lauantai 26. syyskuuta 2020

Lopun jälkeen #18

Toukokuun puolivälin jälkeisenä keskiviikkona se iskee. Tietoisuus siitä, etten ole tehnyt omaa osaani Nooan isän hautajaisia ajatellen. Samaan aikaan kykenen kuitenkin vain tuijottamaan edessäni olevaa läppäriä, aukinaista kirjaa ja tietoa siitä, että tehtävät on pakko tehdä. Kurssi on pakko saada suoritetuksi, vaikka juuri sillä hetkellä haluaisin tehdä jotain muuta kuin pitkästyttävän tylsiä tehtäviä. Mieleeni tulee vain yksi vaihtoehto, joka on mahdollinen ja kannattava. Arvaan, ettei Cecilia halua jättää minua oman onneni nojaan.

  -Cecilia, onko sulla jotain erikoista tänä iltana? kysyn odottamatta kunnolla edes sitä, että ystäväni vastaisi puheluuni. 

  -Oon menossa Aapolle kohta. Miten niin? Cecilia kysyy, eikä vaikuta odottavan minulta mitään järin kummallista pyyntöä. 

  -Hyvä! Tai… voitko sä käydä ostamassa adressin kaupasta? 

Linjan toiseen päähän laskeutuu hämmentynyt hiljaisuus.

  -Miksi? Tai enemmänkin kenelle? Ja Ela, mä oon edelleen menossa sinne Aapolle. Etkö sä voisi itse käydä osta… 

  -Nooan isälle mä sitä adressia tarvitsen, enkä mä ehdi itse käydä tänään kaupassa. Karoliina on Jarkon luona, mulla on hitosti tehtäviä, ja ne hautajaiset on lauantaina. Se adressi pitää saada Nooan tai sen äidin käsiin huomenna, sanon hieman hermostuneesti, ja vasta sitten Cecilia tuntuu ymmärtävän asian laidan.

  -Jo lauantaina? Mä en muistanut yhtään! No, mä käyn ostamassa jonkun adressin. Toiveita? hän kysyy, ja minä kerron, millä kriteereillä olisin itse ostanut Nooan isälle tarkoitetun adressin. 

  -Mä tuon sen teille, kun tuun takaisin Aapolta. Laittakaa siihen sitten myös meidän nimet, Cecilia sanoo vielä puhelun lopuksi. Hänen äänensä on hieman normaalia herkempi, enkä minä pidä asiaa lainkaan kummallisena. Cecilia ja Aapo ovat molemmat Nooan ystäviä, eikä heidän tarvitse ponnistella, jotta ymmärtäisivät, miksi tämä aika ei ole Nooalle helppoa. Etenkään Cecilia ei ota asiaa rennosti, sillä hän tietää, millainen sairaus syöpä osaa olla. Ja vaikka hän ei tietäisikään, hän olisi silti Nooan puolella, tavalla tai toisella. 


Hieman ennen kymmentä illalla ovelta kuuluu napakka koputus. Suorastaan syöksyn avaamaan ovea keittiöstä, jotta ehtisin varmasti ennen olohuoneessa istuvaa Karoliinaa. 

  -Tässä tää nyt ois. Mä valitsin sen, joka täytti parhaiten sun kriteerit, Ceci sanoo, ja työntää sitten minulle muovipakkauksessa olevan sinisävyisen adressin. 

  -Tää on täydellinen, Ceci! Kuusi euroahan se oli? kysyn, vaikka muistan selvästi hetkeä aiemmin saamastani viestistä, millainen summa rahaa jäi minun maksettavakseni. Olen oikeasti tyytyväinen Cecilian lähimarketin löydökseen. Adressi on juuri sellainen kuin sen halusinkin olevan. 

  -Mun pitää nyt lähteä. Äiti on varmaan ihan hiilenä, kun mä en ilmoittanut sille, että tuun kotiin teidän kautta. Sillä on jotain asiaa mulle huomiseen liittyen. Varmaan se selittää mulle taas jotain Sebastianin treeneistä, niin kuin “Me ei olla illalla kotona, kun Sebastianilla on peli”. Äiti ei aina usko sitä, että mä täytän kahdeksantoista heinäkuussa, Cecilia sanoo hieman turhautuneena, sillä hänen äitinsä on viimeiset pari vuotta jaksanut jankuttaa ystävälleni samaa mantraa niistä illoista, jotka menevät Sebastianin peleissä.

  -Kuka siellä kävi? Karoliina kysyy, kun ilmestyn olohuoneeseen rapistellen samalla muovipakkausta auki. Tätini kiinnittää huomionsa varsin nopeasti käsiini, eikä kulu aikaakaan, kun hän jo pitää aukinaista pakkausta itsellään. 

