Lopun jälkeen #37

Koko viikon olen lähestulkoon pureksinut kynsiäni jännittyneenä, mutta nyt istun viimein bussissa matkalla juna-asemalle, jonne menen ottamaan viikonlopun vierasta vastaan. Nooalla on käynyt junien suhteen hyvä tuuri, sillä hän on saanut sekä meno- että paluumatkan liput suoraan junaan – hänen ei siis tarvitse vaihtaa junaa koko matkan aikana kertaakaan, mikä tuo etenkin paluumatkaa ajatellen varmuutta lisää, sillä hänen on ehdittävä vielä sunnuntaina bussiin, joka vie hänet takaisin kasarmille. Kun Nooa kertoi minulle pääsevänsä suoraan kotikaupungista minun luokseni ilman junan vaihtamista välillä, esitin olevani katkera. Kaikkina niinä kertoina, kun olen itse matkustanut kotikaupungin ja opiskelukaupungin väliä, olen joutunut vaihtamaan junaa, mikä ei sinänsä ole ongelma, paitsi silloin, kun vaihtoaikaa on vähän ja juna on myöhässä. Oikeasti olen kuitenkin vain huojentunut, kun Nooan ei tarvitse vaihtaa junaa kumpaakaan suuntaan mennessä. 

Bussi pysähtelee vähän väliä, mutta etenee kuitenkin vakaasti kohti kaupungin matkakeskusta, jonne Nooankin pitäisi saapua seuraavan tunnin sisällä. Joku voisi sanoa, että olen aivan liian aikaisin liikkeellä, mutta haluan olla jo asemalaiturilla odottamassa, kun mies astuu junasta ulos. Olen odottanut hänen näkemistään tapaninpäivästä asti, enkä halua heittää yhtään sekuntia hukkaan nyt, kun saan hänet tänne, pieneen yksiööni elämää ihmettelemään. Huhtikuun alun iltapäivä on onneksi jokseenkin valoisa, vaikka pilvet peittävätkin auringon, joka on ehtinyt jo sulattaa jonkin verran kaupunkia peittävää lumikerrosta. Minä katselen ikkunasta kaduilla käveleviä ihmisiä, ystäviä, pariskuntia, vanhempia ja lapsia. Kevät ei kai koskaan tule olemaan minulle helpoin tai ihanin vuodenaika, eikä se ole sitä nytkään, vaikka tuleva viikonloppu aiheuttaa minulle iloa jo etukäteen. Silti kevät muistuttaa elämän raadollisuudesta, siitä, että kaikki eivät herää talvihorroksestaan koskaan. Mietin jonkin aikaa äitiä ja isää, millaista elämä olisi, jos olisin saanut pitää heidät kauemmin kuin kolme vuotta. Olen miettinyt sitä paljon, liian paljon, enkä silti saa koskaan vastausta, tiedän vain sen, että elämä olisi erilaista, tietenkin. Se, mitä tapahtui kuusitoista ja puoli vuotta sitten, muutti asioita perustavanlaatuisesti. Nyt minusta kuitenkin tuntuu siltä, että näen ehkä sitä samaa valoa, jota Nooa ja hänen äitinsä ovat alkaneet nähdä. Vaikka maailmani on erilainen, sen ei silti tarvitse olla vain julma ja mustavalkoinen, se voi olla niitä ja kaikkea muutakin. Jollain tavalla aikuistuminen on ollut itselleni paras lääke siihen kipuun, jonka kanssa olen taistellut onnettomuudesta asti. Äidin ja isän merkitys elämässäni ei koskaan katoa, mutta pystyn hengittämään paremmin, kun ympäröivä maailma ei enää oleta niin vahvasti, että olisin vanhempieni armoilla. Minun ei tarvitse enää vääntelehtiä äitien- ja isänpäivänä pulpetissani, kun muut tekevät kortteja vanhemmilleen, jotka minä olen aina osoittanut mummille ja ukille. Kotona olin tehnyt Karoliinalle joka vuosi oman kortin, jossa toivotin hyvää huoltajanpäivää sekä äitien- että isänpäivänä – en halunnut sivuuttaa häntä kokonaan. Nyt minulta kysytään ylipäätään harvemmin vanhemmistani, ja vaikka aikuistuminen onkin välillä kipeää, se vapauttaa minut silti osittain siitä viitasta, jota olen kantanut harteillani läpi lapsuuteni. Minä elän ja hengitän, olen lihaa ja verta. Eikä sydämeni murskaannu minkään painon alle, jos uskallan luottaa elämään ja niihin, jotka kannattelevat siltaa, jonka yli minun on käveltävä.

Seison asemalaiturilla odottamassa, kun juna saapuu paikalle hieman myöhässä. Ehkä viikonpäivästä johtuen väkeä tuntuu suorastaan tulvivan junasta ulos, mutta yritän odottaa kärsivällisesti pahimman väkijoukon katoamista paikalta ja alan vasta sitten etsiä Nooaa katseellani, enkä voi estää hieman jännittyneen hymyn ilmestymistä kasvoilleni, kun havaitsen nuoren miehen kävelevän minua kohti armeijan lomapuku päällään hymy kasvoillaan. Joulukuusta ja edellisestä tapaamisesta tuntuu olevan ikuisuus, Nooa näyttää jälleen hieman erilaiselta ja kuitenkin niin tutulta ja turvalliselta. On äärimmäisen ihanaa nähdä hänet täällä. 

  -Hei. Et kai sä joutunut odottamaan kauaa? Nooa avaa keskustelun samalla, kun laskee reppuaan maahan ja halaa sitten minua lämpimästi. Hänen läheisyytensä tuntuu rauhoittavan mieltäni sekunneissa, enkä haluaisi tilanteen päättyvän koskaan, vaikka tiedän kyllä, ettei ikuisuutta voi koskaan pyytää tai luvata – ikuisuuden pyytäminen olisi epäreilua, ja sen lupaaminen taas valehtelua, vaikka se karulta kuulostaakin. 

  -No hetken, mutta onneksi täällä ei ole liian kylmä, vastaan ja vetäydyn sitten halauksesta hieman vastentahtoisesti, sillä en aio jäädä viettämään viikonloppua Nooan kanssa juna-asemalle, vaikka yksiöni ei olekaan turhan tilava. Lähdemme kävelemään hitaasti pois asemalaiturilta, ja hetken hiljaisuuden aikana minä ehdin miettiä tilannetta ja sitä, miltä se itsestäni tuntuu.

