Lopun jälkeen #22

Se on kohta lain edessä aikuinen, mietin, kun Cecilia hehkuttaa minulle sitä, että täyttää viikon päästä kahdeksantoista. Täysi-ikäisyys kuulostaa valtavan kaukaiselta asialta, vaikka tiedän, että vain muutaman kuukauden päästä olen itsekin muka-aikuinen. Ceciliaa aikuisuuden mukanaan tuomat haasteet ja vastuu eivät pelota, mutta minä olen toisinaan hieman epävarma. Kun täyttää kahdeksantoista, vastuuta itsestään ei enää voi sysätä kenellekään toiselle. Maksan itse laskuni, vuokraan asunnon, käyn kaupassa, tiskaan astiat ja pesen pyykit… Ja vaikka olenkin tehnyt monia asioita jo nytkin yksin, aikuisuuden koittaessa minusta tuntuu siltä, että minä todella olen yksin. Onneksi on sentään pehmeä laskeuma aikusuuteen, ajattelen, kun tajuan sen helpottavan asian, että saan asua Karoliinan kanssa vielä vuoden ajan. Sen jälkeen minun on pakko muuttaa, mikäli aion opiskella. 

  -Annakin muuten tulee silloin perjantaina. 

Cecilian yhtäkkinen ilmoitus saa minut jähmettymään hetkeksi aloilleni. 

  -Anna? Eihän se ole käynyt täällä ikuisuuteen, sanon hieman epäuskoisena samalla, kun muistikuvat yläasteelta tulvivat mieleeni kuin Niili tulva-aikana. Minä, Cecilia ja Anna muodostimme yläasteella suhteellisen tiiviin porukan, joka kuitenkin puoliksi vahingossa hajosi, kun minä ja Cecilia jäimme kotikaupungin lukioon Annan suunnatessa vieraalle paikkakunnalle taidelukioon. 

  -Ei se ole ehtinyt käydä. Anna oli koko kesäkuun töissä, ja nyt heinäkuun alussa se muutti pois siitä kämpästä, missä asui. Ja Anna muuten haluaa nähdä sutkin, mielellään jo torstaina, kun tulee, Cecilia selittää selvästi innoissaan, enkä minä osaa tai halua pilata hänen päiväänsä tuomalla esille omia ajatuksiani. Mitä varten Anna ei oo ottanut suoraan muhun yhteyttä, jos haluaa nähdä? Ehkä se sanoo Cecille noin, ettei kukaan vetäisi hernettä nenäänsä, ajattelen. Yläasteen jälkeen en ole itse ollut turhan paljon tekemisissä Annan kanssa, enkä voi sanoa, että se olisi ainoastaan Annan syytä. Elämä on vain vienyt meitä kahta eri suuntiin, eikä välimatkan umpeen kurominen ole ollut kummallekaan elämän ykkösprioriteetti. Toisinaan on tuntunut jopa siltä, että minä ja Anna roikumme toisissamme kiinni vain ja ainoastaan Cecilian takia. Yläasteen yhdistämä porukka on selvästi hajoamaan päin, enkä minä jaksa uskoa siihen, että me kolme tulisimme enää koskaan muodostamaan yhtä tiivistä porukkaa. Minä, Anna ja Cecilia kuljemme kaikki omia polkujamme, jotka kulkevat niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana toisistaan. Yhteinen polku on haarautunut jo aikaa sitten kolmeen osaan, eikä yhteistä päämäärää ole olemassa.

Torstai koittaa nopeammin kuin osaan edes odottaa. Aamuseitsemästä kolmeen asti olen töissä, jonka jälkeen päädyn pyöräilemään pikavauhtia kotiin. Omasta epätoivostani huolimatta olen päättänyt antaa minulle, Cecilialle ja Annalle vielä mahdollisuuden. Vaikka tilanne ei olisikaan enää yläasteen kaltainen, ystävistä ei silti koskaan ole varsinaista haittaa. 

  -Sä menet Cecilialle? Karoliina kysyy, kun olen eteisessä vetämässä lähestulkoon puhkikuluneita tennareita jalkaani.

  -Niin, kun se Annakin tulee sinne, vastaan, ja Karoliina nyökkää. Vaikuttaa siltä, että hän on omissa ajatuksissaan.

  -Uskomatonta, että säkin olet kohta täysi-ikäinen. Vastahan sä synnyit, tätini huokaisee, ja minä pelkään hetken aikaa, että saan kuunnella lässytystä vauva-ajoistani. Mutta ei. Karoliina vaipuu omiin muistoihinsa, enkä minä tiedä, miten päin olla. Sä voisit olla hetken läsnä mullekin, ajattelen, mutta perun ajatukseni hyvin nopeasti. Mikä mä oon ketään arvostelemaan? Enpä mä oo itsekään näitä ihmissuhteitani aina kovin hyvin hoitanut, mietin hiljaa. Asia tuntuu hieman pahalta, mutta yritän työntää ajatuksen pois, sillä en halua sen vaikuttavan koko iltaa mielialaani. 

  -Mä menen nyt.

  -Okei, pidä hauskaa! kuulen sulkeutuvan oven raosta. Hassu tunnetila valtaa koko kehoni, enkä minä tiedä, onko se positiivinen vai negatiivinen asia.

Ilta-aurinko valaisee Holmien kodin takapihaa, kun minä ja Cecilia istumme siellä odottamassa Annaa. Minua tilanne hermostuttaa, mutta Cecilia on kuin hän ja Anna olisivat nähneet viimeksi eilen. Olen aina ihaillut Cecilian kykyä olla jännittämättä turhaan. Voisi kuvitella, että meistä kahdesta minä olisin se, joka ei pelkäisi turhaan jokaista asiaa, mutta asia ei ole niin. Minä olen ylihuolehtiva, pelkään isojen liikkeiden tekemistä ja tarvitsen aikaa tottuakseni muutoksiin. Cecilia mukautuu kaikkiin muutoksiin paljon helpommin, ei sillä, ettenkö itse selviäisi pienistä muutoksista helposti.

  -Cecilia! Anna taisi tulla, Cecilian äiti ilmestyy terassille, ja tervehtii samalla nopeasti minua. Naisen silmissä häivähtää väläys haikeutta, kun Cecilia kulkee hänen ohitsensa. Kai siitä lapsesta on vaikeaa luopua, ajattelen, kun tajuan, mistä asia johtuu. Cecilia lähtee avaamaan ovea, mutta hänen äitinsä jää kanssani takapihalle. 

  -No, mitä sulle kuuluu? Ei olla pitkään aikaan juteltu, nainen sanoo minulle yhtä lempeästi kuin aina ennenkin. Holmit ovat aina olleet minulle tärkeitä - he ovat olleet osa Karoliinan ja minun tukiverkkoa. 

  -Mä… ihan hyvää. Vähän ollut totuttelemista uuteen arkeen, kun Jarkko pyörii meillä aika paljon nykyään, mut kyllä siihenkin on jo tottunut. Ainakin Karo on onnellinen sen kanssa, vastaan hymyillen, jotta mikään ei herättäisi Cecilian äidin epäilyksiä. Vaikka luotankin häneen ainakin jollain tasolla, en silti halua avautua hänelle omista tunteistani. Ja ennen kuin edes ehdin pelätä mitään sen enempää, Cecilia ilmestyy takaisin ulos mukanaan vanha kaverimme.

  -Eikä! Siitä on ihan liian pitkä aika! Anna intoilee, kun näkee minut takapihalla. Minäkin yritän hymyillä ja olla innostunut, mutta tunne takkuaa ja jää jumiin jonnekin pääni syövereihin. Minun onnekseni Anna ei huomaa tätä.

  -Kiva nähdä suakin, sanon, kun hän halaa minua tiukasti. Minun olotilani on tukala. Tukala, sillä haluaisin olla iloinen ja innoissani, mutta se ei onnistu. Sen sijaan, että olisin valtavan iloinen Annan ja Cecilian seurasta, tajuan kaipaavani vain yhden ihmisen seuraa erityisen paljon. Ja koska minä tunnen itseni, ei ole vaikea arvata, että minä kaipaan Nooaa. 

  -Vihdoinkin tää porukka on taas kasassa, Cecilia sanoo, kun me lopulta olemme päässeet yli pitkäksi venyneestä tervehtimisvaiheesta. Minä nyökyttelen, sillä en halua vaikuttaa epäkohteliaalta. Sydämessäni minä kuitenkin tiedän, ettei kolmen, vähän turhankin erilaisen, ihmisen porukka tule kestämään. Mulle ja Annalle jää molemmille Cecilia, mut toisiamme me ei tulla kaipaamaan, ajattelen. Sen pienen hetken ajan ajatus tuntuu pahalta. Sitten se kuitenkin vaihtuu haikeuteen, sillä kaikesta huolimatta juuri Anna ja Cecilia ovat ne ihmiset, joiden kanssa halusin joskus olla ikuisesti ystäviä. Enkä minä Annaa vihaa. Me vain… me vain olemme hieman liian erilaisia ihmisiä.

