-Enpä olisi susta uskonut, toinen pojista oli sanonut minulle heti toisena työpäivänä, kun vihdoin tuntui muistavan, kuka minä oikeastaan edes olin.
-Siis hemmetti, Mikaela! Siitä muuten on kauan.
Nyt kuitenkin tuntuu siltä, ettei ala-asteesta ole kulunut päivääkään, eikä todellakaan siksi, että kaikki olisi jotenkin luonnollista, vaan siksi, että juttujen taso on edelleen samalla viivalla. On nää oikeasti ihan hyviä tyyppejä, mietin kuitenkin. Molemmat pojat pitävät minut kiinni jutuissaan, eikä minulla ole pelkoakaan siitä, että jäisin niiden ulkopuolelle.
-Tää koko hommahan taitaa olla jo puolivälissä. Miettikää, enää kaksi viikkoa jäljellä. Kaksi viikkoa, ja tää ruohon leikkaaminen ja kukkien kastelu on ainakin tältä kesää ohi! Jere, poika ala-asteelta, sanoo minulle ja kaverilleen, jonka minä tunnen lähinnä nimeltä. On harvinaisen totta, että suhteellisen kuumasta säästä ja toisinaan tylsistä työtehtävistä huolimatta jo puolet kuukauden kesätyöpätkästä alkaa olla takanapäin. Pojat jatkavat keskenään jotain kesken jäänyttä keskustelua, enkä minä jaksa kiinnittää heihin huomiota. Vaikka viihdyn töissä yllättävänkin hyvin, horjun silti jatkuvasti omien ajatusteni ja nykyhetken rajalla. Ajatuksissani olen jossain syvällä, vaikka oikeastaan minun pitäisi jaksaa olla pinnalla.
-Mikaela hei! Ala tulla sieltä!
Olen tuijottanut eteeni ilman ainuttakaan järkevää ajatusta hieman liian pitkään, jonka takia olen jäädä poikien matkasta jälkeen. Joudun ottamaan muutaman juoksuaskeleen, jotta saan heidät kiinni.
-Tulithan sä.
Sen enempää pojat eivät kiinnitä huomiota siihen, miten minä toimin tai käyttäydyn. Joskus asia voisi jopa ärsyttää minua, mutta nyt olen vain kiitollinen, sillä en ehkä halua jakaa oudoimpia ajatuksiani yhtään kenenkään kanssa.
Koko kesän ajan minusta on tuntunut siltä, että sosiaalinen elämäni rajoittuu työkavereiden kohtaamisen lisäksi satunnaisiin puheluihin ja kävelyihin Cecilian kanssa. Edes kotona ei aina ole ollut ketään, sillä Karoliina on ollut tiiviisti töissä kuluneiden viikkojen ajan. Vapaa-aikaansa hän viettää Jarkon kanssa, enkä minä missään tapauksessa ole änkemässä väliin.
Ja Nooa. Kaikista pyhistä lupauksistani huolimatta olen kaivannut häntä ja hänen seuraansa luvattoman paljon, mutta kesä, aika, hänen tilanteensa ja minun elämäni ovat kaikki vieneet meitä kauemmas toisistamme. Uskon, että myös Essillä on omat mielipiteensä asioista. Hän on luultavasti vain tyytyväinen siihen, ettemme minä ja Nooa ole tavanneet toisiamme ikuisuuteen. Minä todella haluaisin puhua hänen kanssaan kunnolla ja pitkään, vaikka kolmeen asti aamuyöllä. Mutta minä en voi tai edes pysty tekemään niin, en edes Nooan takia, vaikka tunnen sydämessäni, ettei Essi kohtele häntä niin hyvin kuin pitäisi.
"Ai Essi? Se… sillä nyt on ollut kaikkea."
Vaikka viihdyn hyvin yksinkin, olen kaikesta huolimatta tullut siihen lopputulokseen, että kaipaan toisinaan seuraa, jossa saan olla oma hullu itseni, puhua ohi aiheen ja rakastaa juuri niitä asioita, joita rakastan. Edes Cecilia ei kuitenkaan ole ehtinyt tarjota minulle mahdollisuutta siihen, onhan hänkin ollut kesätöissä ja viettänyt aikaa niin perheensä kuin Aaponkin kanssa. Kaikkien elämässä tuntuu olevan jotain muutakin sisältöä kuin pelkkä työ. Ja vaikka yritän ajatella positiivisesti, en voi olla katkeroitumatta edes hieman. Eikä tässä asiassa ole kyse edes siitä, ettenkö haluaisi muiden olevan onnellisia, sillä minä todella yritän olla itsekin onnellinen muiden puolesta. Se vain tuntuu toisinaan mahdottomalta, eikä vähiten siksi, etten minä tunnu kelpaavan enää toisten seuraksi.