On tavallaan jopa hämmentävää olla Nooan kanssa täällä, missä olen tottunut kulkemaan yksin ja vain omien ajatusteni kanssa. Samaan aikaan se tuntuu kuitenkin turvalliselta, hyvältä ja vähän pelottavaltakin, ihan kuin odottaisin jään murtumista tietämättä täysin, mitä jään alta paljastuu, vaikka samaan aikaan kaikki on kirkasta, melkein liian selkeää – palaset liikahtavat milli kerrallaan lähemmäs oikeaa kohtaa. Kuluneet kuukaudet ovat olleet itse kullekin jollain tavalla raskaita, eikä muutoksiin tottuminen ole käynyt nopeasti ja kivuttomasti. Kun katson Nooaa kävellessämme, kohtaan jälleen kerran jostain uudesta ja hieman yllättävästä näkökulmasta muutoksen välttämättömyyden, sen, ettei niitä voi juosta karkuun kovin kauaa. Nooa ei enää ole se sama poika, johon tutustuin kaksi ja puoli vuotta sitten, enkä minä ole enää se tyttö, jonka kanssa hän ystävystyi kipeistä syistä. Me kumpikin olemme kasvaneet, repineet haavat auki ja opetelleet kantamaan itseämme ja elämäämme omilla harteillamme välillä toisista voimaa hakien. Vaikka olemme olleet ystäviä koko tämän ajan, ei ystävyyskään ole säilynyt samanlaisena, vaan se on muuttunut tilanteiden mukana. Silti en osaa vieläkään nimetä ketään, jolla olisi samanlainen merkitys elämässäni kuin Nooalla, vaikka rakastankin Ceciliaa koko sydämestäni, olen kiitollinen Aapon ystävyydestä ja olen kaikesta huolimatta iloinen siitä, että Annakin on vielä elämässäni. Nooassa on kuitenkin jotain erityistä. Hänen kanssaan minun ei koskaan tarvitse pelätä, tiedän, että hän ottaa minut sellaisena kuin olen, eikä yritä muuttaa minua. Totta kai mekin joskus ärsytämme toisiamme, mutta riidat ovat lähinnä nahisteluja, jotka ovat ohi parin minuutin jälkeen. Me nauramme, itkemme, huudamme ja olemme hiljaa keskenämme. Nooan kanssa läpikäyty tunneskaala on huomattavan laaja, eikä se läheskään aina ole huono asia. 

Nyt vieressäni kulkevasta nuoresta miehestä on tullut itselleni valtavan tärkeä ja rakas kahdessa ja puolessa vuodessa.

  -Kaikki hyvin?

Havahdun ajatuksistani, kun Nooa pysähtyy ja katsoo minua lempeästi silmiin niin, etten ole ihan varma siitä, kantavatko jalkani enää.

  -Mm. Siis joo, on. Mä vaan jäin miettimään meitä, siis tätä aikaa, kun ollaan tunnettu. Aika paljon me ollaan koettu yhdessä, menty läpi vähän kaikenlaisista kivistä ja risukoista, sanon ja hymyilen miehelle, jonka katse pakottaa mieleni ojentamaan omistajaansa, jotta en vaikuttaisi vielä oudommin käyttäytyvältä. Nooa ei sano hetkeen mitään, vaan vaikuttaa miettivän jotain suurta, ehkä koettuja asioita tai maailmaa, joka on jossain kohtaa laittanut meidät kulkemaan enemmän ja vähemmän samaa polkua pitkin. 

  -Sä lupasit silloin niin.

Kun vieressäni oleva mies alkaa puhua ja sanoo vain yhden lauseen, menen aluksi hämilleni, enkä osaa yhdistää hänen sanojaan mihinkään, mutta kun katson Nooaa tarkasti, näen ja muistan sen, mitä lupasin hänelle melkein kaksi vuotta sitten huhtikuisena yönä hänen kotiovensa edessä. On hullua, että hän muistaa lauseen, jonka kuiskasin hiljaa hänelle ennen kuin päästin irti, annoin hänen ottaa askeleita pimeää kohti.

Me mennään tän läpi.

Parin vuoden takaisen illan ajattelu saa minut palelemaan hieman, kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin. Ja kuitenkin Nooaa katsoessani tiedän, että olemme menneet yhdessä läpi epävarmuudesta ja pimeydestä, jotka tulivat Nooan elämään hänen isänsä kuoltua. En näe vieressäni sitä poikaa, jonka maailma romahti täydellisesti, vaan näen nuoren miehen, jonka elämä alkaa palata raiteilleen. Hänen peilikuvansa on tuskin koskaan enää täysin särötön, mutta tiedän omasta kokemuksesta, ettei asian tarvitsekaan olla niin – rikkinäisen peilikuvan kanssa oppii elämään.

  -Mä… hassua, että sä muistat. 

En osaa sanoa mitään kovin järkevää, eikä Nooakaan tunnu tietävän, miten jatkaisi aiheesta puhumista. Olemme puhuneet lukemattomia kertoja hänen isästään ja tämän kuolemasta, mutta siitä illasta ja yöstä, jolloin kaikki tapahtui, emme ole vaihtaneet turhan montaa sanaa, enkä edes tiedä, onko kumpikaan kokenut sitä tarpeelliseksi. Nyt minusta kuitenkin tuntuu siltä, että parin vuoden takaisesta huhtikuisesta yöstä on puhuttava jossain kohtaa, eikä vain siitä, vaan myös kaikista niistä muista asioista, joita todennäköisesti olemme enemmän ja vähemmän piilotelleet toisiltamme koko sen ajan, kun olemme tunteneet. Nooaa katsoessani olen kuitenkin suhteellisen rauhallinen – uskallan luottaa siihen, ettei hän pudota minua korkealta alas ottamatta kiinni.

Kun pääsemme asunnolle, annan Nooan hädin tuskin laskea tavaransa lattialle, kun sitten jo raahaan häntä kohti häkkivarastoa, josta haemme hänelle patjan lattialle, vaikka Nooa on ehtinyt jo ehdottaa sohvalla nukkumista.

  -Et todellakaan nuku sohvalla! Ei tuo patjakaan mikään unelma ole, mutta mä voin luvata, että sohvalla nukkumisen jälkeen sun niska, hartiat ja selkä on ihan jumissa, nimimerkillä kokemusta on, sanon miehelle ja ojennan sitten varastosta patjaa samalla, kun irvistän mielessäni muistikuvalle aamusta, jolloin heräsin niska ja selkä jumissa sohvalta vain siksi, että olin jäänyt katsomaan jotain tyhmää ohjelmaa koneelta liian myöhään yöllä. Nooa vaikuttaa alistuvan kohtaloonsa, eikä enää yritä enää kääntää päätäni sohvalla nukkumisen suhteen.