Seuraavana aamuna minä olen harvinaisen helpottunut. Olen yön aikana ehtinyt analysoida edellisen illan tapahtumia varsin tarkasti, ja päätynyt lopulta siihen tulokseen, etten ole ainut, jonka on hieman vaikeaa pitää yllä keskustelua vanhan kaverin kanssa. Ei minun ja Annan varsinaisesti ollut vaikeaa keskustella yhdessä, mutta toisinaan hieman kiusallista. Osittain asian voisi toki laittaa ajan piikkiin, sillä emme ole nähneet ikuisuuteen, mutta minä en jaksa uskoa pelkästään siihen. Sitähän se Karoliinakin aina sanoo. Että oikeasti hyvien ystävien kanssa juttu jatkuu siitä, mihin viimeksi jäätiin, ajattelen, kun venyttelen sängyssä yön jälkeistä kankeutta pois jäsenistäni. En ehdi kuitenkaan nauttia kovinkaan kauaa olostani, kun kuulen suhteellisen terävän koputuksen huoneeni ovelta.

  -Mikaela, voinko tulla sisään? Karoliinan ääni kuuluu vaimeana oven takaa.

  -Voit, vastaan ehkä hieman liian turhautuneella äänellä, sillä en todellakaan ole aamuihminen. En etenkään silloin, jos olen nukkunut edellisenä yönä liian vähän.

  -Mä kuulin, että sun herätys soi, joten uskalsin tulla. Ei sillä, ettenkö olisi muutenkin tullut. Sähän menet tänäänkin töiden jälkeen Cecilialle? tätini sanoo, eikä suostu noteeraamaan yhtään sen enempää ärtynyttä ilmettäni. Haluaisin vain kääntää kylkeäni ja tuijottaa seinää, mutta en voi tehdä niin. Ja samalla hetkellä, kun olen tekemässä niin, tajuan, etten halua olla niin lapsellinen melkein 18-vuotias.

  -Menen, mutta en mä siellä koko iltaa ajatellut olla. Cecin ja muun porukan on tarkoitus jatkaa iltaa kaupungilla, sanon, ja vääntäydyn hitaasti istumaan sängyn laidalle. Oloni on sanalla sanoen outo, sillä olen samaan aikaan helpottunut ja turhautunut, ja saatan vain toivoa, että pääsen yli olotilastani ennen töiden alkua. 

  -Sä et mene mukaan kaupungille vai? 

  -Karo, mä en ole vielä kahdeksaatoista, enkä ajatellut lähteä kokeilemaan onneani väärennetyillä papereilla tai ilmankaan. Sitä paitsi, kyllä Aapo pitää huolta siitä höntistä, sanon, ja viittaan höntillä Ceciliaan. Vasta sitten Karoliina näyttää tajuavan, miksi minä en ole menossa mukaan kaupungille. 

  -Hemmetin aamut, kuulen hänen mutisevan ovelta selvästi hieman nolona. 

  -Sattuuhan näitä, minä kuittaan, ja hetken aikaa olen varma siitä, että Karoliina mulkaisee minua niin kuin huoltaja huollettavaansa voi mulkaista. Mutta ei, vihaisen ja lempeän katseen sekoituksen sijaan silmät ovat täynnä tilanteen aiheuttamaa typerää naurua.

  -Mä voin heittää sut töihin, tätini sanoo, kun lähtee oveltani. Minä kiitän häntä ja nousen sitten itsekin ylös sängystä. Enää yksi työpäivä jäljellä, tajuan, ja sillä sekunnilla minun aamuni tuntuu jo paljon paremmalta. En minä kesätyöpaikkaani ole vihannut tai vihaa edelleenkään, mutta silti tuntuu helpottavalta päästä eroon asiasta, joka on tuntunut pakkopullalta. Mutta jos jotain hyvää, olen ainakin oppinut arvostamaan eri tavalla kaupungin työntekijöitä. Ei heidän työnsä minua varten ole, mutta joka tapauksessa he tekevät tarpeellista työtä. Ilman heidän työpanostaan kaupunki olisi järkyttävässä kunnossa. 

Viileä tuuli puhaltaa vasten käsivarsiani, kun kävelen iltapäivällä kotiin kaupungin keskustan läpi. Aamun kuuma ilma on vaihtunut viileään, ja hetken aikaa ilma tuntuu lähes syksyisen kylmältä. Ilmasto, vaikka mä en olekaan kevään ja kesän suurin fani, anna tän kesän jatkua vielä hetken aikaa, ajattelen samalla, kun muistan, että minun kyllä piti ottaa huppari aamulla mukaan. Nyt unohdus kaduttaa - sää on oikeasti kesävaatteisiin pukeutuneelle vilukissalle hieman liian kylmä. Odottaessani suojatien kohdalla valojen vaihtumista vihreäksi tungen kuulokkeet korviini, ja kaivan sitten jostain taskujeni syövereistä puhelimen. Vaikka minä kuuntelen paljon musiikkia, en yleensä osaa kuunnella sitä ollessani liikkeellä. On aivan eri asia kuunnella musiikkia autossa istuessa kuin silloin, kun kävelee. Juuri nyt en kuitenkaan jaksa kuunnella omia ajatuksiani tai ääniä, jotka tulevat jostain ulkopuolelta. Siksi musiikki korvissani tuntuu hyvältä vaihtoehdolta. Ennen iltaa joudun joka tapauksessa kuuntelemaan hälinää ja puheensorinaa, kun menen Cecilialle, joka on koko päivän ajan pommittanut minua viesteillä liittyen iltaan. Sinänsä minä ymmärrän hänen intonsa, mutta toisaalta en osaa samaistua hänen tunteisiinsa ainakaan nyt. Ystäväni on huoleton, rento ja iloinen, mutta kuitenkin vastuuntuntoinen. Minä olen helposti huolestuva, liikaa jännittävä ja hieman liian arka ihminen ollakseni Cecilian ystävä. Erilaisia, samanlaisia - ystäviä. En ole koskaan joutunut pelkäämään sitä, että Cecilia jättäisi minut yksin ilman selitystä. Hän osaa antaa tilaa, mutta roikkuu tarvittaessa minussa kiinni kuin takiainen. Ja vuoden päästä meidän tiet eroaa, ajattelen haikeana. Kuudentoista yhdessä kuljetun vuoden jälkeen me lähdemme eri poluille, tiedän sen. Cecilia on jo pitkään tiennyt, mikä hän haluaa olla isona. On minullakin omat suunnitelmani, mutta en todellakaan ole yhtä varma unelmatyöstäni kuin Cecilia. Siinäkin asiassa me olemme erilaisia. Minä olen ulapalla, kun Cecilia taas on ankkuroinut itsensä jonnekin. En silti ole kateellinen. Olen ainoastaan hieman surullinen ja haikea. Ja kai aikuisuuden ensiaskelten kuuluukin maistua suolalta ja sokerilta. Ja niin, kai sinne sekaan täytyy muistaa toisinaan ripotella myös pippuria. 

Ripsivärikerros ripsissäni painaa hieman liikaa. Luomeni tuntuvat painavilta ja raskailta, mutta yritän sivuuttaa kyseisen asian keskittymällä Ceciliaan, joka näyttää valkealta kuin lakana. Tiedän, että häntä jännittää, mutta en silti ole osannut odottaa tilannetta, jossa Cecilia on samaan aikaan iloisempi kuin koskaan ja jännittyneempi kuin ennen hänen ja Aapon ensitreffejä.

  -Mitä, jos mä mokaan kaiken? hän kysyy minulta hermostuneesti, ja minä koitan parhaani mukaan rauhoitella häntä. Se ei tosin onnistu kovin hyvin, sillä olen itsekin jännittynyt. 

  -Niin kauan, kun sä et vedä ihan hirveitä kännejä, sulla ei ole mitään hätää. Aapo, Anna ja muut katsoo kyllä sun perään, sanon, ja saan heti perään melko terävän mulkaisun Cecilialta. 

  -Älä viitsi muistuttaa mua siitä joulukuisesta! Ihan tarpeeksi hirveää kuunnella äidin saarnaa samasta aiheesta, hän sanoo ehkä hieman kiukkuisesti, mutta ei voi kuitenkaan vastustaa kasvoille puskevaa hymyä. 

  -Ei kukaan sitä enää muista. Vähintään kolme neljäsosaa siitä porukasta oli itsekin niin humalassa, ettei edes muista, kenen kanssa oli siellä, koitan kuitenkin lohduttaa ystävääni, joka näyttää hieman reppanalta. Me molemmat ollaan vielä ihan pikkulapsia, ajattelen, mutta en sano ajatuksiani ääneen, sillä kuulen ovikellon soivan. 

  -Moi!