  -Cecilia toi sen, vastaan kysymykseen hieman viiveellä, sillä toisinaan Karoliinan tapa toimia nopeasti hämmentää minua itseänikin, eikä tämäkään selkkaus adressin kanssa ole poikkeus. 

  -Nooan isälle? Sähän taisit sanoa, että ne hautajaiset on lauantaina, hän sanoo.

  -Niin. Pitää laittaa meidän nimien lisäksi myös Ceci ja Aapo tuohon. 

  -Me?

  -Laitetaan sunkin nimi siihen, Nooa nyt kuitenkin tietää, että säkin tiedät, selvennän asiaa hämmentyneelle tädilleni, joka pitää ideaa ehkä hieman outona. 

  -Enhän mä tunne edes Nooaa, hän sanoo, mutta minä en anna periksi. 

  -Ei sillä ole väliä! Karoliina, se on pelkkä merkki siitä, ettei se asia ole sulle ihan mikä tahansa asia, sanon, ja onnistun ehkä enemmän katseellani kuin sanoillani käännyttämään tätini. 

  -Hyvä on, hän huokaisee. Menee vain hetki, kun Karoliina on jo löytänyt siistiä jälkeä tekevän tussin. 

  -Kirjoita sä, mulla on niin surkea käsiala, sanon Karoliinalle, kun hän on tarjoamassa tussia minulle. Nyt hän suostuu ilman ainuttakaan vastaväitettä. 

  -Eli Markku Koskelan muistoa kunnioittaen plus nimet? 

  -Joo. 

  -Laitetaanko ensin Cecilia ja Aapo vai meidät? 

Minä epäröin hetken, mutta vain hetken. Päätän nopeasti, että on kaikkien kannalta parempi antaa Cecille ja Aapolle kunnia olla ensimmäisenä. En halua aiheuttaa Nooalle ongelmia Essin kanssa. 

  -Cecilia ja Aapo, sitten sä ja viimeisenä minä, vastaan. Karoliinan kulmakarvat kohoavat hieman, mutta hän ei kysy mitään. 

  -Markku Koskelan muistoa kunnioittaen Cecilia Holm ja Aapo Rautio, Karoliina Mäkinen ja Mikaela Koivunen. Se on siinä, tätini sanoo, ja työntää adressin minua kohti. Nyökkään nopeasti, nappaan adressin pöydältä ja lähden olohuoneesta samalla Karoliinaa kiittäen. Ja nyt ne liput, punon suunnitelmani viimeistä osaa valmiiksi. Minun on pakko päästä lähtemään viikonlopun ajaksi kaupungista, eikä minulla ole kuin yksi paikka, jonne voin mennä milloin tahansa. Tiedän, ettei Karoliina pidä ajatuksestani viettää viikonloppu mummolassa juuri ennen koeviikon alkua, mutta juuri nyt en jaksa välittää siitä. En halua olla viikonloppuna paikalla.

Valhe.

Haluan, mutta syvällä sydämessäni tiedän, ettei se ole hyvä ajatus.    


Poika silmieni edessä on kuihtunut lähes olemattomiin. Hän hengittää, hänen jalkansa liikkuvat ja hän kykenee tekemään ne asiat, jotka on pakko tehdä. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö Nooa olisi liian väsynyt, hieman hukassa ja yksin kaiken sen kanssa. En uskalla edes ajatella, miltä hän näyttää tai kuulostaa koeviikon jälkeen.

  -Mä unohdin tehdä ne kemian tehtävät. Voi hemmetti! Mikaela, ei sulla olisi niitä tehtäviä? Nooa kysyy, vaikka tietää varsin hyvin, ettei minulla ole kemiaa tässä jaksossa. Juuri nyt minä kuitenkin toivon sydämeni pohjasta, että minulla olisi kemiaa. Tehdyt tehtävät helpottaisivat koeviikon stressiä, mutta nyt en voi auttaa.

  -Pitäiskö sun kysyä niitä Aapolta? Mä luulen, että se on tehnyt ne tehtävät, sanon, kun muistan Cecilian puhuneen edellisenä päivänä Aapon kemian kurssista. Nooa nyökkää hieman hajamielisesti, eikä ota asiaa hoitaakseen, enkä minä aio häntä pakottaa. Jos mä voisin ottaa edes osan tuosta pään sisäisestä sumusta, jota sä kannat, ajattelen, kun Nooa painaa päänsä käsiensä väliin. Ei ehkä ole paras mahdollinen hetki puhua raskaasta aiheesta, mutta päätän silti puhua.