  -Ja toisekseen, jos tuo patja on epämukava, ainahan sä voit tulla nukkumaan mun viereen, ei se sänky nyt sentään niin kapea ole, totean ehkä puoliksi vitsillä ja tosissaan ja saan Nooan hymyilemään hieman, enkä itsekään osaa olla enää virnistämättä, vaikka olen yrittänyt pitää itseni jokseenkin vakavana sen ajan, kun olemme puhuneet sohvalla nukkumisesta. Vaikka olen vain hetkeä aiemmin ojentanut koko patjan miehen kannettavaksi, tartun kuitenkin itsekin patjaan saatuani varaston oven lukittua, vaikka oikeastaan varastossa ei ole juuri mitään varastamisen arvoista, vain parhaat päivänsä nähneitä kenkiä ja yläasteaikaiset sukseni, joilla olen käynyt talvella hiihtämässä ehkä pari kertaa.

  -No, mennään sitten, niin pääset asettumaan taloksi, totean edelleen hymyillen ja johdatan patjan toista päätä kannattelevan Nooan pois kellarista takaisin pieneen asuntooni, jossa laskemme patjan seinän viereen pystyasentoon – lattialla se veisi turhaan tilaa, siis toistaiseksi.

Kun olemme saaneet patjan seinää vasten, voin todeta, että ainakin melkein kaikki tarvittava on sisällä asunnossani onnistunutta viikonloppua ajatellen, ja jos nyt totta puhutaan, en todellakaan aio poistua enää tänään parveketta pidemmälle asunnostani, ellei ole aivan pakko.

Nooa vaikuttaa hieman väsyneeltä istuessaan sohvalla, enkä ihmettele lainkaan, sillä olen itsekin ollut koko päivän liikkeessä, vaikka en ole ollut tänään edes matkustava osapuoli, vaan se, jonka luokse tullaan.

  -Väsyttääkö sua ihan kauheasti? kysyn, kun kävelen keittokomerosta Nooan luokse vesilasi kädessäni. Mies nostaa katseensa lattiasta ja ottaa tarjoamani vesilasin vastaan vastustelematta.

  -Kiitti. Ja joo, on ollut vähän rankka viikko. Ja no, matkustaminen on aina vähän sellaista… vaikka musta on kyllä ihan mielettömän kiva olla täällä nyt! hän sanoo ja katsoo minua sitten hieman huolestuneena, ihan kuin pelkäisi, että ottaisin sanat matkustamisen rankkuudesta henkilökohtaisena loukkauksena.

  -Mm, mä tiedän, matkustaminen on stressipitoista hommaa, etenkin vieraat reitit, joita ei ole koskaan aiemmin kulkenut läpi. Mut sä saat ihan rauhassa palautua tänään, mä vien sut kaupungille vasta huomenna, sanon Nooalle ja istun hänen viereensä sohvalle, jonka kanssa olen viettänyt hieman liikaa aikaa elokuusta alkaen. Siksi minusta tuntuukin erityisen hyvältä istua sohvalla jonkun sellaisen kanssa, jota olen aidosti ikävöinyt melkein kipeän paljon.

  -Mikaela…

Vieressäni istuva nuori mies aloittaa lauseen, mutta ei pääse nimeäni pidemmälle, kun jää jo pohtimaan jotain. Minä annan Nooalle aikaa, katson lempeästi ja nyökkään rohkaisuksi, kun hän nostaa väsyneen katseensa minua kohti. 

  -Mä vaan… haluaisin sun tietävän, että mulla on ollut sua ikävä, enkä mä haluaisi, että tän viikonlopun jälkeen menisi taas melkein neljä kuukautta siihen, että me nähdään, Nooa puhuu hiljaa, mutta pitää katseensa koko ajan silmissäni, enkä minä edes voisi harkita väistäväni katsetta, joka tuntuu kertovan jotain suurta ja tärkeää minulle. Voi Nooa, ajattelen, kun hänen sanansa saavat sydämeni puristumaan kasaan. Hänen ajatuksensa minusta ovat niin samanlaisia kuin omani hänestä. Minullakin on ollut häntä ikävä, enkä haluaisi olla enää niin pitkiä aikoja poissa hänen luotaan, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.

  -Hei, anna mä halaan sua, sanon hiljaa ja hivuttaudun sitten niin lähelle Nooaa, että pystyn halaamaan häntä vaivatta asunnon muuttuessa hetkeksi hiljaiseksi. Nuori mies nojaa hieman olkapäätäni vasten, ja hetken aikaa olen täysin varma siitä, että hän rentoutuu huomatessaan, etten minä säikähdä tai pakene hänen sanojaan, vaan jään samaan tilaan, hakeudun lähemmäs ja annan vihdoin mieleni alkaa rekisteröimään niitä ajatuksia ja tunteita, jotka olen työntänyt aiemmin pois. Ne ajatukset ja tunteet ovat kipeitä ja pelottavia, ja tiedän jo valmiiksi niiden muuttuvan asioita ihmissuhteessa, joka on kai koko ajan ollut vahva ja kuitenkin hieman häilyvä ainakin itsellemme, jos vain suostumme myöntämään sen. Eikä tämä silti ole suurin myrsky, joka odottaa edessämme – tämä on vasta alku.

Muutamaa tuntia myöhemmin tunnelma on jokseenkin vapautunut. Nooa on saanut kuin ihmeen kaupalla pahimmat matkustuksen pölyt potkittua jaloistaan, eikä kumpikaan meistä mieti juuri nyt liikaa asioita, joita me molemmat haluamme vielä pohtia itseksemme, vaikka selvä avaus onkin nyt tehty ilman suurta paniikkia tai hämmennystä. Sen lisäksi, että olemme saaneet tunnelman vapautumaan, olemme myös tehneet jotain sen edistämiseksi, että pääsisimme nukkumaan jossain kohtaa ennen seuraavaa aamua. Minä olen ottanut Nooalle kaapista tyynyn, peiton ja lakanat, jotka olen yhdessä hänen kanssaan virittänyt patjalle sohvan ja sänkyni väliin. Kellon lähestyessä kymmentä illalla olemme molemmat käyneet suihkussa, tietenkin erikseen, ja nyt minä tarjoilen vieraalleni vähintään viiden tähden iltapalaa pienen pöydän ääressä samalla, kun huhtikuinen ilta pimenee yöksi. Istun vastakkain Nooan kanssa ja yritän parhaani mukaan olla hipomasta jaloillani jatkuvasti hänen jalkojaan. Olen selvästi oppinut kymmenessä kuukaudessa istumaan pöydän ääressä melko huolettomassa ja ilmeisesti myös epäryhdikkäässä asennossa, joten nyt minun on hieman vaikea olla jalkojeni kanssa, vaikken erityisen pitkä olekaan. Jaloistani huolimatta minusta tuntuu oikeasti hyvältä olla juuri tässä hetkessä Nooan kanssa, hän rauhoittaa minua pelkällä läsnäolollaan, ja ensimmäistä kertaa kuukausiin minusta ei tunnu tyhjältä istua tämän pöydän ääressä. Viikonloppu on älyttömän lyhyt aika, mutta luulen, että saatavilla olevat tunnit saavat meidät luottamaan vahvemmin ääneen, joka huutaa sisällämme ja haluaa tulla kuulluksi.