Cecilia ja Aapo tervehtivät toisiaan eteisessä. Hieman matalampi ääni kuuluu selvästi Aapolle, joka on luvannut tulla paikalle hyvissä ajoin, enkä minä pidä ajoitusta lainkaan huonona. Kello lähentelee puolta kuutta, ja tiedän, että suurin osa juhlaporukasta, Anna mukaan lukien, on tulossa kuuden jälkeen. 

  -Mikaela, moi.

Tervehdin itsekin Aapoa, joka jää nojailemaan Cecilian huoneen ovenpieleen. Minun ei tarvitse onneksi miettiä kauaa, kenen huomaan jätän Cecilian tänään. 

  -Sä pidät sitten huolta? varmistan vielä, kun Ceci hetkeksi häviää huoneesta jonnekin. 

  -No tietenkin. Ei tulisi mieleenkään jättää sitä jonnekin yksin, Aapo sanoo, ja minä saan mielenrauhan ainakin hetkeksi takaisin. On helpottavaa tietää, että tarvittaessa joku ottaa 18-vuotiaan ystäväni vastaan. Ja jos minä jollekin haluan sen tehtävän suoda, niin Aapolle. 

Kaupunki tuntuu kaikessa heinäkuisessa viileydessään melko tyhjältä, vaikka kello ei ole vielä edes puoltayötä. Istun erään puiston laidalla olevalla penkillä, kuuntelen hiljalleen viilenevää iltaa ja satunnaisia ohiajavia autoja. Hetken aikaa yksinäisyys on velloa sisälläni, mutta juuri kriittisimällä hetkellä odottamani henkilö saapuu paikalle pelastamaan minun iltani.

  -Vähän aikaa piti hakea paikkaa, kun et antanut ihan tarkkoja koordinaatteja. En mä vielä tunne tätä kaupunkia niin hyvin kuin luulen, Nooa sanoo, kun istuu penkin toiseen päähän. Hän näyttää rauhalliselta, mutta toisaalta minä aavistan, että rauhallisen ulkokuoren alle kätkeytyy levottomuus.

  -Kiva, että sä tulit. Ja hyvä, että löysit tänne, sanon, ja hymyilen sitten hieman vaisusti. Cecilian syntymäpäivän ilta yksin tuntui liian yksinäiseltä. Siksi Nooa istuu kanssani puiston laidalla pimenevässä illassa. 

  -Siitä muuten on hitosti aikaa. Siitä, kun me viimeksi nähtiin, poika sanoo, enkä minä voi olla nyökkäämättä.

  -Joskus kesäkuussa taidettiin nähdä pikaisesti, vastaan, ja käännän sitten katseeni kunnolla Nooaan, joka puolestaan katsoo suoraan eteenpäin kohti katua, jolla ei kulje ketään. 

  -Mulla on vähän sellainen tunne, ettei kummallakaan meistä mene ihan niin vahvasti kuin voisi toivoa.

Nooan sanat yllättävät minut, sillä en ole osannut varautua siihen, että hän tulkitsisi pikaisen viestini oikein. Miten sä tiedät edelleen, milloin mä en ole pirteimilläni? Vai näkyykö ja kuuluuko mun olotila niin selvästi läpi? mietin, ennen kuin sanon mitään. 

  -Cecilialla on tänään syntymäpäivä. Ne menee jatkamaan iltaa keskustaan, enkä mä todellakaan ole yrittämässä sisään kenenkään toisen papereilla tai ilmankaan. Enkä mä tänään muutenkaan ole juhlatuulella. Tuntuu vaan niin hiton tyhmältä valittaa, vaikkei edes ole mitään valittamisen aihetta, huokaisen. Nooa ei kuitenkaan tuomitse, onneksi.

  -Ela, sun pitää muistaa se, että joskus pitää valittaa ihan turhistakin jutuista. Ja mulla on vähän sellainen muistikuva, ettet sä yleensä valita ihan mistä tahansa, hän sanoo, ja pyytää sitten minua kertomaan asioista, joista haluan valittaa. Ja koska olen heikko, minä valitan, enkä edes osaa katua. 

  -Jarkko. Mä haluan olla ja kai oonkin onnellinen Karoliinan puolesta, mutta mun on jotenkin ollut vaikeaa tottua siihen, että Jarkko on meillä niin paljon. Mä olen oppinut olemaan aina kahdestaan Karoliinan kanssa, ja nyt se kolmas siinä meidän paletissa tuntuu välillä ylimääräiseltä ja hankalalta. Mä ajattelin, että se olisi mulle ihan helppo juttu, mutta nyt mä reagoin asioihin eri tavalla kuin kuvittelin.  

  -Ihan luonnollista, että tottumisessa menee oma aikansa. Ja jos Jarkko vie liikaa Karoliinan aikaa, sun pitää sanoa siitä. Ja mä tiedän, että toi on ehkä huonoin neuvo ikinä, ihan niin kuin sä et jo tietäisi sitä, Nooa sanoo, mutta katsoo minua sitten myötätuntoisesti ja lempeästi. Tuntuu hyvältä tietää, ettei hän tuomitse ajatuksiani, vaikka syvällä sisimmässäni tiedän senkin, ettei Ceciliakaan tuomitsisi. Kunhan vain saisin puhuttua hänen kanssaan kunnolla…

  -Hei, ei ne huonot neuvot nyt niin kauheita ole. En mäkään ole mikään hyvä psykologi tai edes keittiöpsykologi. Silloin joskus keväällä, kun mä sanoin sulle siitä selviytymisestä, niin ei se nyt ihan niin yksinkertaista ole kuin annoin ymmärtää. Se itsensä pakottaminen toimii vaan siihen asti, että pääsee pahimmasta yli. Eikä siitä surusta koskaan välttämättä selviä tai edes tarvitse selvitä. Riittää, että oppii elämään sen kanssa ilman, että kantaa kaunaa koko loppuelämäänsä, sanon, ja tajuan vasta puhumisen lopetettuani vieneeni keskustelun altaan syvään päähän. Nooa ei kuitenkaan vaikuta järkyttyneeltä, vaan pikemminkin helpottuneelta, enkä minä pidä asiaa ihmeenä. Vertaistuki on aina vertaistuki, vaikka ei meillä ihan samanlainen historia olekaan, ajattelen.      

  -Niin kai. Äiti mua tässä eniten huolestuttaa. Sen pitäisi palata ensi viikolla töihin, mutta ei tää tilanne musta kovin hyvältä näytä. Meillä on kotona ihan hirveä kaaos koko ajan, vaikka mummo tai pappa onkin auttamassa kaiken kanssa joka päivä. En mä oikein edes tiedä, syökö tai nukkuuko äiti vieläkään yhtään. Ja mä… no, mun tila vaihtelee. Välillä paremmin, välillä  huonommin, Nooa sanoo hiljaa. Ja vaikka minä haluaisin osata lohduttaa ja ottaa edes osan siitä taakasta, jota Nooa kantaa, minä en kuitenkaan voi lopulta tehdä mitään muuta kuin olla läsnä.

  -Nooa, mä lupaan, että kaikki järjestyy vielä. Ei ehkä samalla tavalla kuin voisi toivoa, mutta ihan varmasti ne järjestyy lopulta jotenkin, sanon, ja toivon sitten, etten ole luvannut liikoja. Poika, tai enemmänkin nuori mies penkin toisessa päässä ei kuitenkaan sano hetkeen mitään, mutta ei toisaalta vaikuta etääntyneeltä tai vihaiselta. 

  -Kiitos, Nooa kuiskaa lopulta, ja tarttuu sitten hetkeksi käteeni. Heinäkuun ilta pimenee yöksi, ja minä uskallan luottaa siihen, että asioilla on aina tarkoituksena.

23. osa

Levottomia ajatuksia

Mä olen viime viikkojen aikana miettinyt aika paljon uusiksi asioita, joiden olemassaoloa en oikeastaan ole edes muistanut tai halunnut muistaa. Ihmisen mieli on hemmetin outoa asia - miten se suojelee meitä unohtamalla asioita? Joidenkin asioiden kohdalla mä huomaan olevani tosi voimaton, sillä niihin ei oikein ole mitään tarttumispintaa. Jos mä olen puhunut niistä jutuista vaan itseni kanssa, en oikein osaa luottaa omaan mielikuvaani tapahtumien kulusta. On vaikea myöntää asioita, joiden olemisen on tiennyt, mutta ei ole halunnut myöntää asiaa. Kai näissäkin asioissa pätee se sama kuin siinä, että uskalsin silloin joskus myöntää itselleni, että oon väsynyt ja voin huonosti. Kun sen asian sai myönnettyä ja ennen kaikkea hyväksyttyä, sitä pahaa oloa oli niin paljon helpompi käsitellä. Joidenkin asioiden lähestyminen vaan pelottaa mua, vaikka tiedän, että se askel niiden suuntaan on otettava ihan vaan mun itseni takia. Ja kai se on myönnettävä vielä sekin, että oikeastaan oon just nyt eksyksissä. Tavallaan siis tiedän, mikä on ongelman ydin, mutta jotkut termit saa osan tapahtumista kuulostamaan aika pahalta. Ja just siksi, että ne kuulostaa ja tuntuu pahalta, niitä asioita pitää työstää. Omat kokemukset vaikuttaa väistämättä siihen, millainen tyyppi musta on tullut tai tulee. Ei niiden asioiden tarvitse tai pidäkään määrittää mua, mutta on kai hyvä tiedostaa ne asiat, joiden takia omat käytösmallit saattaa olla sellaisia kuin ne on.