  -Nooa…, aloitan hitaasti. Poika nostaa katseensa silmiini, enkä minä ole varma siitä, haluanko sittenkään puhua. 

  -Mä tiedän, ettei tää ole paras hetki puhua tästä, mutta mä haluan varoittaa sua. 

  -Taas jotain asiaa Essistä? Nooa kysyy, ja vaikuttaa jopa aidosti huolestuneelta. Ehkä pitäisi olla vain hiljaa, mietin, kun tajuan, etteivät Nooan ja Essin asiat ole aivan yhtä hyvin kuin voisi toivoa. 

  -Ei. Teillä on ne hautajaiset lauantaina.

Nooa valahtaa entistäkin kalpeammaksi, ja minä tiedän, ettei hän halua keskustella. 

  -Susta voi nyt tuntua siltä, ettei elämä voi mennä enää yhtään tätä raskaammaksi, mutta mä uskon ja luulen, että lauantain jälkeen tulee pohjakosketus. Hautajaiset konkretisoi ne aiemmat tapahtumat. Ne asiat tajuaa oikeasti vasta silloin. Mä oon pahoillani, mutta mä tiedän, että lauantai tulee olemaan helvetin raskas päivä, sanon hiljaa. Tuntuu vaikealta löytää oikeita sanoja tilanteeseen, jossa kukaan ei haluaisi olla. Jokainen sana kuulostaa väärältä. Väärältä ja liian pahalta ollakseen totta. 

  -Ja sä kerrot tän mulle, koska…

  -Koska se yllättää. Koska sun pitää tietää, ettei hautajaiset lakaise sitä asiaa maton alle.

En ole varma siitä, mitä Nooan reaktiosta pitäisi ajatella, sillä hän ei sano mitään. Ilmekään ei värähdä. 

  -Okei. 

Voi hemmetti, ajattelen, kun Nooa okein jälkeen alkaa kerätä tavaroitaan. 

  -Hei, mä en tarkoittanut…

  -Mun pitää nyt mennä.

En yritä lähteä Nooan perään. En, vaikka jokin ääni sisälläni huutaa, että pitäisi. Se ääni ei kuitenkaan ole se, jota haluan kaiken muun sekavuuden keskellä kuunnella. Se ääni ei ole oikeassa. En aio sotkea enää yhtään enempää itseäni tai Nooaa tunteisiin, joita ei olisi koskaan pitänyt tullakaan. Olisipa kaikki vain yhtä helposti tehty kuin sanottu. 


Seuraavana iltana istun rauhattomana keskellä ei-mitään mummolan tutulla kuistilla. Koeviikkoa edeltävä stressi ja muut tunteet sekoittuvat päässäni sydämenlyöntien tahtiin jyskyttäväksi päänsäryksi. Edes mummolan tutut ja hiljaiset äänet eivät saa minua rauhoittumaan, enkä usko, että kesälomakaan parantaa tilannetta.  

  -Mikaela, Karoliina kertoi minulle, että ne kaverisi isän hautajaiset ovat huomenna. Olet tainnut ottaa aika paljon vastuuta Nooaan liittyen?

Säpsähdän, kun mummi ilmestyy sisältä hiljaiselle kuistille. Hemmetin Karoliina, ajattelen, kun tajuan, mikä riski mummin sanoissa piilee. Mä tulin tänne, ettei tarvitsisi puhua Nooasta. Mummi, ole kiltti, äläkä hiillosta mua sillä ihmisellä, toivon, mutta pelkään toiveeni olevan täysin turha. 

  -Tätisi sanoi myös, että olit etsinyt sitä poikaa pitkin kaupunkia yömyöhään asti. Ihan jokainen kaveri ei olisi tehnyt sellaista. 

Mummin ääni on lempeä ja hiljainen. Hetken aikaa olen taas se pieni Mikaela, jonka maailman suruttomin paikka löytyy keskeltä metsää ja peltoja, hieman kuoppaisen tien varrelta. 

  -Mä en ole ihan kuka tahansa kaveri, päädyn vastaamaan, kun huomaan mummin odottavan sitä. 

  -Et niin, itseäni vanhempi ja viisaampi nainen kuiskaa. Mummin ei tarvitse selittää sanojaan. Kumpikin meistä tietää, mitä minun erilaisuuteni Nooalle merkitsee. Toukokuun ilta ei enää pimene täysin mustaksi. Jossain kaukana huutaa lintu. Lintu, jonka mukana kuka tahansa voi ajan koittaessa päästä rauhaan.

2 kommenttia:

Kerro mielipiteesi ❤