Levottomia ajatuksia

Mä olen viime viikkojen aikana miettinyt aika paljon uusiksi asioita, joiden olemassaoloa en oikeastaan ole edes muistanut tai halunnut muistaa. Ihmisen mieli on hemmetin outoa asia - miten se suojelee meitä unohtamalla asioita? Joidenkin asioiden kohdalla mä huomaan olevani tosi voimaton, sillä niihin ei oikein ole mitään tarttumispintaa. Jos mä olen puhunut niistä jutuista vaan itseni kanssa, en oikein osaa luottaa omaan mielikuvaani tapahtumien kulusta. On vaikea myöntää asioita, joiden olemisen on tiennyt, mutta ei ole halunnut myöntää asiaa. Kai näissäkin asioissa pätee se sama kuin siinä, että uskalsin silloin joskus myöntää itselleni, että oon väsynyt ja voin huonosti. Kun sen asian sai myönnettyä ja ennen kaikkea hyväksyttyä, sitä pahaa oloa oli niin paljon helpompi käsitellä. Joidenkin asioiden lähestyminen vaan pelottaa mua, vaikka tiedän, että se askel niiden suuntaan on otettava ihan vaan mun itseni takia. Ja kai se on myönnettävä vielä sekin, että oikeastaan oon just nyt eksyksissä. Tavallaan siis tiedän, mikä on ongelman ydin, mutta jotkut termit saa osan tapahtumista kuulostamaan aika pahalta. Ja just siksi, että ne kuulostaa ja tuntuu pahalta, niitä asioita pitää työstää. Omat kokemukset vaikuttaa väistämättä siihen, millainen tyyppi musta on tullut tai tulee. Ei niiden asioiden tarvitse tai pidäkään määrittää mua, mutta on kai hyvä tiedostaa ne asiat, joiden takia omat käytösmallit saattaa olla sellaisia kuin ne on.

Jotenkin tää syksy on ollut mulle tosi outoa aikaa kaikin puolin. Samaan aikaan, kun mä oon voinut paremmin kuin pitkään aikaan, oon kuitenkin ollut jotenkin levoton ajatusten suhteen. Ne pomppii vähän sinne ja tänne, eikä aina pysy ihan kasassa. Eikä se suoranaisesti tarkoita sitä, että mä olisin rikki. Oon toisaalta miettinyt sitäkin, että ehkä tää oma tilanne on saanut mut vähän hämilleni. Kun viimeiset kolme vuotta on olleet sellaisia kun on olleet, tää tietynlainen sisäinen rauha on hämmentävää. Mieli on kai tottunut olemaan jatkuvassa valmiustilassa, ja se sama on jatkunut tähän asti. Tavallaan sitä koko ajan odottaa hetkeä, kun pohja romahtaa, vaikka niin ei pitäisi tehdä. Jos pohja romahtaa, se romahtaa. Mä en varsinaisesti usko siihen, että mahdollisiin romahduksiin voisi valmistautua. Sen sijaan, jos huomaa olevansa lähellä reunaa, voi vaikuttaa siihen, miten syvälle siihen kuiluun tippuu. Ensimmäinen paha romahdus pudotti mut kesä-heinäkuussa 2019 varmaan jonnekin kymmenen kilometrin syvyyteen, mutta kun toinen samanlainen oli lähellä oikeastaan aikalailla tasan vuosi sitten, osasin ennakoida tilannetta, eikä se kuilu ollut läheskään niin syvä. Siksi omien ajatusten työstäminen tuntuu mulle tärkeältä. Pää meinaa välillä hajota, jos ajatuksiaan ei pura. Aika monta kertaa on tullut raapusteltua jotain puoliksi järjellistä, puoliksi järjetöntä aineen x vihkoon kesken tunnin. Harvemmin oon pyyhkinyt niitä ajatuksia pois, mikäli joku pidempi ajatuspätkä on sattunut syntymään. Mielenkiinnolla ootan sitä päivää, kun luen yo-kirjoituksiin ja mietin, että mitähän hittoa oon jollain lauseella silloin ykkösellä tarkoittanut :D

Kuva jostain heinäkuun illasta

Myös musiikki näyttelee edelleen suurta roolia mun elämässäni: tänä syksynä mä olen heittänyt musiikin saralla osan ennakkoluuloistani roskikseen, ja kyllä, saattaa olla niin, että tän mimmin soittolistalta löytyy nykyään myös muutama tarpeeksi tunteellinen biisi itse Cheekiltäkin. Pari viikkoa sitten löysin itselleni ihan uuden artistin, jonka musaa oon kuluttanut aika paljon ihan pelkästään tänkin viikon aikana. Musiikki ja kirjoittaminen toimii siis edelleen varsin hyvinä henkireikinä mulle. Etenkin ensin mainitun parissa oon fiilistellyt, itkenyt, kiemurrellut ja taas fiilistellyt luvattoman monta kertaa. Jos ei kohta ala olla jotkut biisit puhkikulutettuja, niin ei sitten koskaan. Ei vaan, oon nauttinut siitä, että pitkästä aikaa on löytynyt niitä biisejä, joita voi kuunnella repeatilla kyllästymättä. Ne biisit on myös inspiroinut - tunne, jota oon kaivannut.

Mä en suunnitellut tähän kohtaan mitään erityistä kuulumispostausta, mutta nyt tätä juttua näytti taas tulevan. Se kuuluisa levottomuuskin vähän hellitti otettaan, kun kirjoitin keloja näin sekalaisesti ylös. Ei tällä tekstillä ehkä mitään yhtenäistä punaista lankaa ole, mutta toisaalta, tarvitseeko kaikella aina edes olla? Ei tää nyt ihan tajunnanvirtatekstistäkään mene, vaikka kirjoitin niistä jutuista, jotka pulpahteli mieleen just nyt. Ehkä tätä voisi kuvailla pääntyhjennystekstiksi. Siltä tää musta tuntuu.

Mitä sulle kuuluu?