Ja ennen kuin olen edes ehtinyt huomata, kesä on vaihtunut syksyksi, lukion toinen luokka abivuodeksi ja aiempien ikäluokkien kirjoitusjännitys oman ikäluokan kauhuksi.
-Meidän kirjoitukset alkaa hemmetti kahden viikon päästä! Mikaela, mitä jos mä jäädyn siellä yo-kokeessa täysin? Mua stressaa! Cecilia valittaa minulle eräällä ruokavälitunnilla tajutessaan, että elämämme ensimmäisiin ylioppilaskirjoituksiin todella on aikaa vain kaksi viikkoa. Minä valehtelisin, jos edes yrittäisin väittää, etteikö minua jännittäisi yhtään. Välillä olen kauhusta kankea, toisinaan taas kykenen toimimaan suhteellisen rauhallisesti.
-Sä tiedät, että oot valmistautunut hyvin. Hae turvaa siitä ajatuksesta, että oot lukenut kunnolla, vastaan hermostuneelle Cecilialle, joka kuitenkin enemmänkin loukkaantuu kuin ilahtuu neuvostani, jonka tiedän olevan äärimmäisen huono.
-Sä olet maailman huonoin antamaan neuvoja stressaantuneelle ihmiselle, hän puuskahtaa, mutta minä tiedän, ettei hän ole oikeasti vihainen. Hän on vain stressaantunut, vaikka vaikuttaakin vihaiselta, eikä Cecilialla ole tapana purkaa vihaansa toisiin ihmisiin.
-Voisinpa mä olla yhtä rauhallinen kuin Aapo, hän huokaa hetken hiljaisuuden jälkeen, ja katsoo sitten lähestulkoon kaihoisasti käytävän toiseen päähän, jossa Aapo puhuu Nooan ja muiden kavereidensa kanssa.
-Se peittää sen. Ihan varmasti Aapokin on kauhuissaan, sanon, ja tipahdan sitten ajatuksissani stressin ulkopuolelle. Nooan näkeminen aiheuttaa minussa outoja reaktioita. Välillä olen iloisempi kuin koskaan, mutta sen vastapainoksi haluaisin toisinaan vain kadota. Mun pitäisi rauhoittua, mietin sitten, vaikka tiedän, ettei niin tule tapahtumaan. Ajatukseni harhailevat ihan liikaa, eivätkä havaintoni Essin ja Nooan väleistä ainakaan helpota tilannetta. Minä näen, että jokin hiertää heidän välejään. En toivo heille mitään pahaa, sillä Nooan takia olen valmis sietämään Essiä. En ehkä koskaan tule olemaan hänen kaverinsa, mutta Nooasta en halua luopua vain yhden epämiellyttävän ihmisen takia. Nooan ystävyys on liian arvokas asia hukattavaksi. Eikä vain hänen ystävyytensä, vaan koko ihminen. En minä Nooasta välitä vain siksi, että hän on ystäväni. Luulen, ja oikeastaan tiedän, että jollain oudolla tavalla välittäisin hänestä vaikken tuntisi häntä lainkaan. Jos kuulisin hänen tarinansa jostain, se jättäisi varmasti syvän jäljen sydämeeni. Nooa on selviytyjä, taistelija.
-Mitä sä kelaat? Cecilia keskeyttää ajatukseni juuri sillä hetkellä, kun olen tippumassa hieman liian syvälle. Muutaman sekunnin ajan minä vain kasaan ajatuksiani, sitten mietin vastausta ystäväni kysymykseen ja lopulta vastaan aiheen ohi aiheen vierestä.
-Tätä kaikkea vaan. Elämää, sanon, eikä Cecilia kysy mitään sen enempää. Hetken aikaa olen varma siitä, että näen hänen silmissään kyyneleitä. Herkkä, vaikket sä sitä aina näytäkään, ajattelen lempeästi. Tuskin kuluneet vuodet ovat kenellekään meistä olleet helppoja - toisille ne vain ovat olleet vielä astetta rajumpia.
Päivät kuluvat yhtä aikaa liian hitaasti ja nopeasti. Päivästä toiseen saamme kuulla opettajien tsemppipuheita, muistutuksia tärkeistä tavaroista kirjoituksia ajatellen ja ihmettelyä siitä, miten ihmeessä mekin olemme jo siinä pisteessä, että tämä kaikki on loppumassa pian. Annan ajatusteni harhailla kaikessa mahdollisessa, enkä siksi keskity lainkaan ympäröivään maailmaan, vaikka olenkin keskellä koulun käytävää nojailemassa jo niin tutuksi tulleeseen kaappirivistöön.
