Kevätjuhlapäivän aamu valkenee aurinkoisena ja lämpimänä, vaikkakin tuulisena. Pihat, puistot ja rannat ympäri kaupunkia täyttyvät ihmisistä, jotka juhlivat uusia ylioppilaita ja muita valmistuneita. On hullua ajatella, että jo vuoden päästä niin minä, Cecilia, Aapo kuin Nooakin olemme samassa tilanteessa.
-Miten tässä näin kävi? Cecilia oli kysynyt minulta edellisenä päivänä, kun puhuimme syksyn kirjoituksista. Ajatus omista kirjoituksista ei tuntunut vielä luontevalta.
-Vastahan me seistiin koulun pihassa peruskoulun päättötodistukset käsissä.
Jostain syystä asian ajattelu herkistää minut. Luulen, että pintaan pyrkivät kyyneleet ovat seurausta kaikesta siitä, mitä saan ja joudun jättämään, kun muutan omilleni vieraaseen kaupunkiin. Karoliina on toiminut huoltajani pian 15 vuotta. 15 vuoteen en ole nähnyt vanhempiani, joiden aika tuli täyteen aivan liian nuorena. Vuosi vuodelta myös mummi ja ukki ovat vanhenneet, vaikka pienenä en ollut osannut ajatella asiaa. Mikään ei kuitenkaan ole ikuista, ei etenkään elämä. Ei ainakaan tämä maanpäällinen.
Nooan suhteen minä olen ollut oikeassa. Hautajaisten jälkeen hän on ollut vaitelias ja väsynyt. Koeviikolla hän oli omien sanojensa mukaan onnistunut tekemään uuden ennätyksen numeroissa, jotka olivat kuin ihmeen kaupalla pysyneet ennen hänen isänsä kuolemaa varsin hyvällä tasolla.
-Kuutosia ja yksi seiska, hän oli puuskahtanut minulle tuijotettuaan hetken aikaa hiljaa kokeiden tuloksia. Vaikka poika ei myöntänyt asiaa, näin, miten paljon laskeneet numerot nakersivat häntä. Siihen minulla ei kuitenkaan ollut lääkettä tai sanoja. Pitää vain uskoa, että kesä korjaa, ajattelin. Kokeilla ei lopulta ollut juuri mitään merkitystä, kun asiaa mietittiin pitkällä tähtäimellä. Kirjoitukset ovat asia, johon jokaisen lukiolaisen tulee panostaa. Ja vaikka kuinka toivon, että kesä riittäisi parantamaan pahimmat haavat, en tiedä, voiko mikään aika riittää johonkin niin suureen asiaan.
Tähtimäen laella on hiljaista, vaikka koko muu kaupunki on täynnä elämää. Cecilia on joutunut tai päässyt lähtemään perheensä kanssa serkkunsa valmistujaisiin, joten istun yksin Tähtimäen laella. Kuuntelen korvissa humisevaa tuulta ja lintujen laulua, mietin Karoliinaa ja Jarkkoa, jotka ovat hekin jossain Jarkon sukulaisen juhlissa. Karoliina ja Jarkko kysyivät molemmat minua mukaan, mutta kieltäydyin lähtemästä. Tietenkin - rauhallinen ilta yksin kaupungin parhaalla paikalla kuulostaa paremmalta kuin juhlat, joissa kokisin itseni ulkopuoliseksi. Vaikka toisaalta, ehkä minun olisikin pitänyt lähteä. Toisinaan Karoliina jaksaa muistuttaa minua sosiaalisuuden tärkeydestä, ja vaikka yleensä turhaudunkin siihen puheeseen, tiedän, että tätini on oikeassa. Mun pitäisi olla kaikkea muuta kuin mun heikoimpia puolia enemmän, mietin. Pitäisi olla sosiaalisempi, iloisempi, värikkäämpi, vähemmän syvällinen ja nopeampi tekemään päätöksiä. Mutta minä en ole liian sosiaalinen, iloinen, värikäs tai pinnallinen, enkä osaa tehdä suuria päätöksiä nopeasti. Haluan olla liian varma. Liian varma aivan kaikesta. Ja vaikka kuinka koitan tarttua hetkeen, huomaan kerta toisensa jälkeen löytäväni itseni keskeltä hälyistä luokkaa vailla tietoakaan siitä, mistä kaikki puhuvat.