  -Tää sun asunto on kyllä oikeasti ihan kivalla paikalla, Nooa sanoo ja katsoo ikkunasta ulos katuvalojen valaisemalle kadulle ja jatkaa sitten leipänsä syöntiä.

  -Jep. Kiva, kun tässä ei ole pihan toisella puolella toista kerrostaloa tai isoa tietä. Nuo puut sen sijaan on ihan jees, sanon ja hörppään teestäni, jonka lämpötila on kerrankin sopiva. 

  -Saa nähdä, onnistunko mä löytämään itselleni jonkun samanlaisen opiskelijakukkarolle sopivan helmen, vastapäätä istuva mies sanoo ja saa minut hymyilemään ja tajuamaan, että hän on aidosti ja oikeasti muuttamassa kanssani samaan kaupunkiin viimeistään syksyllä.

  -Mä lupaan tarkkailla vähän asuntotarjontaa, jos sieltä sattuisi löytymään joku sopiva kämppä, ihan vaan jo sen takia, ettet sä vahingossakaan jää ilman asuntoa. Mä oikeasti haluan saada sut samaan kaupunkiin mun kanssa, sanon viimeisen virkkeeni hieman humoristisella äänensävyllä, vaikka todellisuudessa sanani ovat täyttä totta, ja oikeastaan minä tiedän, että Nooakin tietää niiden olevan totta, vaikka en olekaan vielä valmis sanomaan niitä ääneen niin vakavasti.

  -No joo, asunnottomuus ei ihan kauheasti houkuttele. Vähän tulee pitkä matka kulkea päivittäin äitin luota tänne… Mut jos nyt kävisi niin huonosti, niin sähän majoitat mut täällä laittomana alivuokralaisena, vai mitä? Nooa sanoo vakavalla äänensävyllä, mutta hänen silmissään on kuitenkin perin ilkikurinen pilke.

  -Tietenkin mä majoitan sut, yksiössähän on loistavasti tilaa kahdelle opiskelijalle, lähden mukaan Nooan vitsiin, jonka seurauksena puhumme jonkin aikaa siitä, miten toteuttaisimme kyseisen tilanteen jäämättä kiinni.

  -Mut jos mä nyt olen ihan rehellinen, se oma asunto voi olla ihan hyvä juttu, siis sun kannaltasi, vaikka sä olisit ihan varmasti loistava kämppis. Mun naama voisi kuitenkin alkaa jossain kohtaa ärsyttää, Nooa saattaa keskustelun päätökseen ja saa minut ajattelemaan, miten luonnollista ajoittainen toisen naamaan ärtyminen onkaan. 

  -Niin, vaikka se on aika luonnollista, se toisen naamaan ärtyminen. Mä ja Karoliina ollaan siitä hyvä esimerkki. Viime vuonna me ärsytettiin toisiamme enemmän kuin koskaan, mut se ei silti tarkoita sitä, etteikö me oltaisi toisillemme tärkeitä. Ja ehkä se naamaan ärtyminen on myös yksi merkki välittämisestä, jos se naama ei nyt satu aiheuttamaan negatiivisia fiiliksiä ihan jatkuvasti. Välillä pitää vaan ottaa aikalisä ja puhua asiat selviksi. Sitten lopulta saattaa kuitenkin huomata, ettei se ärsyttävä naama olekaan enää ihan niin ärsyttävä, selitän ajatuksiani Nooalle, joka vaikuttaa kuuntelevan tarkkaavaisesti, vaikka jostain syystä hänen kasvoilleen ilmestyy myös jokseenkin ihana virne.

  -Niinpä. Sä muuten ajattelet välillä aika filosofisesti. Eikä se oo huono asia, mä tykkään siitä! hän sanoo minulle, kun huomaa ilmeeni.

  -Enkä ajattele! Tai jos ajattelen, mä en tee sitä mitenkään tietoisesti, puolustaudun, vaikka oikeastaan sille ei ole mitään tarvetta ainakaan pöydän toisella puolella istuvan miehen ilmeestä päätellen. Ja jos nyt puhun totta, tiedän kyllä olevani toisinaan melkoinen pohdiskelija, eikä se aina ole vain hyvä asia, jos pohdintani menee yliajattelun puolelle. Olen vuosien varrella oppinut jollain tavalla katkaisemaan ajatukset, jotka pitävät minua hereillä aamuyöhön asti, mutta aina ajatuksia ei saa katki, enkä enää edes usko, että tulen koskaan pääsemäänkään täydellisesti irti jostain sellaisesta, jonka kanssa olen elänyt kai aina. Minusta kuitenkin tuntuu siltä, että Nooakin tietää ja näkee asian – hän tuntee minut liian hyvin ollakseen sokea sen suhteen.

Lopulta asuntoni hiljenee kahden väsyneen ihmisen mukana hieman yhden jälkeen yöllä. Olen puhunut, hymyillyt ja nauranut Nooan kanssa yhden illan aikana niin paljon, että poskiani melkein särkee, kun käyn varmistamassa vielä kerran oven olevan varmasti lukittu.

  -Voitko laittaa sen yöpöydän päällä olevan päälle? Kiitti, nyt mä näen tulla sinne takaisin, kun mä sammutan nää muut valot nyt samalla, sanon Nooalle ja kierrän painamassa asunnon muut valot sammuksiin, ennen kuin kävelen hieman varoen istumaan sänkyni reunalle. Vieraani istuu itsekin, tosin lattialla patjan päällä, ja selaa hetken aikaa puhelintaan, ennen kuin kurkottaa ottamaan repustaan laturin puhelimen lataamista varten. Minä osoitan pistorasiaa kädelläni miehelle ja otan sitten yöpöydältä oman puhelimeni, vastaan vielä pikavauhtia Karoliinan ei-tärkeään viestiin ja totean mielessäni, ettei minun tarvitse ladata puhelinta juuri nyt.

  -Laitanko mä herätyksen? kysyn Nooalta, joka laskee latauksessa olevan puhelimensa lattialle patjan viereen ja katsoo sitten minua väsyneesti.

  -Mm, laita vaan, jos et luota siihen, että heräät itse ennen iltapäivää ilman herätystä. Mä oon nimittäin melko varma siitä, etten mä herää ajoissa ilman herätystä, hän sanoo ja hymyilee minulle, kun pudistelen päätäni hänen mainitessaan ajoissa heräämisen ilman herätystä.