-Muistathan nyt ihan varmasti ottaa henkkarit mukaan ensi viikolla?
Säikähdän ääntä, joka kuuluu täysin varoittamatta melkein korvani juuresta. Kun käännyn katsomaan selkäni taakse, näen Nooan, joka virnistää minulle selvästi riemuissaan siitä, että on onnistunut säikäyttämään minut.
-Sä maksat vielä tosta, ei mua saa säikytellä tuolla tavalla! minä kivahdan, vaikka suuttumukseni haihtuu ilmaan yhtä nopeasti kuin on tullutkin. En vain pysty olemaan vihainen Nooalle.
-Taisit olla aika syvällä ajatuksissasi?
Nyökkään vastaukseksi, enkä ala selittämään sen tarkemmin mitään ajatuksiini liittyvää. Se ei tunnu tarpeelliselta, eikä olekaan sitä. Ajatukseni ovat niin levällään kuin vain on mahdollista viikkoa ennen ylioppilaskirjoituksia.
-Mua jännittää ja pelottaa välillä niin paljon, etten saa edes nukutuksi kunnolla, tunnustan Nooalle, vaikka Cecilialle olen esittänyt viimeiset viikot aivan liian tyyntä ollakseen totta. Kaksi hermorauniota ennen kirjoituksia ei kuulosta hyvältä, puolustelen käytöstäni vain ja ainoastaan itselleni. Nooa ei kuitenkaan katsoa minua lainkaan huvittuneesti tai tuomiten.
-Eiköhän me kaikki olla vähän kauhuissaan. Mistä sitä ikinä tietää, vaikka verkko katkeaa yllättäen, muistitikku ei toimi tai on viallinen ja aina on tietysti myös se mahdollisuus, että Abitti alkaa kettuilla kesken kaiken, Nooa sanoo ja siirtyy sitten selkäni takaa eteeni nojaamaan itsekin kaappirivistöön.
-Jatkakaa samaan malliin, niin ne kaapit pysyy varmasti pystyssä! eräs kanssamme samassa ryhmässä oleva poika huutaa meille kävellessään ohi.
-Joo, me jatketaan, Nooa kuittaa tyynesti, sillä poika ei missään tapauksessa ole pahantahtoinen.
-Saatiin ainakin tunnustusta tästä raskaasta työstä, sanon, ja vaikka vitsi on huono, siis oikeasti huono, saan Nooan silti nauramaan lähestulkoon vedet silmissä.
-Sori. Oon vissiin vaan kauhean väsynyt, poika sanoo minulle, kun pahin naurunpuuska on ohi. Minä vain pyöritän päätäni, sillä en saa sanotuksi mitään oman nauruni seasta.
-Jostainhan ne ilot on revittävä tän kurjuuden keskellä, sanon puoliksi vitsillä, puoliksi tosissaan. Nooan ilme selvästi vakavoituu, vaikka hymy ei katoakaan minnekään hänen huuliltaan. Siitä minä tiedän osuneeni arkaan paikkaan. Ei hän varsinaisesti surulliselta näytä, vaan enemmänkin… no, vakavalta. Minut valtaa suunnaton halu laskea käteni hänen olkapäälleen, mutta toinen ääni päässäni varoittaa minua tekemästä virheitä. Ei täällä, ei Essin silmien alla, kuulen kuiskauksen pääni sisältä ja päädyn vain katsomaan poikaa myötätuntoisesti.
-Pitäisi varmaan ihan oikeasti yrittää lukea kunnolla nyt, kun sitä aikaa on vielä vähän jäljellä. Mun oli vaan ihan pakko sanoa Essille pari päivää sitten, etten mä millään ehdi auttaa sitä lukemisen kanssa, jos aion itsekin kirjoittaa tänä syksynä. Mä en nimittäin välttämättä haluaisi saada ihan hirveän montaa improbaturia omaan ylioppilastodistukseen, Nooa sanoo, ja minun on jälleen kerran työskenneltävä itseni kanssa niin, etten ärtyisi Essin käytöksestä.