Jotenkin tää syksy on ollut mulle tosi outoa aikaa kaikin puolin. Samaan aikaan, kun mä oon voinut paremmin kuin pitkään aikaan, oon kuitenkin ollut jotenkin levoton ajatusten suhteen. Ne pomppii vähän sinne ja tänne, eikä aina pysy ihan kasassa. Eikä se suoranaisesti tarkoita sitä, että mä olisin rikki. Oon toisaalta miettinyt sitäkin, että ehkä tää oma tilanne on saanut mut vähän hämilleni. Kun viimeiset kolme vuotta on olleet sellaisia kun on olleet, tää tietynlainen sisäinen rauha on hämmentävää. Mieli on kai tottunut olemaan jatkuvassa valmiustilassa, ja se sama on jatkunut tähän asti. Tavallaan sitä koko ajan odottaa hetkeä, kun pohja romahtaa, vaikka niin ei pitäisi tehdä. Jos pohja romahtaa, se romahtaa. Mä en varsinaisesti usko siihen, että mahdollisiin romahduksiin voisi valmistautua. Sen sijaan, jos huomaa olevansa lähellä reunaa, voi vaikuttaa siihen, miten syvälle siihen kuiluun tippuu. Ensimmäinen paha romahdus pudotti mut kesä-heinäkuussa 2019 varmaan jonnekin kymmenen kilometrin syvyyteen, mutta kun toinen samanlainen oli lähellä oikeastaan aikalailla tasan vuosi sitten, osasin ennakoida tilannetta, eikä se kuilu ollut läheskään niin syvä. Siksi omien ajatusten työstäminen tuntuu mulle tärkeältä. Pää meinaa välillä hajota, jos ajatuksiaan ei pura. Aika monta kertaa on tullut raapusteltua jotain puoliksi järjellistä, puoliksi järjetöntä aineen x vihkoon kesken tunnin. Harvemmin oon pyyhkinyt niitä ajatuksia pois, mikäli joku pidempi ajatuspätkä on sattunut syntymään. Mielenkiinnolla ootan sitä päivää, kun luen yo-kirjoituksiin ja mietin, että mitähän hittoa oon jollain lauseella silloin ykkösellä tarkoittanut :D

Kuva jostain heinäkuun illasta

Myös musiikki näyttelee edelleen suurta roolia mun elämässäni: tänä syksynä mä olen heittänyt musiikin saralla osan ennakkoluuloistani roskikseen, ja kyllä, saattaa olla niin, että tän mimmin soittolistalta löytyy nykyään myös muutama tarpeeksi tunteellinen biisi itse Cheekiltäkin. Pari viikkoa sitten löysin itselleni ihan uuden artistin, jonka musaa oon kuluttanut aika paljon ihan pelkästään tänkin viikon aikana. Musiikki ja kirjoittaminen toimii siis edelleen varsin hyvinä henkireikinä mulle. Etenkin ensin mainitun parissa oon fiilistellyt, itkenyt, kiemurrellut ja taas fiilistellyt luvattoman monta kertaa. Jos ei kohta ala olla jotkut biisit puhkikulutettuja, niin ei sitten koskaan. Ei vaan, oon nauttinut siitä, että pitkästä aikaa on löytynyt niitä biisejä, joita voi kuunnella repeatilla kyllästymättä. Ne biisit on myös inspiroinut - tunne, jota oon kaivannut.

Mä en suunnitellut tähän kohtaan mitään erityistä kuulumispostausta, mutta nyt tätä juttua näytti taas tulevan. Se kuuluisa levottomuuskin vähän hellitti otettaan, kun kirjoitin keloja näin sekalaisesti ylös. Ei tällä tekstillä ehkä mitään yhtenäistä punaista lankaa ole, mutta toisaalta, tarvitseeko kaikella aina edes olla? Ei tää nyt ihan tajunnanvirtatekstistäkään mene, vaikka kirjoitin niistä jutuista, jotka pulpahteli mieleen just nyt. Ehkä tätä voisi kuvailla pääntyhjennystekstiksi. Siltä tää musta tuntuu.

Mitä sulle kuuluu?

Lopun jälkeen #21

Kaikkeen sitä tottuu, ajattelen eräänä heinäkuun alun aamuna, kun kuuntelen toisella korvalla työkavereideni osittain jo mauttomiksi käyneitä vitsejä milloin mistäkin aiheesta. Ensimmäinen viikko töissä oli kieltämättä tuntunut vaikealta, mutta jo toisen viikon puolivälissä hommat olivat alkaneet sujua paremmin, ja minäkin olin löytänyt oman, tosin hieman häilyvän paikkani kahden puolitutun pojan ja muiden työntekijöiden keskeltä. 
-Enpä olisi susta uskonut, toinen pojista oli sanonut minulle heti toisena työpäivänä, kun vihdoin tuntui muistavan, kuka minä oikeastaan edes olin. 
-Siis hemmetti, Mikaela! Siitä muuten on kauan. 

Nyt kuitenkin tuntuu siltä, ettei ala-asteesta ole kulunut päivääkään, eikä todellakaan siksi, että kaikki olisi jotenkin luonnollista, vaan siksi, että juttujen taso on edelleen samalla viivalla. On nää oikeasti ihan hyviä tyyppejä, mietin kuitenkin. Molemmat pojat pitävät minut kiinni jutuissaan, eikä minulla ole pelkoakaan siitä, että jäisin niiden ulkopuolelle.

  -Tää koko hommahan taitaa olla jo puolivälissä. Miettikää, enää kaksi viikkoa jäljellä. Kaksi viikkoa, ja tää ruohon leikkaaminen ja kukkien kastelu on ainakin tältä kesää ohi! Jere, poika ala-asteelta, sanoo minulle ja kaverilleen, jonka minä tunnen lähinnä nimeltä. On harvinaisen totta, että suhteellisen kuumasta säästä ja toisinaan tylsistä työtehtävistä huolimatta jo puolet kuukauden kesätyöpätkästä alkaa olla takanapäin. Pojat jatkavat keskenään jotain kesken jäänyttä keskustelua, enkä minä jaksa kiinnittää heihin huomiota. Vaikka viihdyn töissä yllättävänkin hyvin, horjun silti jatkuvasti omien ajatusteni ja nykyhetken rajalla. Ajatuksissani olen jossain syvällä, vaikka oikeastaan minun pitäisi jaksaa olla pinnalla. 

  -Mikaela hei! Ala tulla sieltä! 

Olen tuijottanut eteeni ilman ainuttakaan järkevää ajatusta hieman liian pitkään, jonka takia olen jäädä poikien matkasta jälkeen. Joudun ottamaan muutaman juoksuaskeleen, jotta saan heidät kiinni. 

  -Tulithan sä. 

Sen enempää pojat eivät kiinnitä huomiota siihen, miten minä toimin tai käyttäydyn. Joskus asia voisi jopa ärsyttää minua, mutta nyt olen vain kiitollinen, sillä en ehkä halua jakaa oudoimpia ajatuksiani yhtään kenenkään kanssa. 

Koko kesän ajan minusta on tuntunut siltä, että sosiaalinen elämäni rajoittuu työkavereiden kohtaamisen lisäksi satunnaisiin puheluihin ja kävelyihin Cecilian kanssa. Edes kotona ei aina ole ollut ketään, sillä Karoliina on ollut tiiviisti töissä kuluneiden viikkojen ajan. Vapaa-aikaansa hän viettää Jarkon kanssa, enkä minä missään tapauksessa ole änkemässä väliin. 

Ja Nooa. Kaikista pyhistä lupauksistani huolimatta olen kaivannut häntä ja hänen seuraansa luvattoman paljon, mutta kesä, aika, hänen tilanteensa ja minun elämäni ovat kaikki vieneet meitä kauemmas toisistamme. Uskon, että myös Essillä on omat mielipiteensä asioista. Hän on luultavasti vain tyytyväinen siihen, ettemme minä ja Nooa ole tavanneet toisiamme ikuisuuteen. Minä todella haluaisin puhua hänen kanssaan kunnolla ja pitkään, vaikka kolmeen asti aamuyöllä. Mutta minä en voi tai edes pysty tekemään niin, en edes Nooan takia, vaikka tunnen sydämessäni, ettei Essi kohtele häntä niin hyvin kuin pitäisi.