  -Joo, en herää ilman herätystä ajoissa. Puoli yhdeksältä on varmaan ihan sopiva aika ekalle herätykselle? sanon hieman kysyvästi ja viittaan samalla torkuttamisen mahdollisuuteen, vaikka tiedän torkuttamisen olevan ehkä typerää. Annan itselleni kuitenkin torkuttamisen yleensä anteeksi, ellen sitten satu myöhästymään sen vuoksi jostain pahasti. Nooa vain heilauttaa päätään myöntymisen merkiksi ja kömpii sitten jo todella väsyneen näköisenä peiton alle ja saa minut toivomaan, että hän saisi nukuttua riittävän hyvin palautuakseen. Minäkin lasken puhelimeni kädestäni yöpöydän päälle, kun olen saanut herätyksen laitettua ja nousen sitten vielä sängyn laidalta ylös vetämään päiväpeitteen pois sängyn päältä, ennen kuin annan itseni sukeltaa lakanoihin. 

  -Hyvää yötä, sanon Nooalle ja vien käteni jo valmiiksi pöytälampun katkaisimelle.

  -Öitä. Nuku hyvin, mies katsoo minua silmiin ja hymyilee lattialta sen näköisenä, että voisi nukahtaa sekunneissa, mikäli olosuhteet ja hänen mielensä vain sallivat sen, enkä voi väittää, että olisin enää itsekään kovin pirteä, joten hymyilen vielä hetken hetken aikaa Nooalle ja sammutan sitten lampun, jonka pehmeä valo valaisee yllättävän hyvin asunnon, joka tuntuu valon sammuttamisen jälkeen sysipimeältä. Kun painan pääni tyynyyn ja käännyn kyljelleni, kuulen Nooan pyörivän hetken aikaa patjalla hieman rauhattomasti, mutta pian lakanoiden kahina lakkaa. Ehkä vieraani on vain löytänyt hyvän asennon, tai sitten hän on jo nukahtanut – minä toivon jälkimmäistä, hän tarvitsee unta. Vaikka väsymys painaa koko kehoani, yritän silti pysytellä vielä vähän aikaa hereillä, jotta voisin käydä päivän tapahtumat läpi nopeasti pääni sisällä. On melkein ärsyttävän vaikeaa yrittää saada aikaan järkeviä ajatuksia, kun jokainen mieleeni putkahtava asia liittyy eri hetkeen ja tapahtumaan. Pian päässäni risteilee vain sekava joukko erinäisiä ajatuksia ja paloja kysymyksistä, joita en todennäköisesti edes ole miettinyt viimeisen vuorokauden aikana, ja hetken aikaa olen jo valmis luovuttamaan, vaipumaan ensin syvälle unen ja valveen rajamaastoon, jonka jälkeen voisin vain tipahtaa kunnolla uneen. Juuri sillä hetkellä, kun olen jo luovuttamassa, mieleni saa kuitenkin kiinni ihmisestä, joka nukkuu ehkä parin metrin päässä itsestäni lattialla. Kun mietin Nooaa nukkumassa lähelläni, minut valtaa onnellinen rauha, jota en osaa täysin selittää itsellenikään. Hän on ollut elämässäni kaksi ja puoli vuotta samassa roolissa, mutta nyt minusta tuntuu siltä, että olemme murtuvan padon äärellä. Ehkä ystävyytemme näyttäytyy muille yksinkertaisena ja selkeänä, mutta kun mietin asiaa omasta näkökulmastani, en kykene allekirjoittamaan väitettä ilman, että se tuntuu väärältä. En kuitenkaan vaivaa väsynyttä päätäni asialla juuri nyt, vaan annan itseni nukahtaa Nooan mukanaan tuoman onnellisuuden saattelemana.

Seuraavana aamuna herääminen on hieman vaikeaa. Kun herätys soi ensimmäisen kerran puoli yhdeksältä, en edes heti tajua, mistä untani häiritsevä ääni kuuluu, ja päädyn hetkeksi pakenemaan ääntä peitteen alle, kunnes tajuan, että pystyn itse vaikuttamaan siihen, kuuluuko ääni vai ei. Vääntäydyn nopeasti ylös sängystä ja laitan torkun päälle. Kun olen jo heittäytymässä uudelleen sänkyyn makaamaan, huomaan lattialla nukkuvan Nooan ja tajuan, etten olekaan asunnossa yksin. Vaikka aivoni ovat selvästi yön jäljiltä umpijäässä, minun ei tarvitse pohtia kovinkaan kauaa, kun kaikki palaset loksahtavat paikoilleen. En henno herättää vielä Nooaa, jonka uni ei ilmeisesti ole katkennut herätykseen, vaan käyn kyljelleni makaamaan kasvot mieheen päin. Huhtikuinen päivä on valjennut jo jonkin aikaa sitten, joten päivänvalo tulvii asuntoon kiinni vedettyjen verhojen raoista, eikä tila siksi ole enää pimeä, vaan hämärä. Muutaman minuutin ajan minä vain katselen vielä nukkuvaa Nooaa, joka näyttää peittoon kääriytyneenä niin tavattoman suloiselta, että pelkään sydämeni hyppäävän ulos rinnastani, ellen lakkaa tuijottamasta häntä. Ulos hyppäävän sydämen pelossa nousen ylös sängystä, otan herätyksen kokonaan pois päältä ja teen tärkeimmät aamutoimeni, ennen kuin suuntaan kohti keittokomeroa. Matkalla vedän kaikki verhot auki ja mietin sitten, miten voisin herättää Nooan ilman, että oikeastaan edes herättäisin häntä, enkä keksi asiaan muuta ratkaisua kuin sen, että pidän mahdollisimman paljon ääntä pitämättä kuitenkaan liikaa ääntä. Siksi kolistelen keittiössä hieman tavallista enemmän kaappien ovia, lautasia ja laseja, jonka lisäksi lasken vettä hanasta suhteellisen kovalla paineella. Viimeisenä keinona laitan vedenkeittimen päälle ja kun sitten näen Nooan nousevan istumaan patjalle, yritän peittää tyytyväisyyden kasvoiltani.

  -Huomenta, sanon astuessani ulos keittokomerosta ja joudun hetken aikaa keräilemään itseäni henkisesti, kun huomaan, miten laittoman suloiselta juuri herännyt Nooa näyttää.

  -Huomenta. Ootsä ollut jo pitkään hereillä? Nooa kysyy minulta samalla, kun venyttelee raajojaan ja vilkaisee sitten rannekelloaan.

  -En mä pitkään. Mä en vaan raaskinut herättää sua, kun sä nukuit niin sikeästi. Ja sä varmasti myös tarvitsit unesi, niin jaksat tänään pyöriä mun kanssa tuolla kaupungilla, selitän Nooalle, joka alkaa näyttää jo hieman pirteämmältä. Hän nyökkää minulle hyväksyvästi ja hymyilee jokseenkin aurinkoisesti.

  -Pidät mulle sitten kunnon turistikierroksen, niin mä tunnen tän kaupungin sitten jo valmiiksi ennen muuttoa, hän sanoo ja saa minut nauramaan hieman.

