Tänään on tasan kolme vuotta siitä, kun tämän blogin ensimmäinen teksti julkaistiin. Kolmen vuoden ajan mä olen kirjoittanut, julkaissut ja kirjoittanut taas lisää tekstejä, jotka oon halunnut antaa teille luettaviksi. Kolmessa vuodessa Ruusunpiikkejä käsivarsilla on muuttunut jonkin verran, mun aktiivisuus on vaihdellut ja kirjoituksien laatu ainakin toivottavasti parantunut. Kolmen täyden blogivuoden kunniaksi on kuitenkin aika miettiä mun suhdettani kirjoittamiseen näiden vuosien aikana, sekä tehdä pieni muutos blogiin – ei suinkaan mitään dramaattista, mutta jotain pientä kuitenkin :D.
Kolme vuotta sitten mä olin 14-vuotias kahdeksasluokkalainen, joka oli enemmän ja vähemmän ahdistunut ja epävarma tyyppi, joka oli pudonnut siihenastisen elämänsä syvimpään rotkoon. On jopa vähän hassua, miten mä löysin silti juuri tuolloin ne asiat, jotka mut kannatteli ja kannattelee edelleen mut pahimpien päivien ylitse. Kun mä tammikuussa 2019 aloin purkaa patoutunutta tarvetta kirjoittaa, mä kirjoitin yhtäkkiä tosi paljon ja nopeasti. Kirjoittamisesta tuli mun pelastusrengas ja henkireikä. Kun mua ahdisti, kirjoitin sen fiiliksen ulos pääni sisältä aina hetkeksi kerrallaan, niin, että pystyin hengittämään edes hetken vähän paremmin. Mä kirjoitin paljon omista tunteistani ja aiheista, jotka kiehtoi mua silloin. Ja kun mä sitten kirjoitin ensimmäisen pitkän tarinani (jota en nykyään pysty enää itse lukemaan siksi, että se on musta ihan kauhean huonosti kirjoitettu), mä löysin asian, jota mä rakastan edelleen koko sydämestäni.
Pitkä proosa tuntuu kaikista eniten mun jutulta, vaikka toki kirjoitankin joskus lyhyitä novelleja ja jopa runoja, joita mun ei pitänyt koskaan kirjoittaa, koska "runot on tylsiä". Siitä ekasta pidemmästä novellisarjasta lähtien musta on tuntunut ihanalta päästä syventymään paremmin tarinan henkilöiden ajatuksiin, tunteisiin ja siihen maailmaan, johon oon itse päättänyt heidät asettaa. Kun mä työstän samaa päähenkilöä – tai päähenkilöitä – pidemmän aikaa, saan itsekin paljon paremman käsityksen henkilön persoonasta, käytöksestä ja elämästä, joiden pohjalta mä pystyn toteamaan, voiko henkilö X sanoa lauseen y, vai kuulostaako lause ihan tyhmältä kyseisen henkilön sanomana. Toisaalta pitkään samaa hahmoa ja tarinaa työstäessä koko hommaan myös kiintyy enemmän ja tarinan valmistuessa henkilöhahmoista ja tutusta maailmasta luopuminen tuntuu tosi haikealle. Nykyään lyhyiden novellien kirjoittaminen on oikeastaan jopa vähän haastavaa: miten saada koko juoni mahtumaan lyhyempään muotoon?
Nykyään mulla on kirjoittamiseen jonkinlainen viha-rakkaussuhde. Välillä kirjoittaminen takkuaa tosi pahasti ja tuntuu siltä, että oon maailman huonoin kirjoittaja, toisinaan taas tekstiä syntyy useampia sivuja vaivatta ja ihan hyvällä fiiliksellä. Mä uskaltaisin väittää, että viimeisen kolmen vuoden aikana kirjoittamisesta on hioutunut mulle enemmänkin elämäntapa kuin vain kiva harrastus, jonka voisin lopettaa heti huomenna kiinnostuksen lopahtaessa. Jos mä en kirjoittaisi, en tietäisi, kuka tai mikä mä olen. Kirjoittaminen on siis tosi iso osa mua, enkä osaa kuvitella elämää, jossa en kirjoittaisi. Sanojen muodostaminen Docs-tiedostoon pitää mun pääni kasassa, antaa mun mielessä syntyville tarinoiden hahmoille mahdollisuuden elää ja tarjoaa mulle tilaisuuden vaikuttaa ihmisten tunteisiin runojen, lyhyiden novellien ja pitkien jatkotarinoiden kautta.
Kolmessa vuodessa mä koen kehittyneeni (onneksi) kirjoittajana ainakin teknisesti: pilkkusäännöt ovat vähän paremmin hallussa (ei varmasti kuitenkaan täydellisesti), ja virkkeet ovat pidempiä ja sujuvampia kuin aloittaessa. Toki mä toivon myös, että esimerkiksi juonenkuljetus ja henkilöhahmot olisivat kehittyneet matkan varrella sen sijaan, että ne edelleen olisivat jokseenkin pintapuolisia ja turhan korkealentoisia xD.
Ja sitten siihen pieneen muutokseen, joka ei varsinaisesti vaikuta mihinkään. Mut on tunnettu kolmen vuoden ajan tässä blogissa Outskina. Nyt on kuitenkin tullut aika jättää hyvästit Outskille, joka on ollut mun unelmiaan tavoitteleva kirjoittajaminä ja suojakuori, jonka takaa oon kirjoittanut näitä tekstejä. Viime aikoina musta on alkanut tuntua siltä, ettei Outski ole enää sitä, mitä mä haluan itse olla. Jollain tavalla mä olen kasvanut ulos siitä, eikä se tunnu enää omalta edes "taiteilijanimenä". Siksi mä kirjoitan tänne jatkossa omalla etunimelläni, sillä nimellä, jolla haluan joskus kirjan julkaista. Tästä lähtien mä olen siis Outi, ilman u:n ja t:n väliin laitettuja s:ää ja k:ta. Mikään muu ei siis muutu, vain pelkkä nimi. Eli, Outi tässä hei. Vähän jännittävää ja ihanaa alkaa kirjoittaa nyt ilman mitään keksittyä nimimerkkiä.
Tähän loppuun haluan vielä kiittää sydämestäni jokaista, joka on lukenut mun tekstejäni <3. Erityiskiitokset kaikille niille, jotka ovat uskaltaneet ja jaksaneet kommentoida. Saan teidän ihanista kommenteista paljon iloa ja uskoa siihen, että pystyn vielä jonain päivänä kutsumaan itseäni kirjailijaksi. Toivon, että mä pystyn antamaan teille myös jatkossa tarinoita, runoja ja pohdintoja, jotka saavat teidät miettimään, nauttimaan ja jopa herkistymään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi ❤