"Ai Essi? Se… sillä nyt on ollut kaikkea."

Vaikka viihdyn hyvin yksinkin, olen kaikesta huolimatta tullut siihen lopputulokseen, että kaipaan toisinaan seuraa, jossa saan olla oma hullu itseni, puhua ohi aiheen ja rakastaa juuri niitä asioita, joita rakastan. Edes Cecilia ei kuitenkaan ole ehtinyt tarjota minulle mahdollisuutta siihen, onhan hänkin ollut kesätöissä ja viettänyt aikaa niin perheensä kuin Aaponkin kanssa. Kaikkien elämässä tuntuu olevan jotain muutakin sisältöä kuin pelkkä työ. Ja vaikka yritän ajatella positiivisesti, en voi olla katkeroitumatta edes hieman. Eikä tässä asiassa ole kyse edes siitä, ettenkö haluaisi muiden olevan onnellisia, sillä minä todella yritän olla itsekin onnellinen muiden puolesta. Se vain tuntuu toisinaan mahdottomalta, eikä vähiten siksi, etten minä tunnu kelpaavan enää toisten seuraksi. 

Sori, en mä ehdi tänään. Mulla on huomenna se palaveri. Mä näen viikonloppuna niitä mun ala-asteen kavereita. Ehkä joku toinen kerta?

Kaikilla on joku syy, jonka takia minä en mahdu palettiin. Ja vaikka tiedän, kuinka vihaiseksi Karoliina tulisi kuullessaan ajatukseni, ajattelen silti, että minussa on jotain vikaa. Jotain sellaista, joka estää ihmisiä pitämästä minusta. Ja mikä hulluinta, en pohjimmiltani kuitenkaan edes usko siihen typerään ajatukseen, etteikö kukaan haluaisi tai jo pitäisi minusta. Se on vain pelkkä typerän kovaääninen ja vaikeasti vaiennettava tunne, josta pitäisi oikeastaan huomauttaa. Ei siis minua itseäni, vaan muita. Muistakaa, mäkin olen täällä, ja tarvitsen oman aikani. En vaan niitä rippeitä, joita te jaatte toisinaan, ajattelen, vaikka samaan aikaan huono omatunto huutaa sisälläni. Pitäisi olla onnellinen muiden puolesta - onnellinen, vaikka itse olisikin mustelmilla. 

Hautausmaa näyttää kesäisin jokseenkin jopa liian vihreältä ollakseen hautausmaa. Lähes jokaisella haudalla on enemmän ja vähemmän kukkia, niin maljakoissa kuin myös maahan istutettuina. Äidin ja isän hauta ei ole poikkeus, kiitos Karoliinan ja mummin. En ole itse käynyt turhan usein haudalla viimeisten kuukausien aikana. Vaikka haudalla käyminen on ennen tuntunut lohdulliselta, viime aikoina siitä on kuitenkin tullut hieman ahdistavaa. Kuin raahaisin palloa jalassa. 

  -Sun isäsi piti Susannaa enemmän kukista, Karoliina sanoo, kun katselee haudalle tuotuja kukkia. Tiedän, että meidän lisäksemme myös osa äidin ja isän ystävistä tuo kukkia. 

  -Sä oot kertonut tuon ainakin tuhat kertaa, vastaan. Välillä minua turhauttaa se, etten enää juurikaan saa uutta tietoa vanhemmistani. Kaikki on jo kerrottu tai unohdettu, pahimmillaan jopa haluttu unohtaa. Muisto heistä on jokaiselle meistä enemmän tai vähemmän kipeä. 

  -Mä mietin välillä sitä, olisiko ollut parempi, että äiti ja isä ois kuolleet vasta myöhemmin. Että se onnettomuus olisi tapahtunut vaikka puolet myöhemmin. Ehkä mä sitten muistaisin enemmän. Mut sitten mä kuitenkin tajuan, että se olisi vaan sattunut muhun vielä enemmän. En mä tiedä, onko se moraalisesti oikein vai ei. Se, että mä ajattelen, että niiden kuolema just siinä kohtaa oli oikein, jos niin piti käydä, tunnustan, vaikka sinivalkoisen ja aurinkoisen taivaan alla sanani kuulostavat julmilta. Karoliina vieressäni pysyy hiljaa, mutta näen, että veitsi hänen sydämessään kääntyy. Minun oma veitseni on kääntynyt samojen ajatusten alla jo miljoona kertaa, repinyt arvet auki uudelleen ja uudelleen, enkä siksi vääntelehdi juuri nyt tuskasta. 

  -Ei se ole väärin. Joskus pitää olla itsekäs, jotta pysyy hengissä. Näiden vuosien aikana mä olen huomannut, että pitää antaa itsensä ajatella välillä pahastikin. Ei se jokin katkera ajatus poista sitä, että ne ihmiset on olleet ja on edelleen rakkaita. Kunhan ei katkeroidu. Ne ajatukset pitää kahlata läpi, ja päästä sitten yli niistä, tätini sanoo painokkaasti, mutta kuitenkin lempeästi, ääni hieman normaalista poiketen. Ja kuten aina ennenkin, Karoliinan sanojen alle oma levottomuuteni jää lepäämään. Se ei koskaan kuole, vaan palaa aina takaisin, mutta ei koskaan niin sitkeästi, että murskautuisin vain sen painon alle.

22. osa

Lopun jälkeen #20

Aamuaurinko paistaa sälekaihtimien raosta hieman liian kirkkaasti ja lämpimästi vasten kasvojani, kun nojaan tasoon ja tuijotan hiljalleen heräilevää kotikatua. Kello on hieman vaille kuusi, vaikka en normaalisti kaupungissa edes viitsisi nousta ylös ennen kahdeksaa. Nyt minun on kuitenkin pakko repiä itseni liikkeelle, jotta ehdin pyöräillä rauhassa kohti kaupungin keskustaa. Kuukauden kestävä kesätyöni kaupungin alaisena ei totta puhuen jaksa innostaa minua, mutta paremman puutteessa kukkien kastelu ja ruohon leikkaaminen saavat kelvata. En kuitenkaan voi syyttää asiasta kuin itseäni. Mitäs hait paikkaa niin myöhään, ajattelen, kun pääni sisäinen ääni huutaa vastaväitteitä. 

  -Huomenta. 

Olen säikähtää hengiltä, kun kuulen jo melko tutuksi tulleen, mutta kuitenkin vielä hieman vieraan miehen äänen. En ole tottunut kuulemaan miehen ääntä kuudelta aamulla ukkia lukuun ottamatta. 

  -Huomenta! vastaan hieman tekopirteästi, eikä asia jää Jarkolta huomaamatta, sillä hän hymyilee minulle väsyneesti ja hieman myötätuntoisesti. 

  -Karoliina nukkuu vielä. Miten sä näin aikaisin oot hereillä? Mä luulin, että kaikki teinit nukkuu kesälomalla pitkään, Jarkko sanoo minulle, mutta ei ole viimeisen virkkeen kanssa tosissaan.

  -Mun kesätyöt alkaa tänään. Pitää ehtiä pyöräillä seitsemäksi oikeaan paikkaan, vastaan. Kuudelta aamulla kaupungin keskusta tuntuu olevan kymmenien kilometrien päässä, vaikka oikeasti matkaa on hädin tuskin viisi kilometriä. 

  -Mä voin kyllä heittää sut, jos haluat.

Jarkon tarjous kuulostaa houkuttelevalta, mutta toisaalta haluan antaa hänelle mahdollisuuden aloittaa päivä rauhassa yhdessä Karoliinan kanssa. 

  -Ei sun tarvitse. Varmaan mä ainakin herään, kun pyöräilen, sanon. Hetken aikaa mies näyttää siltä, että aikoo puhua minulle asian vaivattomuudesta, mutta päättää lopulta kuitenkin olla hiljaa. Ehkä sä tiedät, etten mä tänään suostuisi kuitenkaan, ajattelen. Sitten olenkin jo eteisessä vetämässä kenkiä jalkaan ja pyöräilykypärää päähän. Jarkko heittää moikat minulle kannustava ilme kasvoillaan, enkä minä osaa ärtyä hänen läsnäolostaan. En edes siksi, että toisinaan hän tuntuu vievän hieman liian suuren osan Karoliinan ajasta.

Cecilia heittäytyy makaamaan kalliolle, jonka pinta on vielä auringosta johtuen lämmin. 

  -Ihan järkyttävä päivä, hän huokaisee, vaikkei oikeastaan edes tarkoita sitä, että itse päivä olisi ollut jotenkin erityisen huono. 

  -Mä en muistanut, miten helposti päiväkoti-ikäiset lapset voi viedä mehut tottumattomasta ihmisestä. 

  -Ei sua kahden viikon päästä enää väsytä niin paljoa, sanon, kun oikaisen omat jalkani suoraksi kalliota vasten. Jokaista lihastani särkee. 