  -Mä lupaan yrittää parhaani, eiköhän Anna ole näyttänyt mulle jo tän kaupungin pahimmat ja parhaat kohteet ja turistikohteet, totean ja jään sitten hetkeksi kiinni Nooan kasvoihin, joiden yksityiskohdat osaan edelleen melkein pelottavan hyvin ulkoa. Olen tutkinut hänen kasvojaan näiden vuosien aikana varmasti liikaa, mutta tällä kertaa en pelkää kohdata Nooan silmiä, kun hän kääntää päänsä kunnolla suuntaani. En silti voi väittää, etteikö katse hämmentäisi minua ja sisälläni huutavaa tarvetta päästä jonnekin, minne olen tavalla tai toisella koko ajan halunnut.

Hetkellinen lumous särkyy, kun vesi lakkaa kiehumasta keittimessä. Minä mutisen jotain aamupalasta ja katoan takaisin keittokomeroon samalla, kun kuulen Nooan kävelevän kohti kylpyhuonetta. Painan hetkeksi selkäni seinää vasten ja mietin kaikkea sitä, mitä viimeisen vuorokauden aikana on tapahtunut, enkä varsinaisesti ole sokea, vaan näen melko selvästi, mitä tapahtumassa. Ihan vielä en kuitenkaan ole tarpeeksi rohkea myöntääkseni sitä ääneen.

En jaksa edes muistaa, milloin viimeksi asunnon oven aukaiseminen on tuntunut näin hyvältä. Olen ollut koko päivän liikkeellä Nooan kanssa, enkä totta puhuen ole liikkunut pitkään aikaan yhtä paljon kuin tänään. Kaikki kaupungilla kertyneet kilometrit painavat jalkojani, eikä kello ole vielä edes viittä. Hiljaisuuden vallitessa riisumme takkimme ja muut sisällä tarpeettomat ulkovaatteet, jonka jälkeen rojahdamme käsienpesun kautta sohvalle istumaan, emmekä edelleenkään jaksa puhua. Nooa ei istu aivan vieressäni, mutta ei myöskään aivan sohvan toisessa päässäkään. Silti huomaan kaipaavani lähemmäs häntä, välillämme oleva etäisyys tuntuu väärältä, ja ensimmäistä kertaa ikuisuuteen minä näen kirkkaasti sen, mitä tunnen, haluan ja toivon. 

Päivän aikana omat tunteeni ovat vain saaneet vahvistusta siitä, miten Nooa on ollut kanssani. Hän on kuunnellut minua tarkasti ja toisaalta myös avannut omaa maailmaansa, päästänyt minut sitä kautta lähelleen. Hän on näyttänyt minulle pelkonsa, vahvuutensa ja herkkyytensä, säröisen pinnan, jonka alla kuohuu toisinaan melkoinen tunnemyrsky. Hän näyttää luottavansa minuun niin paljon, että uskaltaa olla haavoittuvainen lähelläni, ikään kuin hän tietäisi, etten halua koskaan satuttaa häntä tahallani. Vastaus siihen, miksi uskallan luottaa nyt omiin havaintoihini, löytyy kuitenkin kirjaimellisesti siitä, miten Nooa on kanssani. Kun hän haluaa minun puhuvan, hän osaa olla hiljaa, kunnes olen valmis puhumaan. Samaan aikaan hän kuitenkin osaa myös vaatia minulta asioita lujan lempeällä otteella, eikä hän pelkää laittaa vastaan minulle silloin, kun juttuni menevät yli. Toisinaan hän myös muistuttaa minua siitä, ettei ole ajatustenlukija, ettei osaa aina toimia oikein kanssani, ellen itse kerro edes jonkinlaisia vastauksia kysymyksiin miksi, miten ja millä tavalla. Kun sitten viimein saan kerrottua, hän ei tuomitse, vaan saa minut tuntemaan itseni riittävän hyväksi. Kun Nooa katsoo minua lempeästi silmiin, asiat harvoin jäävät niin mustiksi kuin ne alussa ovat olleet. Asiat, jotka olen havainnut tänään, saattavat kaiken muun ohella tuntua vain jäävuoren huipulta, mutta minulle ne kertovat jotain siitä, että jokin välillämme on muuttunut, vaikka kumpikaan ei ole vielä uskaltanut sanoa mitään ääneen. Kun olemme kulkeneet kauppakeskuksessa väkijoukon läpi, hän on hakeutunut lähelleni tai tarttunut käteeni, ettei kadottaisi minua silmistään. Kun olemme seisoneet jonkin turistikohteen edessä ottamassa kuvia muistoksi itsellemme, Nooa ei ole epäröinyt vetää minua lähelleen, eikä hän puistonpenkillä istuessamme ole pelännyt lepuuttaa päätään olkapäätäni vasten tai siirtää kasvoillani roikkuvia hiuksia takaisin korvani taakse – voisin kai väittää hänen viihtyvän lähelläni.

Kun palaan pääni sisältä takaisin tähän hetkeen, siirrän katseeni Nooaan, joka katsoo puhelintaan jokseenkin keskittyneen oloisena. Vaikka haluaisin sanoa, että kaikki viime aikoina havaitsemani asiat olisivat yksinkertaisia sovittaa ystävyyteemme, tiedän, ettei asia ole niin. Sekä minulla että Nooalla on kaapissa aaveita, jotka seuraavat meitä ehkä aina, ja minä tiedän jo valmiiksi, että osa niistä tulee varmasti esiin voimakkaammin pari- kuin ystävyyssuhteessa. Ja toisaalta tiedän senkin, ettei ystävyyspohjainen parisuhde edelleenkään ole suoraan oppikirjasta: ystävään ihastuminen on kai aina jonkinasteinen riski, vaikka tunteineen ei jäisikään yksin. Minun ja Nooan on pakko puhua myös riskeistä, jos päätämme yrittää tehdä ystävyydestämme toimivan parisuhteen. Ajatus pelottaa minua hieman, vaikka samaan aikaan haluan sitä enemmän kuin mitään. 

  -Mikaela? Oothan sä kunnossa? 

Havahdun ajatuksistani, kun Nooa laskee toisen kätensä olkapäälleni ja silittää minua hitaasti peukalollaan.

  -Joo, oon. Mä vaan tipahdin vähän turhan syvälle ajatuksiini, vastaan hänen kysymykseensä ja hymyilen sitten varovaisesti Nooalle, joka silittää olkapäätäni vielä hetken ennen kuin lopettaa.

