai jossain muualla. Yhtenä viikonloppuna ehdin nimittäin viimeinkin myös Cecilian luokse, vaikka kumpikin meistä joutuu hieman joustamaan omista aikatauluistaan. Nousen perjantaina junaan ja olen yhden yön Karoliinan ja Jarkon kanssa, lauantaina taas kiirehdin aamun ensimmäiseen bussiin, joka kyyditsee minut sadan kilometrin päähän ystäväni luokse hänen opiskelukaupunkiinsa. On ihanaa viettää Cecilian kanssa aikaa ihan vain kahdestaan, etenkin nyt, kun edellisestä tapaamisesta on kulunut taas aivan liian kauan. Hänen kanssaan keskusteleminen on jollain tavalla jopa ravitsevaa, vaikka en ehdi ollakaan hänen luonaan kuin yhden vuorokauden, jonka jälkeen minun täytyy jälleen matkustaa kotikaupungin kautta bussilla ja junalla takaisin yksiöön, joka on alkanut toisinaan tuntua jo hieman enemmän kodilta.
Maaliskuun alussa saan asuntooni ensimmäisen yövieraan, kun työmatkalta kotiin päin ajava Jarkko soittaa minulle iltauutisten aikaan kysyäkseen, voisiko tulla luokseni yhdeksi yöksi, eikä minulla ole mitään syytä kieltäytyä, vaikka yksiö ei varsinaisesti ole mikään tilaihme. Minun luotani kotikaupunkiin on kuitenkin vielä usean sadan kilometrin ajomatka, enkä minä halua laittaa Jarkkoa tai ketään muutakaan väsyneenä rattiin, joten laitan hänelle patjan keittokomeroon, jonne hän on itse välttämättä halunnut päästä nukkumaan, vaikka olohuoneessakin olisi ollut tilaa.
-Saat nukuttua ehkä vähän paremmin, jos mä en kuorsaa ihan korvan vieressä, mies vain sanoo virnistäen ja saa nauttia omasta toiveestaan jääkaapin hurinasta lähietäisyydeltä koko yön. Kun Jarkko sitten seuraavana aamuna toteaa asuntoni keittokomeron kelvolliseksi nukkumapaikaksi, uskallan luottaa siihen, ettei Nooankaan tarvitse tänne tullessaan paeta nukkumaan hotelliin.
En ole ihan varma siitä, milloin Nooasta on tullut ensimmäinen ihminen, jonka ajattelen nukkuvan asunnossani. Odotan kuin kuuta taivaalta sitä, että saisin aikatauluni sovitettua nyt itsestäni kaukana olevan nuoren miehen kanssa. Haluaisin vain saada hänet luokseni, puhua hänen kanssaan, nähdä hänet… välillä minusta tuntuu siltä, että tulen hulluksi, enkä silti myönnä mitään. Ehkä Cecilia on ollut joskus oikeassa sanoessaan, että Nooa on minulle pakkomielle. Ainut ongelma on se, ettei Nooa ole pakkomielteen tapaan ahdistava asia minulle – ja hyvä niin, en haluaisikaan kokea häntä tai ketään muutakaan ahdistavana. Joskus ajatukseni kuitenkin häiritsevät minua, enkä voi antaa niiden riehua päässäni miten sattuu, joten yleensä päädyn selittämään Nooaan liittyvät ajatukseni itselleni selviksi sillä, että hän on minulle tärkeä, ja että pitkän välimatkan vuoksi minulla on vain yksinkertaisesti häntä ikävä. Enkä minä puhu asiasta kenenkään kanssa, haluan pitää sen itselläni, ihan kuin haluaisin suojella jotain vielä olematonta. Pääni sisällä kesästä asti ollut laatikko on alkanut ehkä rakoilla, enkä minä enää tiedä, pystynkö pitämään sen sisältämää tunnetta ikuisesti poissa ajatuksistani. Ehkä sitä ei ole tarkoituskaan pitää ikuisesti poissa mielestä, ajattelen hieman epävarmana