-Säkin oot täällä.
Ja vaikka voisi luulla, että aurinkoisena ja tuulisena toukokuun iltana olisin syvällä ajatuksissani, en kuitenkaan ole. Päinvastoin olen harvinaisen tietoinen ympäristöstäni, enkä siksi edes osaa hätkähtää Nooaa, joka istuu viereeni hieman hengästyneenä.
-Juoksitko? kysyn vain vaientaakseni itsestäni sen puolen, joka on hieman liian iloinen pojan läsnäolosta.
-Melkein, hän vastaa. Nooa on rauhallinen. Ehkä jopa rauhallisempi kuin koskaan aiemmin minun seurassani. Hetken aikaa me molemmat olemme hiljaa ja tuijotamme aurinkoa, joka laskee jonnekin Kaupunginlahden taakse. Siinä pienessä, lähellä hiljaisessa, mutta kaukana meluisassa ja iloisessa hetkessä me molemmat olemme haavoittuvia ja herkkiä, mutta kuitenkin vahvempia kuin aikoihin. Haluan huutaa, itkeä ja nauraa, mutta lopulta jostain syvältä rinnastani kumpuaa hiljainen onni tästä tilanteesta. Tilanteesta, jonka saan jakaa Nooan kanssa.
-Mun on pitänyt pyytää sulta anteeksi tuhat kertaa.
Herään takaisin tilanteeseen, kun poika vieressäni alkaa puhua.
-Mitä varten? kysyn, sillä en tajua, mitä Nooa tarkoittaa. Hän huokaisee, mutta ei siksi, että olisi kyllästynyt. Päinvastoin oikeastaan, sillä hän tuntuu hakevan rohkeutta ja voimaa sanoihinsa. Kaikki tuntuu niin kovin väkevältä juuri nyt. Jopa ne muutamat sanat, joita minun ei oikeastaan edes tarvitsisi kuulla - tiedän ne muutenkin.
-Mä oon käyttäytynyt hiton tyhmästi sua kohtaan. Ollut töykeä ilman mitään kunnon syytä. Ollut kuin joku uhmaikäinen lapsi, Nooa sanoo. Ei vie kauaa ymmärtää, mitä poika pyytää anteeksi.
-Ei sun tarvitse sitä anteeksi pyytää, mä tajuan kyllä, että teillä on ollut vaikeaa.
-Ei se oikeuta mua tai ketään muutakaan käyttäytymään huonosti, hän vastaa, enkä minä osaa väittää vastaan, vaikka pieni osa minusta haluaisikin tehdä niin.
-Jokainen meistä käyttäytyy välillä typerästi, enkä mä oo vielä traumatisoitunut siitä. Ja totta kai sä saat anteeksi, Nooa, sanon. Poika hymyilee minulle varovaisesti, ja minä vastaan hymyyn.
-Mitä sulle muuten kuuluu?
Kysymys yllättää minut, vaikka toisaalta olen osannut odottaa sitä Nooalta. Sinä aikana, jona olen hänet tuntenut, olen huomannut, että omasta tilanteestaan huolimatta hän jaksaa välittää myös ystävistään. Ja minä tiedän, että voisin halutessani vastata rehellisesti. Sanoa, että kaikesta huolimatta en ole tasapainossa tunteideni kanssa. Mutta koska en halua huolestuttaa Nooaa, vastaan ympäripyöreästi.
-Sitä samaa vanhaa. Kuuntelen Cecilian sekoilua, ja oon mukana Karoliinan ja Jarkon onnessa. Siinä sivussa mä pidän kasassa oman elämäni palettia välillä hyvin, välillä huonoin tuloksin, sanon. En usko, että Nooa huomaa sanojeni hentoa horjumista. Tällä hetkellä se on vain hyvä asia, sillä pojan täytyy keskittyä nyt vain yhteen tuettavaan ihmiseen - itseensä.
❤️❤️
VastaaPoista❤❤
Poista