Sori, en mä ehdi tänään. Mulla on huomenna se palaveri. Mä näen viikonloppuna niitä mun ala-asteen kavereita. Ehkä joku toinen kerta?
Kaikilla on joku syy, jonka takia minä en mahdu palettiin. Ja vaikka tiedän, kuinka vihaiseksi Karoliina tulisi kuullessaan ajatukseni, ajattelen silti, että minussa on jotain vikaa. Jotain sellaista, joka estää ihmisiä pitämästä minusta. Ja mikä hulluinta, en pohjimmiltani kuitenkaan edes usko siihen typerään ajatukseen, etteikö kukaan haluaisi tai jo pitäisi minusta. Se on vain pelkkä typerän kovaääninen ja vaikeasti vaiennettava tunne, josta pitäisi oikeastaan huomauttaa. Ei siis minua itseäni, vaan muita. Muistakaa, mäkin olen täällä, ja tarvitsen oman aikani. En vaan niitä rippeitä, joita te jaatte toisinaan, ajattelen, vaikka samaan aikaan huono omatunto huutaa sisälläni. Pitäisi olla onnellinen muiden puolesta - onnellinen, vaikka itse olisikin mustelmilla.
Hautausmaa näyttää kesäisin jokseenkin jopa liian vihreältä ollakseen hautausmaa. Lähes jokaisella haudalla on enemmän ja vähemmän kukkia, niin maljakoissa kuin myös maahan istutettuina. Äidin ja isän hauta ei ole poikkeus, kiitos Karoliinan ja mummin. En ole itse käynyt turhan usein haudalla viimeisten kuukausien aikana. Vaikka haudalla käyminen on ennen tuntunut lohdulliselta, viime aikoina siitä on kuitenkin tullut hieman ahdistavaa. Kuin raahaisin palloa jalassa.
-Sun isäsi piti Susannaa enemmän kukista, Karoliina sanoo, kun katselee haudalle tuotuja kukkia. Tiedän, että meidän lisäksemme myös osa äidin ja isän ystävistä tuo kukkia.
-Sä oot kertonut tuon ainakin tuhat kertaa, vastaan. Välillä minua turhauttaa se, etten enää juurikaan saa uutta tietoa vanhemmistani. Kaikki on jo kerrottu tai unohdettu, pahimmillaan jopa haluttu unohtaa. Muisto heistä on jokaiselle meistä enemmän tai vähemmän kipeä.
-Mä mietin välillä sitä, olisiko ollut parempi, että äiti ja isä ois kuolleet vasta myöhemmin. Että se onnettomuus olisi tapahtunut vaikka puolet myöhemmin. Ehkä mä sitten muistaisin enemmän. Mut sitten mä kuitenkin tajuan, että se olisi vaan sattunut muhun vielä enemmän. En mä tiedä, onko se moraalisesti oikein vai ei. Se, että mä ajattelen, että niiden kuolema just siinä kohtaa oli oikein, jos niin piti käydä, tunnustan, vaikka sinivalkoisen ja aurinkoisen taivaan alla sanani kuulostavat julmilta. Karoliina vieressäni pysyy hiljaa, mutta näen, että veitsi hänen sydämessään kääntyy. Minun oma veitseni on kääntynyt samojen ajatusten alla jo miljoona kertaa, repinyt arvet auki uudelleen ja uudelleen, enkä siksi vääntelehdi juuri nyt tuskasta.
-Ei se ole väärin. Joskus pitää olla itsekäs, jotta pysyy hengissä. Näiden vuosien aikana mä olen huomannut, että pitää antaa itsensä ajatella välillä pahastikin. Ei se jokin katkera ajatus poista sitä, että ne ihmiset on olleet ja on edelleen rakkaita. Kunhan ei katkeroidu. Ne ajatukset pitää kahlata läpi, ja päästä sitten yli niistä, tätini sanoo painokkaasti, mutta kuitenkin lempeästi, ääni hieman normaalista poiketen. Ja kuten aina ennenkin, Karoliinan sanojen alle oma levottomuuteni jää lepäämään. Se ei koskaan kuole, vaan palaa aina takaisin, mutta ei koskaan niin sitkeästi, että murskautuisin vain sen painon alle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi ❤