  -Ja just kun niihin lapsiin ja väsymykseen tottuu ja kiintyy, mun työt loppuu, Cecilia huokaisee, ja katsoo sitten minua säälien.

  -Älä, Ceci. Noin sä vaan muistutat mua omasta tyhmyydestäni, sanon, kun tajuan hänen säälivän katseensa olevan seurausta kesätyöpaikastani kaupungilla. Jos olisin muistanut hakea paikkaa aiemmin, minun ei ehkä tarvitsisi leikata nurmikkoa ja kastella kukkia. Hyvällä tuurilla olisin voinut saada töitä jostain kiinnostavasta paikasta. 

  -Ainakin sä rusketut, Cecilia koittaa vielä lohduttaa minua, vaikken oikeastaan edes tarvitsisi lohdutusta. Ei paikka sentään niin paha ole - työtehtävät ovat vaihtuvia ja seurana minulla olisi koko kuukauden ajan kaksi puolituttua poikaa. 

  -Aapo on nyt ekaa kertaa kesätöissä jossain muualla kuin sen faijan firmassa. Omien sanojensa mukaan se on nähnyt tarpeeksi monta kertaa ne työtehtävät, Cecilia sanoo, eikä minun ole vaikea uskoa sitä, mitä hän sanoo Aaposta. Vaikka en itse tunnekaan Cecilian poikaystävää vielä liian hyvin, tiedän kuitenkin sen, että Aapo ja hänen isänsä ovat törmäyskurssilla keskenään vähän turhankin usein. Ei mitään sinänsä vakavaa, mutta turhauttavaa. Kai ne kaksi on vaan liian samanlaisia, ajattelen, ja käännän katseeni sitten Ceciliaan, joka makaa edelleen kalliolla hiukset auki ja silmät kiinni. Hän vaikuttaa onnelliselta. Ei, hän ei ainoastaan vaikuta onnelliselta, vaan myös on onnellinen. Sisko, jota mulla ei oikeasti ole, mietin sitten. Siltä Cecilia välillä tuntuu. Hän on rasittava ja ärsyttävä, mutta kuitenkin niin rakas. 

  -Mitä sä luulet, tulisinko mä isän kanssa hyvin toimeen? 

Cecilia on hetken aikaa hiljaa, mutta ei siksi, että olisi hätkähtänyt kysymystä - hän vain miettii vastausta. 

  -Tulisit. Mä uskon, että te olisitte sopivan erilaisia keskenänne, hän lopulta vastaa. Jos olisin yhtään herkemmässä mielentilassa, voisin alkaa itkeä. Mutta ei. Juuri nyt minä vain säilön Cecilian vastauksen syvälle sydämeeni.

Kotikatu on hiljainen, kun pyöräilen sitä pitkin kohti kotia. En töiden jälkeen käynyt lainkaan kotona, vaan menin suoraan Cecilian kanssa kallioille viettämään aikaa, joten nyt väsymys painaa koko ruumistani. Lihaksia särkee, luomet ovat raskaat ja kädet jopa hieman tärisevät. Olisi pitänyt syödä kunnolla, ehdin moittia itseäni ennen kuin huomaan pihassa vieraan auton. Tai vieraan ja vieraan, sillä auto on Jarkon, eikä auto siksi sinänsä ole minulle vieras. Ja vaikka yritän olla Karoliinan puolesta iloinen, silti pieni ärtymyksen poikanen hiipii rintaani huutamaan. Tiedän, etten saisi ärtyä Jarkon läsnäolosta, mutta juuri nyt se, etten saa taaskaan viettää omassa kodissani aikaa rauhassa, on viedä ärtymykseni rajan yli. Joo, Jarkko on hyvä tyyppi, eikä mulla ole mitään sitä vastaan. Mikaela, yritä nyt muistaa se, että siitäkin ihmisestä tulee osa sun vakiokalustoa. Sun on vaan pakko tottua siihen, että se viettää aikaa täällä, rauhoittelen itseäni ulko-oven edessä. Käännän avainta lukossa, ja astun sisään eteiseen niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja siinä samassa, kun näen Karoliinan keittiössä, Jarkon olohuoneessa ja itseni eteisen peilikaapin ovesta, en enää osaa olla lainkaan ärtynyt mistään. En nyt, kun Karoliinan kasvoilla on onnellinen hymy. En nyt, kun Jarkkokin kysyy päivästäni siksi, että häntä oikeasti kiinnostaa, eikä vain pelkästä velvollisuudesta. 

  -Me odotettiin sua syömään meidän kanssa, Karoliina sanoo keittiöstä. Viimeinenkin ärtymyksen ripe katoaa mielestäni. Nyt sille ei ole tilaa. Ja vaikka tiedän, että senkin aika tulee vielä, en halua ajatella sitä tänään. En tänään, kun kaikki voi olla edes hetken aikaa hyvin.

21. osa

Lopun jälkeen #19

Kevätjuhlapäivän aamu valkenee aurinkoisena ja lämpimänä, vaikkakin tuulisena. Pihat, puistot ja rannat ympäri kaupunkia täyttyvät ihmisistä, jotka juhlivat uusia ylioppilaita ja muita valmistuneita. On hullua ajatella, että jo vuoden päästä niin minä, Cecilia, Aapo kuin Nooakin olemme samassa tilanteessa. 

  -Miten tässä näin kävi? Cecilia oli kysynyt minulta edellisenä päivänä, kun puhuimme syksyn kirjoituksista. Ajatus omista kirjoituksista ei tuntunut vielä luontevalta. 

  -Vastahan me seistiin koulun pihassa peruskoulun päättötodistukset käsissä.

Jostain syystä asian ajattelu herkistää minut. Luulen, että pintaan pyrkivät kyyneleet ovat seurausta kaikesta siitä, mitä saan ja joudun jättämään, kun muutan omilleni vieraaseen kaupunkiin. Karoliina on toiminut huoltajani pian 15 vuotta. 15 vuoteen en ole nähnyt vanhempiani, joiden aika tuli täyteen aivan liian nuorena. Vuosi vuodelta myös mummi ja ukki ovat vanhenneet, vaikka pienenä en ollut osannut ajatella asiaa. Mikään ei kuitenkaan ole ikuista, ei etenkään elämä. Ei ainakaan tämä maanpäällinen. 

Nooan suhteen minä olen ollut oikeassa. Hautajaisten jälkeen hän on ollut vaitelias ja väsynyt. Koeviikolla hän oli omien sanojensa mukaan onnistunut tekemään uuden ennätyksen numeroissa, jotka olivat kuin ihmeen kaupalla pysyneet ennen hänen isänsä kuolemaa varsin hyvällä tasolla. 

-Kuutosia ja yksi seiska, hän oli puuskahtanut minulle tuijotettuaan hetken aikaa hiljaa kokeiden tuloksia. Vaikka poika ei myöntänyt asiaa, näin, miten paljon laskeneet numerot nakersivat häntä. Siihen minulla ei kuitenkaan ollut lääkettä tai sanoja. Pitää vain uskoa, että kesä korjaa, ajattelin. Kokeilla ei lopulta ollut juuri mitään merkitystä, kun asiaa mietittiin pitkällä tähtäimellä. Kirjoitukset ovat asia, johon jokaisen lukiolaisen tulee panostaa. Ja vaikka kuinka toivon, että kesä riittäisi parantamaan pahimmat haavat, en tiedä, voiko mikään aika riittää johonkin niin suureen asiaan.

Tähtimäen laella on hiljaista, vaikka koko muu kaupunki on täynnä elämää. Cecilia on joutunut tai päässyt lähtemään perheensä kanssa serkkunsa valmistujaisiin, joten istun yksin Tähtimäen laella. Kuuntelen korvissa humisevaa tuulta ja lintujen laulua, mietin Karoliinaa ja Jarkkoa, jotka ovat hekin jossain Jarkon sukulaisen juhlissa. Karoliina ja Jarkko kysyivät molemmat minua mukaan, mutta kieltäydyin lähtemästä. Tietenkin -  rauhallinen ilta yksin kaupungin parhaalla paikalla kuulostaa paremmalta kuin juhlat, joissa kokisin itseni ulkopuoliseksi. Vaikka toisaalta, ehkä minun olisikin pitänyt lähteä. Toisinaan Karoliina jaksaa muistuttaa minua sosiaalisuuden tärkeydestä, ja vaikka yleensä turhaudunkin siihen puheeseen, tiedän, että tätini on oikeassa. Mun pitäisi olla kaikkea muuta kuin mun heikoimpia puolia enemmän, mietin. Pitäisi olla sosiaalisempi, iloisempi, värikkäämpi, vähemmän syvällinen ja nopeampi tekemään päätöksiä. Mutta minä en ole liian sosiaalinen, iloinen, värikäs tai pinnallinen, enkä osaa tehdä suuria päätöksiä nopeasti. Haluan olla liian varma. Liian varma aivan kaikesta. Ja vaikka kuinka koitan tarttua hetkeen, huomaan kerta toisensa jälkeen löytäväni itseni keskeltä hälyistä luokkaa vailla tietoakaan siitä, mistä kaikki puhuvat. 