ja yritän sitten keskittyä tehtävään, jonka tekemistä olen lykännyt vähän liian pitkään, vaikka aivoni vastustelevatkin juuri nyt uuden tiedon sisäistämistä normaalia enemmän. Niinpä luen samaa tekstiä uudelleen ja uudelleen, etenen tehtävässä yksi sana kerrallaan ja onnistun lopulta saamaan itseni siihen mielentilaan, jossa opiskelu ei ole jatkuvaa pään hakkaamista seinään, vaikka ensimmäinen tunti onkin melko tuskallinen kokemus. Kirjoitan monta viikkoa tehtävälistalla roikkuneen esseen valmiiksi ja päätän käydä sen vielä uudelleen läpi viimeistään seuraavana päivänä, sillä palautuksella ei ole vielä tulipalokiire. Tarkistan ainakin kolme kertaa tallentaneeni esseen, ennen kuin painan tietokoneen kannen kiinni ja heittäydyn sohvalle makaamaan, vaikka oikeastaan minun pitäisi lähteä vielä käymään kaupassa, jos en halua syödä pelkkää kaurapuuroa loppupäivänä. Hetken aikaa annan kuitenkin itselleni siimaa, makaan sohvalla ja katson ikkunasta harmaata iltapäivää, joka ei enää maaliskuussa pimene yhdessä hujauksessa. Lumihiutaleet tippuvat hitaasti maahan, tuuli ei heiluta puiden oksia. Oveaan kovakouraisesti käsittelevä naapurini on ilmeisesti käymässä jossain, eikä rappukäytävästä siis kuulu edes hänen asuntonsa oven avautumista ja sulkeutumista. On oikeastaan harvinaisen hiljaista ja pysähtynyttä, edes läheisen tien ja autojen äänet eivät kuulu tänään kovin selkeästi, enkä tiedä, miltä se minusta tuntuu. Pienessä yksiössäni olen aina yksin, kaikki itselleni rakkaat ihmiset ovat jossain kaukana, vaikkakin puhelimella tavoitettavissa. Asunto on alkanut tuntua enemmän kodilta, mutta joskus tällaisina iltapäivinä olisi ihanaa, jos voisin olla jossain muualla tai jonkun sellaisen kanssa, jolle minun ei tarvitse selittää itseäni. Jollain tavalla yksinoloon on alkanut tottua, mutta samaan aikaan mitään muutosta ei kuitenkaan ole tapahtunut. On niitä hetkiä, kun yksinasuminen hajottaa minut sisältä. On niitä hetkiä, kun en tiedä, minne kuulun. On niitä hetkiä, kun kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Ja sitten se helpottaa, sekunniksi kerrallaan. Irtonaisuus katoaa, hennot juuret kasvavat maahan täällä, missä olen, minne olen päätynyt.
Puhelimeni värähtää sohvapöydällä ja saa minut säikähtämään jälleen kerran melkein hengiltä.
“Mulla olisi yksi ihan täydellisen vapaa viikonloppu tarjolla.”
Kaikki ikävät ajatukset katoavat päästäni ja keskityn vain kysymään Nooalta lisätietoja.
“Huhtikuun ensimmäinen viikonloppu?”
Tarkistan nopeasti oman kalenterini ja näytän sitten vihreää valoa.
“Ei mitään mullakaan. Varaat vaan junaliput ajoissa :)”
Ja niin harmaa maaliskuun iltapäivä muuttuu paremmaksi ja kauniimmaksi, vaikka hetkeä aiemmin olen maannut sohvalla ja miettinyt kurjaa elämää, joka ei oikeasti edes ole niin hirveää. Nooan viestistä saan energiaa lähteä liikkeelle, luen esseen kerran läpi ja palautan sen sitten, jonka jälkeen lähden käymään kaupassa aito hymy kasvoillani. Voi olla, että saatan matkalla kauppaan myös hyppiä ilosta muutaman kerran.
Ihan vain muutaman pienen hypyn verran.