-Hyvä, että sanoit! Tai siis mä tarkoitan sitä, että pitäähän sunkin ehtiä lukea, yritän paikata ensimmäisen virkkeeni sävyä, sillä kaikesta yrityksestäni huolimatta tiedän, että Nooa kuulee äänestäni mä en edelleenkään ole Essin suurin fani -sävyn. Enkä minä Essiä oikeasti vihaa. Viha on aivan liian voimakas sana niille tunteille, joita hän minussa herättää.
-Joo, niin kai. Essi ei vaan itse ottanut sitä kauhean hyvin. Ainakaan aluksi, Nooa jatkaa keskustelua kuitenkaan välittämättä sen enempää äänensävystä, jolla puhun hänen tyttöystävästään. Kuitenkin kuullessani sanat ei ottanut kauhean hyvin, jokin hälytyskello sisälläni alkaa soida hiljaisesti. Vaikka minä toivon, ettei Essi rikkoisi Nooan sydäntä yhtään sen enempää kuin on pakko, en voi enää olla varma siitä, mitä heidän suhteelleen lopulta käy. Sun takia mä teistä huolehdin, Nooa. Voi kunpa se Essi osaisi ja muistaisi aina kohdella sua yhtä hyvin kuin sä sitä. Ja jos se ei toimi, se pitää päättää. Enkä mä ole siitä iloinen. En tietenkään ole, jos se tekee sut surulliseksi.
Syyskuinen iltapäivä on jo kääntymässä hämäräksi illaksi, kun astun sisään kotiovesta. Jarkon auto on jälleen kerran pihassa, mutta tänään en jaksa ärsyyntyä asiasta. Minulla on muutakin pohdittavaa. On torstai, minua hermostuttaa ja yo-kokeet ovat omalta osaltani alkamassa seuraavan viikon keskiviikkona englannilla.
-Moi! Jarkko huutaa olohuoneesta, ja minä vastaan samalla tajuten, ettei Karoliina ilmeisesti ole kotona.
-Onks Karo?
En ehdi sanoa mitään sen enempää, kun Jarkko jo pudistaa päätään.
-Se meni kauppaan. Oisin mä itsekin sinne voinut mukaan lähteä, mutta sun tätisi ei antanut, mies sanoo, enkä minä osaa tulkita hänen ilmettään. Se on hieman huvittunut, mutta samaan aikaan jopa hitusen ärtynyt. Tarkastelen hetken aikaa miestä tarkemmin vain huomatakseni, että pinnan alla ei kuohu. Jarkko on tyyni, onneksi.
-Joko tiedät, mihin haet opiskelemaan keväällä?
Kysymys on vilpitön. Sitä ei ole tarkoitettu kysyttäväksi siksi, että minä ärtyisin. Enkä minä suutu. En, koska Jarkko on oikeasti kiinnostunut asiasta.
-On mulla pari vaihtoehtoa. Pitää vaan miettiä ja katsoa näiden yo-kokeiden yli, katsoa sitten, mihin rahkeet riittää.
-Et kuitenkaan ole tänne jäämässä?
Hymähdän Jarkon kommentille, joka on selvästikin humoristinen.
-Joo, en oo jäämässä tänne. Onhan täällä toi amis ja ammattikorkean toimipiste, mut ei niistä oo löytynyt alaa, joka kiinnostaisi mua tarpeeksi paljon. Ei sillä, ettenkö mä arvostaisi niitä amislaisia! sanon, ja tarkoitan etenkin viimeistä virkettä.
-Kyllä se sun ala löytyy vielä, siitä mä olen ihan varma. Kunhan nyt pidät mielesi avoinna.
-Pakko siihen on kai uskoa. Ja niin muuten, musta tuntuu siltä, että tää oli Karoliinan juoni.
Jarkon kasvoille leviää ensin hämmentynyt ilme, mutta lopulta hän tajuaa, mistä on kyse.
-No, kyllä tää oli sen arvoista, mies sanoo ja hymyilee sitten. Minäkin hymyilen. Hymyilen tädilleni ja koko tilanteelle. On se Karoliina aikamoinen juonittelija, kun keksi, miten saa mut ja Jarkon puhumaan keskenään jostain syvällisemmästä kuin aamupalasta, mietin, ja kävelen sitten omaan huoneeseeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro mielipiteesi ❤