  -Se on sulle aika tyypillistä. Sano vaan, jos sä haluat puhua siitä, hän sanoo ja katsoo minua silmiin niin, että pystyn sanomaan hänen silmiensä perusteella, että hän tietää tasan tarkkaan jokaisen ajatuksen ja tunteen, joita olen käynyt äsken läpi päässäni. Yritätkö sä sanoa mulle, ettei mulla ole mitään hätää niin kauan, kun sä olet tässä se toinen osapuoli? ajattelen katsoessani Nooan silmiä. Hetken aikaa minusta tuntuu siltä, etten saa mistään kiinni, mutta lopulta saan kiinni Nooasta ja hänen ajatuksistaan, jotka yhdessä työntävät pelkoni ja epävarmuuteni pois. Jälleen kerran Nooa on se, johon luotan – hän näyttää minulle, etteivät tunteeni ole vääriä.

Ilta on vähintään yhtä ihan kuin koko päivä ylipäätään. Laitan ruokaa yhdessä Nooan kanssa, syömme hyvin ja ruoan jälkeen kuuntelemme musiikkia samalla, kun verestämme lukioaikaisia muistoja muskassa vietetyistä perjantai-illoista. On hullua ajatella, että viimeisimmästä perjantai-illasta muskassa on melkein vuosi. 

  -Välillä sitä paikkaa on melkein ikävä, totean, kun olen ottanut kitarani telineestään ja soittanut hetken aikaa jotain niistä kappaleista, jotka olen muskassa vietettyjen vuosien aikana oppinut läpikotaisin ulkoa. 

  -Niinpä. Ilman sitä paikkaa mekään ei välttämättä oltaisi nyt tässä, Nooa sanoo ja saa minut hymyilemään hieman. Tuntuu hyvältä tietää, että hänkin ajattelee muskasta samalla tavalla kuin minä.

  -Pitäisi varmaan kiittää nuorisotilan porukkaa siitä, että ne järjesti sinne musiikkialakerran musiikkia harrastavia nuoria varten. Se paikka oikeasti toi mun elämään tosi paljon valoa. Ja sut. Mä oon susta oikeasti tosi kiitollinen ja iloinen, sanon Nooalle, joka katsoo minua jopa hieman ujosti.

  -No, en mä nyt tiedä… aika paljon sä oot saanut kyllä kestää mun takia. Mä en varmasti ole ollut se helpoin kaveri, jonka kanssa asiat sujuu aina hyvin. Sun on pitänyt kannatella mun päätä pinnalla silloin, kun mä olen kadottanut uimataitoni. Sä oot sietänyt mua nää vuodet, vaikka oon joskus ollut ihan mulkku sua kohtaan ilman mitään syytä. Usko tai älä, mut etenkin isän kuoleman jälkeen mä mietin aika monta kertaa, miksi hitossa sä pidät musta huolta, kun mä olin itse vaan ihan palasina. Enkä mä aina vieläkään tajua, miksi sä oot edelleen tässä, mut Mikaela, mä olen siitä enemmän kuin kiitollinen. Sä vedät mut ylös suosta ja potkit eteenpäin silloin, kun mä meinaan jumittua paikoilleni. Sä oot… sä teet mun elämästä parempaa, Nooa puhuu minusta niin kauniisti, etten ole edes tunnistaa itseäni hänen sanoistaan, vaikka tavallaan tiedän seisseeni hänen kanssaan myrskyissä, joihin kumpikaan ei varmasti alun perin halunnut.

  -Voi hemmetti, Nooa… Halusitko sä saada mut itkemään tänään? kysyn häneltä ja pyyhin kyyneleitä, jotka pyrkivät väkisin ulos silmistäni vain siksi, että Nooan sanat ovat osuneet jonnekin syvälle sydämeeni. Minun on pakko laskea kitara pois sylistäni ja hivuttautua hieman lähemmäs sohvan toisessa päässä istuvaa miestä, joka näyttää hieman huolestuneelta ilmeisesti kyyneleiden takia.

  -Älä ikinä luule, ettet sä olisi tarpeeksi arvokas mulle tai muille, Nooa. Joo, sä et ehkä ole helpoin ihminen mun elämässä, enkä mäkään mikä päivänsäde ole, mut se ei silti poista sitä tosiasiaa, että me ollaan arvokkaita. Sä olet mulle hemmetin tärkeä, enkä mä antaisi itselleni anteeksi, jos mä olisin antanut sun hukkua vastaan taistelematta. Mä en voi koskaan pelastaa sua, mut mä voin olla yksi niistä tukipilareista, jotka kannattelee siltaa, jonka yli sun pitää kävellä päästäksesi pois jostain vaiheesta. Äläkä ajattele, että sä olisit tuonut mun elämään vaan tuskaa, se ei ole totta. Sä olet tuonut mun elämään ehkä enemmän värejä kuin kukaan toinen. Sä oot tuonut mun elämään samaistumispintaa. Sä oot tuonut mun elämään itsesi just sellaisena kuin olet, ja se riittää mulle. Mä en vaihtais sua kenenkään toiseen, kerron Nooalle, enkä oikeastaan edes tajua itkeväni vieläkin. Kun katson vieressäni istuvaa miestä hieman sumein silmin, olen näkevinäni myös hänen silmissään kyyneleitä.

  -Tuu tänne, hän sanoo hieman heikolla äänellä ja avaa sitten kätensä niin, että minun on helppo painautua häntä vasten, hänen käsiensä suojaan. Nooa on lämmin ja tuoksuu hyvältä, tutulta ja turvalliselta. En haluaisi päästää häntä lähtemään huomenna, haluan pitää hänet koko ajan lähelläni, mutta samaan aikaan ymmärrän, että välimatka saattaa olla juuri se asia, mitä me molemmat tarvitsemme tämän viikonlopun jälkeen eniten. Kumpikin tarvitsee miettimisaikaa, aikaa ymmärtää kaikki se sanottu ja sanomaton, joka väistämättä vaikuttaa meihin. 

Vaikka tämä on vaikeampaa kuin osasin edes kuvitella, en silti haluaisi olla missään muualla juuri nyt. 