  -Säkin oot täällä.

Ja vaikka voisi luulla, että aurinkoisena ja tuulisena toukokuun iltana olisin syvällä ajatuksissani, en kuitenkaan ole. Päinvastoin olen harvinaisen tietoinen ympäristöstäni, enkä siksi edes osaa hätkähtää Nooaa, joka istuu viereeni hieman hengästyneenä.

  -Juoksitko? kysyn vain vaientaakseni itsestäni sen puolen, joka on hieman liian iloinen pojan läsnäolosta.

  -Melkein, hän vastaa. Nooa on rauhallinen. Ehkä jopa rauhallisempi kuin koskaan aiemmin minun seurassani. Hetken aikaa me molemmat olemme hiljaa ja tuijotamme aurinkoa, joka laskee jonnekin Kaupunginlahden taakse. Siinä pienessä, lähellä hiljaisessa, mutta kaukana meluisassa ja iloisessa hetkessä me molemmat olemme haavoittuvia ja herkkiä, mutta kuitenkin vahvempia kuin aikoihin. Haluan huutaa, itkeä ja nauraa, mutta lopulta jostain syvältä rinnastani kumpuaa hiljainen onni tästä tilanteesta. Tilanteesta, jonka saan jakaa Nooan kanssa. 

  -Mun on pitänyt pyytää sulta anteeksi tuhat kertaa. 

Herään takaisin tilanteeseen, kun poika vieressäni alkaa puhua. 

  -Mitä varten? kysyn, sillä en tajua, mitä Nooa tarkoittaa. Hän huokaisee, mutta ei siksi, että olisi kyllästynyt. Päinvastoin oikeastaan, sillä hän tuntuu hakevan rohkeutta ja voimaa sanoihinsa. Kaikki tuntuu niin kovin väkevältä juuri nyt. Jopa ne muutamat sanat, joita minun ei oikeastaan edes tarvitsisi kuulla - tiedän ne muutenkin. 

  -Mä oon käyttäytynyt hiton tyhmästi sua kohtaan. Ollut töykeä ilman mitään kunnon syytä. Ollut kuin joku uhmaikäinen lapsi, Nooa sanoo. Ei vie kauaa ymmärtää, mitä poika pyytää anteeksi. 

  -Ei sun tarvitse sitä anteeksi pyytää, mä tajuan kyllä, että teillä on ollut vaikeaa.

  -Ei se oikeuta mua tai ketään muutakaan  käyttäytymään huonosti, hän vastaa, enkä minä osaa väittää vastaan, vaikka pieni osa minusta haluaisikin tehdä niin. 

  -Jokainen meistä käyttäytyy välillä typerästi, enkä mä oo vielä traumatisoitunut siitä. Ja totta kai sä saat anteeksi, Nooa, sanon. Poika hymyilee minulle varovaisesti, ja minä vastaan hymyyn.

  -Mitä sulle muuten kuuluu?

Kysymys yllättää minut, vaikka toisaalta olen osannut odottaa sitä Nooalta. Sinä aikana, jona olen hänet tuntenut, olen huomannut, että omasta tilanteestaan huolimatta hän jaksaa välittää myös ystävistään. Ja minä tiedän, että voisin halutessani vastata rehellisesti. Sanoa, että kaikesta huolimatta en ole tasapainossa tunteideni kanssa. Mutta koska en halua huolestuttaa Nooaa, vastaan ympäripyöreästi.

  -Sitä samaa vanhaa. Kuuntelen Cecilian sekoilua, ja oon mukana Karoliinan ja Jarkon onnessa. Siinä sivussa mä pidän kasassa oman elämäni palettia välillä hyvin, välillä huonoin tuloksin, sanon. En usko, että Nooa huomaa sanojeni hentoa horjumista. Tällä hetkellä se on vain hyvä asia, sillä pojan täytyy keskittyä nyt vain yhteen tuettavaan ihmiseen - itseensä.

20. osa

Lopun jälkeen #18

Toukokuun puolivälin jälkeisenä keskiviikkona se iskee. Tietoisuus siitä, etten ole tehnyt omaa osaani Nooan isän hautajaisia ajatellen. Samaan aikaan kykenen kuitenkin vain tuijottamaan edessäni olevaa läppäriä, aukinaista kirjaa ja tietoa siitä, että tehtävät on pakko tehdä. Kurssi on pakko saada suoritetuksi, vaikka juuri sillä hetkellä haluaisin tehdä jotain muuta kuin pitkästyttävän tylsiä tehtäviä. Mieleeni tulee vain yksi vaihtoehto, joka on mahdollinen ja kannattava. Arvaan, ettei Cecilia halua jättää minua oman onneni nojaan.

  -Cecilia, onko sulla jotain erikoista tänä iltana? kysyn odottamatta kunnolla edes sitä, että ystäväni vastaisi puheluuni. 

  -Oon menossa Aapolle kohta. Miten niin? Cecilia kysyy, eikä vaikuta odottavan minulta mitään järin kummallista pyyntöä. 

  -Hyvä! Tai… voitko sä käydä ostamassa adressin kaupasta? 

Linjan toiseen päähän laskeutuu hämmentynyt hiljaisuus.

  -Miksi? Tai enemmänkin kenelle? Ja Ela, mä oon edelleen menossa sinne Aapolle. Etkö sä voisi itse käydä osta… 

  -Nooan isälle mä sitä adressia tarvitsen, enkä mä ehdi itse käydä tänään kaupassa. Karoliina on Jarkon luona, mulla on hitosti tehtäviä, ja ne hautajaiset on lauantaina. Se adressi pitää saada Nooan tai sen äidin käsiin huomenna, sanon hieman hermostuneesti, ja vasta sitten Cecilia tuntuu ymmärtävän asian laidan.

  -Jo lauantaina? Mä en muistanut yhtään! No, mä käyn ostamassa jonkun adressin. Toiveita? hän kysyy, ja minä kerron, millä kriteereillä olisin itse ostanut Nooan isälle tarkoitetun adressin. 

  -Mä tuon sen teille, kun tuun takaisin Aapolta. Laittakaa siihen sitten myös meidän nimet, Cecilia sanoo vielä puhelun lopuksi. Hänen äänensä on hieman normaalia herkempi, enkä minä pidä asiaa lainkaan kummallisena. Cecilia ja Aapo ovat molemmat Nooan ystäviä, eikä heidän tarvitse ponnistella, jotta ymmärtäisivät, miksi tämä aika ei ole Nooalle helppoa. Etenkään Cecilia ei ota asiaa rennosti, sillä hän tietää, millainen sairaus syöpä osaa olla. Ja vaikka hän ei tietäisikään, hän olisi silti Nooan puolella, tavalla tai toisella. 

Hieman ennen kymmentä illalla ovelta kuuluu napakka koputus. Suorastaan syöksyn avaamaan ovea keittiöstä, jotta ehtisin varmasti ennen olohuoneessa istuvaa Karoliinaa. 

  -Tässä tää nyt ois. Mä valitsin sen, joka täytti parhaiten sun kriteerit, Ceci sanoo, ja työntää sitten minulle muovipakkauksessa olevan sinisävyisen adressin. 

  -Tää on täydellinen, Ceci! Kuusi euroahan se oli? kysyn, vaikka muistan selvästi hetkeä aiemmin saamastani viestistä, millainen summa rahaa jäi minun maksettavakseni. Olen oikeasti tyytyväinen Cecilian lähimarketin löydökseen. Adressi on juuri sellainen kuin sen halusinkin olevan. 

  -Mun pitää nyt lähteä. Äiti on varmaan ihan hiilenä, kun mä en ilmoittanut sille, että tuun kotiin teidän kautta. Sillä on jotain asiaa mulle huomiseen liittyen. Varmaan se selittää mulle taas jotain Sebastianin treeneistä, niin kuin “Me ei olla illalla kotona, kun Sebastianilla on peli”. Äiti ei aina usko sitä, että mä täytän kahdeksantoista heinäkuussa, Cecilia sanoo hieman turhautuneena, sillä hänen äitinsä on viimeiset pari vuotta jaksanut jankuttaa ystävälleni samaa mantraa niistä illoista, jotka menevät Sebastianin peleissä.

  -Kuka siellä kävi? Karoliina kysyy, kun ilmestyn olohuoneeseen rapistellen samalla muovipakkausta auki. Tätini kiinnittää huomionsa varsin nopeasti käsiini, eikä kulu aikaakaan, kun hän jo pitää aukinaista pakkausta itsellään. 