Sunnuntai-iltapäivä tuntuu tyhjältä, vaikka Nooa ei ole vielä edes lähtenyt luotani. Hän on kuitenkin kerännyt kaikki tavaransa takaisin reppuunsa, pukenut päälleen armeijan lomapuvun siviilivaatteiden sijaan ja vienyt kanssani patjan takaisin varastoon, jotta minun ei tarvitsisi raahata sitä yksinään. Olen yrittänyt parhaani mukaan ottaa kaiken irti näistä tunneista, jotka minulla on jäljellä Nooan kanssa ennen hänen lähtöään, mutta minusta tuntuu siltä, että kumpikin meistä on hieman alamaissa: keskustelu ei luista niin hyvin kuin eilen, eikä kummankaan olemus ole erityisen aurinkoinen, vaikka keltainen valopallo paistaakin hieman revenneen pilvipeitteen välistä. Etukäteen ikävöinti on tietenkin typerää, mutta juuri nyt en voi itselleni mitään. Tuntuu kauhealta ajatella, että joudun olemaan seuraavat viikot ilman Nooan fyysistä seuraa

Kun minun on lähdettävä saattamaan Nooaa juna-asemalle, minusta tuntuu siltä, ettemme ole tehneet koko päivänä mitään muuta kuin syöneet ja muodostaneet lyhyitä keskusteluja aiheista, joista kumpikaan ei oikeastaan ole edes kiinnostunut. Minusta viikonloppu on ollut tähän asti ihana, mutta lähtöpäivä ei näyttäydy minulle kovinkaan kauniina, vaan pikemminkin rumana muistutuksena siitä, kuinka kesken asiat ovat. En halua kiirehtiä Nooan kanssa mihinkään, enkä haluaisi panikoida turhista asioista, mutta nyt huomaan itsestäni sen, etten jaksaisi enää odottaa prosessin laittamista kunnolla alulle, enkä tiedä, onko Nooallakaan sen enempää kärsivällisyyttä. Hän tuntuu ainakin huomaavan mielialani, eikä epäröi ottaa kädestäni kiinni, kun istumme bussissa, joka vie meidät juna-aseman liepeille. Vaikka ele on pieni, se tuntuu kuitenkin minusta lohdulliselta – Nooa on kanssani samalla puolella, enkä ole yksin tässä tilanteessa.

En irrota otettani Nooan kädestä koko matkan aikana.

Juna-asemalla minä melkein toivon, että juna saapuisi paikalle myöhässä, jotta saisin vielä vähän lisää aikaa Nooan kanssa, mutta vedän ajatuksen viime hetkellä takaisin, sillä Nooan aikataulu on melko tiukka. Hänen junansa pitäisi lähteä täältä puoli kahdelta, jolloin hänen pitäisi olla kotikaupungissa kuuteen mennessä. Kotikaupungin matkakeskuksella Veera on Nooaa vastassa, jolloin miehen matkatavarat vaihtavat lennosta omistajaa, ja Veera saa viedä poikansa tavarat heidän kotiinsa, kun Nooa ei itse ehdi tehdä sitä. Seitsemän aikaan vieraani pitää olla valmis hyppäämään bussiin, joka vie hänet takaisin kasarmille. Seuraavat kuusi tuntia ovat siis Nooan osalta hyvin aikataulutettuja, kun minä taas vain raahaudun juna-asemalta takaisin asunnolleni, keitän ehkä kupillisen teetä ja yritän edistää viikolla kesken jäänyttä esseetä edes vähän.

  -Mulla oli ihan mielettömän kiva viikonloppu. Kiitos, että mä sain tulla, Nooa rikkoo jo jonkin aikaa jatkuneen hiljaisuuden, kun pysähdymme oikealle laiturille odottamaan junaa.

  -Mullakin oli oikeasti hauskaa. Kiva, että sä viihdyit. Ja tietysti ihana, että tulit. Mä ihan oikeasti halusin päästä puhumaan ja viettämään aikaa sun kanssa ihan rauhassa ja kasvotusten, sanon Nooalle ja yritän hymyillä mahdollisimman iloisen näköisenä, vaikka todellisuudessa hänen lähtönsä jopa sattuu sieluuni. Haluaisin kertoa hänelle kaiken, mitä tunnen, mutta tiedän, etten voi tehdä vielä niin. On liian aikaista, ehkä Nooa ei olekaan varma tunteistaan, vaikka hänen käytöksensä kertoo kaikkea muuta. Ehkä olenkin vain sekaisin päästäni, eikä mikään välillämme ole muuttunut. En haluaisi tuntea itseäni näin avuttomaksi.

  -Junan pitäisi tulla tähän parin minuutin sisällä, jos se on aikataulussa, Nooa sanoo ja katsoo sitten minua lempeästi ja rauhoittavasti, vaikka jokin tunne sisälläni kertoo, ettei hänkään ole täysin tyyni. En kuitenkaan osaa sanoa mitään rauhoittavaa, vaan pureksin mielessäni kynsiäni siihen asti, että Nooa kaappaa minut halaukseen lupaa kysymättä. Kierrän käteni hänen ympärilleen ja painan pääni hänen maastokuvioista takkiaan vasten, vedän keuhkot täyteen hänen tuoksuaan, johon sekoittuu aavistus havuja ja raikasta ulkoilmaa samalla, kun Nooa itse silittää selkääni hitaasti.

  -Mun tulee sua ikävä, sanon hiljaa miehen rintaa vasten ja painan kasvoni vielä vähän lähemmäs hänen rintaansa, jotta voisin kuunnella edes hetken hänen sydämensä sykettä.

  -Mullekin tulee sua ikävä. Mut mä lupaan, että kaikki järjestyy, Nooa kuiskaa minulle, eikä sano mitään, vaikka halaan häntä todennäköisesti jopa epämukavan lujasti. En yleensä halua uskoa lupauksiin kaiken järjestymisestä, mutta nyt en edes yritä taistella vastaan, vaan otan Nooan sanat vastaan ja toivon koko sydämestäni, että hän oikeassa. Olen kieltänyt itseäni tuntemasta mitään ylimääräistä häntä kohtaan melkein koko sen ajan, kun olemme tunteneet, enkä siksi haluaisi pilata tätä hetkeä, kun olemme jo näin lähellä onnistumista, vaikka töitä toimivan suhteen eteen on tehtävä paljon, eikä meidän siksi pidä missään tapauksessa kiirehtiä asioiden edelle. Yksi askel kerrallaan, muistutan itseäni, kun joudun lopulta vetäytymään halauksesta lähestyvän junan kuullessani. Vaikka olotilani ei edelleenkään ole upea, Nooan lähellä oleminen on kuitenkin saanut minut tuntemaan oloni selvästi aiempaa paremmaksi.

  -Laitat sitten viestiä, kun pääset perille, vannotan vielä Nooaa, joka ottaa reppunsa maasta laittaakseen sen takaisin selkäänsä. 

  -Joo, mä laitan. Pidä huolta itsestäsi, hän sanoo, tuo toisen kätensä kasvoilleni ja vetää kasvoilleni pudonneet hiukset korvani taakse. Hänen kosketuksensa saa ihoni kihelmöimään, ja ennen kuin ehdin edes tajuta kunnolla, hän painaa suukon toiselle poskelleni ja silittää kasvojani vielä hetken, ennen kuin lähtee jopa hieman yllättäen kävelemään kohti junaa. Kun Nooa vilkaisee taaksensa, hän näkee kasvoiltani varmasti sekä hämmennystä, iloa että onnellisuutta, enkä minä kykene lähtemään asemalaiturilta minnekään hetkeen, vaan seison paikallani ja hymyilen niin, että poskiini sattuu.