  -Cecilia toi sen, vastaan kysymykseen hieman viiveellä, sillä toisinaan Karoliinan tapa toimia nopeasti hämmentää minua itseänikin, eikä tämäkään selkkaus adressin kanssa ole poikkeus. 

  -Nooan isälle? Sähän taisit sanoa, että ne hautajaiset on lauantaina, hän sanoo.

  -Niin. Pitää laittaa meidän nimien lisäksi myös Ceci ja Aapo tuohon. 

  -Me?

  -Laitetaan sunkin nimi siihen, Nooa nyt kuitenkin tietää, että säkin tiedät, selvennän asiaa hämmentyneelle tädilleni, joka pitää ideaa ehkä hieman outona. 

  -Enhän mä tunne edes Nooaa, hän sanoo, mutta minä en anna periksi. 

  -Ei sillä ole väliä! Karoliina, se on pelkkä merkki siitä, ettei se asia ole sulle ihan mikä tahansa asia, sanon, ja onnistun ehkä enemmän katseellani kuin sanoillani käännyttämään tätini. 

  -Hyvä on, hän huokaisee. Menee vain hetki, kun Karoliina on jo löytänyt siistiä jälkeä tekevän tussin. 

  -Kirjoita sä, mulla on niin surkea käsiala, sanon Karoliinalle, kun hän on tarjoamassa tussia minulle. Nyt hän suostuu ilman ainuttakaan vastaväitettä. 

  -Eli Markku Koskelan muistoa kunnioittaen plus nimet? 

  -Joo. 

  -Laitetaanko ensin Cecilia ja Aapo vai meidät? 

Minä epäröin hetken, mutta vain hetken. Päätän nopeasti, että on kaikkien kannalta parempi antaa Cecille ja Aapolle kunnia olla ensimmäisenä. En halua aiheuttaa Nooalle ongelmia Essin kanssa. 

  -Cecilia ja Aapo, sitten sä ja viimeisenä minä, vastaan. Karoliinan kulmakarvat kohoavat hieman, mutta hän ei kysy mitään. 

  -Markku Koskelan muistoa kunnioittaen Cecilia Holm ja Aapo Rautio, Karoliina Mäkinen ja Mikaela Koivunen. Se on siinä, tätini sanoo, ja työntää adressin minua kohti. Nyökkään nopeasti, nappaan adressin pöydältä ja lähden olohuoneesta samalla Karoliinaa kiittäen. Ja nyt ne liput, punon suunnitelmani viimeistä osaa valmiiksi. Minun on pakko päästä lähtemään viikonlopun ajaksi kaupungista, eikä minulla ole kuin yksi paikka, jonne voin mennä milloin tahansa. Tiedän, ettei Karoliina pidä ajatuksestani viettää viikonloppu mummolassa juuri ennen koeviikon alkua, mutta juuri nyt en jaksa välittää siitä. En halua olla viikonloppuna paikalla.

Valhe.

Haluan, mutta syvällä sydämessäni tiedän, ettei se ole hyvä ajatus.    

Poika silmieni edessä on kuihtunut lähes olemattomiin. Hän hengittää, hänen jalkansa liikkuvat ja hän kykenee tekemään ne asiat, jotka on pakko tehdä. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö Nooa olisi liian väsynyt, hieman hukassa ja yksin kaiken sen kanssa. En uskalla edes ajatella, miltä hän näyttää tai kuulostaa koeviikon jälkeen.

  -Mä unohdin tehdä ne kemian tehtävät. Voi hemmetti! Mikaela, ei sulla olisi niitä tehtäviä? Nooa kysyy, vaikka tietää varsin hyvin, ettei minulla ole kemiaa tässä jaksossa. Juuri nyt minä kuitenkin toivon sydämeni pohjasta, että minulla olisi kemiaa. Tehdyt tehtävät helpottaisivat koeviikon stressiä, mutta nyt en voi auttaa.

  -Pitäiskö sun kysyä niitä Aapolta? Mä luulen, että se on tehnyt ne tehtävät, sanon, kun muistan Cecilian puhuneen edellisenä päivänä Aapon kemian kurssista. Nooa nyökkää hieman hajamielisesti, eikä ota asiaa hoitaakseen, enkä minä aio häntä pakottaa. Jos mä voisin ottaa edes osan tuosta pään sisäisestä sumusta, jota sä kannat, ajattelen, kun Nooa painaa päänsä käsiensä väliin. Ei ehkä ole paras mahdollinen hetki puhua raskaasta aiheesta, mutta päätän silti puhua.

  -Nooa…, aloitan hitaasti. Poika nostaa katseensa silmiini, enkä minä ole varma siitä, haluanko sittenkään puhua. 

  -Mä tiedän, ettei tää ole paras hetki puhua tästä, mutta mä haluan varoittaa sua. 

  -Taas jotain asiaa Essistä? Nooa kysyy, ja vaikuttaa jopa aidosti huolestuneelta. Ehkä pitäisi olla vain hiljaa, mietin, kun tajuan, etteivät Nooan ja Essin asiat ole aivan yhtä hyvin kuin voisi toivoa. 

  -Ei. Teillä on ne hautajaiset lauantaina.

Nooa valahtaa entistäkin kalpeammaksi, ja minä tiedän, ettei hän halua keskustella. 

  -Susta voi nyt tuntua siltä, ettei elämä voi mennä enää yhtään tätä raskaammaksi, mutta mä uskon ja luulen, että lauantain jälkeen tulee pohjakosketus. Hautajaiset konkretisoi ne aiemmat tapahtumat. Ne asiat tajuaa oikeasti vasta silloin. Mä oon pahoillani, mutta mä tiedän, että lauantai tulee olemaan helvetin raskas päivä, sanon hiljaa. Tuntuu vaikealta löytää oikeita sanoja tilanteeseen, jossa kukaan ei haluaisi olla. Jokainen sana kuulostaa väärältä. Väärältä ja liian pahalta ollakseen totta. 

  -Ja sä kerrot tän mulle, koska…

  -Koska se yllättää. Koska sun pitää tietää, ettei hautajaiset lakaise sitä asiaa maton alle.

En ole varma siitä, mitä Nooan reaktiosta pitäisi ajatella, sillä hän ei sano mitään. Ilmekään ei värähdä. 

  -Okei. 

Voi hemmetti, ajattelen, kun Nooa okein jälkeen alkaa kerätä tavaroitaan. 

  -Hei, mä en tarkoittanut…

  -Mun pitää nyt mennä.

En yritä lähteä Nooan perään. En, vaikka jokin ääni sisälläni huutaa, että pitäisi. Se ääni ei kuitenkaan ole se, jota haluan kaiken muun sekavuuden keskellä kuunnella. Se ääni ei ole oikeassa. En aio sotkea enää yhtään enempää itseäni tai Nooaa tunteisiin, joita ei olisi koskaan pitänyt tullakaan. Olisipa kaikki vain yhtä helposti tehty kuin sanottu. 

Seuraavana iltana istun rauhattomana keskellä ei-mitään mummolan tutulla kuistilla. Koeviikkoa edeltävä stressi ja muut tunteet sekoittuvat päässäni sydämenlyöntien tahtiin jyskyttäväksi päänsäryksi. Edes mummolan tutut ja hiljaiset äänet eivät saa minua rauhoittumaan, enkä usko, että kesälomakaan parantaa tilannetta.  

  -Mikaela, Karoliina kertoi minulle, että ne kaverisi isän hautajaiset ovat huomenna. Olet tainnut ottaa aika paljon vastuuta Nooaan liittyen?

Säpsähdän, kun mummi ilmestyy sisältä hiljaiselle kuistille. Hemmetin Karoliina, ajattelen, kun tajuan, mikä riski mummin sanoissa piilee. Mä tulin tänne, ettei tarvitsisi puhua Nooasta. Mummi, ole kiltti, äläkä hiillosta mua sillä ihmisellä, toivon, mutta pelkään toiveeni olevan täysin turha. 

  -Tätisi sanoi myös, että olit etsinyt sitä poikaa pitkin kaupunkia yömyöhään asti. Ihan jokainen kaveri ei olisi tehnyt sellaista. 

Mummin ääni on lempeä ja hiljainen. Hetken aikaa olen taas se pieni Mikaela, jonka maailman suruttomin paikka löytyy keskeltä metsää ja peltoja, hieman kuoppaisen tien varrelta. 

  -Mä en ole ihan kuka tahansa kaveri, päädyn vastaamaan, kun huomaan mummin odottavan sitä. 

  -Et niin, itseäni vanhempi ja viisaampi nainen kuiskaa. Mummin ei tarvitse selittää sanojaan. Kumpikin meistä tietää, mitä minun erilaisuuteni Nooalle merkitsee. Toukokuun ilta ei enää pimene täysin mustaksi. Jossain kaukana huutaa lintu. Lintu, jonka mukana kuka tahansa voi ajan koittaessa päästä rauhaan.

19. osa